Valon ja varjon rajapinnat, tihkuva pimeys ja terävät valokiilat; tanssijat, jotka liikkuvat raivoisan kiihkon ja pehmeän naisellisuuden kentässä. Liikekieli on millintarkkaa, tunnelma tiheä.
Sansui – Soljuva kivi
Koreografia: Niina Airaksinen
Tanssi: Jonna Aaltonen, Maria Nurmela, Elsa Heikkilä
Valosuunnittelu: Antti Helminen
Sävellykset: Joona Lukala
Äänimaailmat: Mikko Väärälä
Levymusiikit: Kohachiro Miyata, The Ondekoza, Shozan Tanabe, Dj Krush, Ensemble Nipponia
Pukusuunnittelu: Marjo Haapasalo
Tanssin Aika 2010 -festivaali, Jyväskylä
Tyhjyydessä kaikki on läsnä
Valon ja varjon rajapinnat, tihkuva pimeys ja terävät valokiilat; tanssijat, jotka liikkuvat raivoisan kiihkon ja pehmeän naisellisuuden kentässä. Liikekieli on millintarkkaa, tunnelma tiheä.
Mistä on kysymys?
Viides Tanssin Aika -festivaali alkoi Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä freelance-koreografi Niina Airaksisen teoksella Sansui – Soljuva kivi. Katsomiskokemus oli järisyttävä. Aika ja paikka katosivat, putosin teoksen sisälle, ja samalla soljuin ulkopuolella jossakin toisessa todellisuudessa. Puhe tai kirjoitus eivät tee oikeutta intensiiviselle kokemukselle. 40 minuuttia vierähti kuin muutama sekunti. Valojen syttyessä odotti paluu reaalimaailmaan.
Teos sai ensi-iltansa Turussa kuluvan vuoden maaliskuussa. Se on osa Niina Airaksisen tutkimusmatkaa japanilaiseen kulttuuriin, mielenmaisemaan ja estetiikkaan. Vuoden 2009 Tanssin Aika -festivaalilla nähtiin neliosaisen teossarjan ensimmäinen osa, Mokugo – Ladattu hiljaisuus.
Teoksen koreografia on vaativa. Sen rytmiset vaihtelut ja täydellisyyteen pyrkivä tekninen osaaminen kulkevat läpi teoksen. Tanssijat – Jonna Aaltonen, Maria Nurmela ja Elsa Heikkilä – heittäytyvät soljuvan veden vietäväksi uskomattomalla latauksella. Tanssijoiden ”sisaruus” ja keskinäinen luottamus näkyvät näyttämöllä niin tempoltaan seesteisimmissä kuin dynaamisimmissa hetkissä. Kolmikko ilmentää sisäistyneesti haurautta ja ääretöntä voimaa.
Koreografilla on ollut onni saada työryhmäänsä oman alansa huippuosaajia. Teoksen kokonaisestetiikka tanssijoiden asuista musiikkivalintoihin puhuu samaa kieltä. Musiikki, osa teosta varten sävellettyä, osa äänitteiltä – koko teoksen äänimaailma – istuu kokonaisuuteen saumattomasti.
Aivan oma lukunsa on koreografin ja valosuunnittelija Antti Helmisen välinen yhteistyö. Tässäkin teoksessa, samoin kuin sarjan ensimmäisessä osassa, se on vaikuttavaa. Valosuunnittelija maalaa maisemia ja rakentaa pintoja milloin savuverhon, milloin tiukkojen, terävien kartioiden ja valokiilojen avulla. Vaikutelma on mykistävä.
Erityisen kiinnostava on tyhjän tilan, valon ja varjon problematiikka. Tiheä pimeys pysähdytti miettimään, mitä tyhjyys tarkoittaa. Onko tyhjä todella tyhjä vai ääriään myöten täysi? Sisältyykö siihen kaikki mahdollinen menneestä nykyisyyteen ja tulevaan?
Niina Airaksisen matka japanilaiseen kulttuuriin ravistelee. Jään uteliaana odottamaan teossarjan kahta viimeistä osaa.
Maija-Liisa Westman
