Jaakko Niemisen ja NOM KOLLEKTIV -ryhmän kaksi vuotta sitten ensi-iltansa saanut nykytanssiteos Family sai uusintaesityksensä Kaapelitehtaan Valssaamolla marraskuussa. Nieminen ryhmineen tarttuu yhteiskunnallisiin instituutioihin, normeihin ja hierarkkisiin systeemeihin ravistelemalla niitä perin pohjin, myös vähennetyllä esteettisellä otteella, kuten Family osoittaa. Aiemmin tänä syksynä lakien ja niiden luomien normistojen ruumiillisia painoja tutkiva Body of Law kantaesitettiin Barker-teatterilla, Turun vapaan taiteen näyttämöllä, kuten myös vuosi sitten trilogian keskimmäinen osa america.
Ryhmä tutkii työssään yhteiskunnan ja yksilön kehon välisiä suhteita ja merkityksiä. Body of Law’n rujonkaunis lihaisa baletti yllätyksellisine, katsojapositiota vastaansanomattomasti purkavine kutsuineen ja kysymyksineen vei esitystaiteen ehdotuksia ja tapoja uudelle tasolle. Katsojan ja esiintyjän välisen oletettuna pidetyn, sanattoman sopimuksen keskelle heitetyt haasteet esitystilanteessa ja -tilassa saivat pohtimaan, voiko minulle ja meille katsojina näin tehdä?
Kannan edelleen kysymyksiä ja hämmennystä Body of Law’n esitystilanteessa eri osapuolten välisistä valtasuhteiden ilmentymistä ja valinnoista mukanani. Katsojan ja katsottavana olemisen suhdetta väännettiin moneen suuntaan. Yleisö kutsuttiin omalla toiminnallaan valitsemaan, milloin esitys on ohi. Onko se sitä sittenkään, kun yleisö poistuu salista? Teos käänsi katseen näyttämöltä omaa itseä kohti, manifestoivasti horjuttaen niitä esityksellisyyden lainalaisuuksia, joihin on totuttu asettumaan.
Harvaan kulttuuriseen konstruktioon, kuin jo Platonin ja Aristoteleen määrittämään perheen käsitykseen, liittyy yhtä paljon latauksia ja arvokysymyksiä. Perheen mallista ja tarkoitusperästä on keskusteltu aina; miten perhe meikäläisissä käsityksissä muodostuu, keitä luonnolliseen perheeseen kuuluu tai täytyy kuulua? Vaikka platonistinen käsitys perheestä valtion palvelijana on ehkä ankaruudessaan kaukainen, todentumat liikkuvasta ja dynaamisesta perheen mallista ovat toki reflektiota valtion kulloisestakin tilasta. Patriarkaatin murtumista on todistettu esimerkiksi tasa-arvoisen avioliittolain astuessa voimaan, perinteistä ydinperhemallia on ravisteltu niin ikään seksuaalivähemmistöjen adoptio-oikeudella. Entä onko perhettä ilman lapsia? Vaikka perheenjäseniä olisi ympärillä, voi ihminen silti olla yksin, tuntuu Family ehdottavan.
Valssaamon sähköisen sinisellä matolla NOM KOLLEKTIV -ryhmän Jouni Majaniemi ja Aino Voutilainen rakentavat näitä kysymyksiä ja ehdotuksia perheen eksistenssistä. Esitys käynnistyy Majaniemen perheen alueen virkaa tekevän maton ja tilan tutkiskelulla, kevyesti tömpsähtelevällä ja hipsuttavalla vaeltelulla, jota Voutilainen myöhemmin toisteisesti jatkaa. Näen tässä ylisukupolvisuuden performatiivisuutta, tulkinnasta ja katseesta riippuen hassusti hymyilevät ja hoipertavat Voutilainen ja Majaniemi ruumiillistavat joko vanhuksen tai taaperon etenemistä ja olevaisuutta maailmassa. Nuori aikuisuus ja keski-ikä loistavat poissaolollaan. Ehkä perheen konstruktiossa on lopulta aina kyse liukumasta lapsiksi ja vanhuksiksi, yksi alkaa muistuttaa toista.
Voutilaisen sininen, laitosmaisen pehmeä ja kulmaton asu viittaa niin ikään jonkun muun hoivassa olemiseen. Kaikkein raihnaisimmat ja vanhimmat on yhteiskunnassa siivottu pois silmistä ja systeemin huollettavaksi, miksei perheen pienimmätkin. Muodostuuko yhteiskunnallisesti näkyvä ihanneperhe sittenkin vain terveistä, työkykyisistä ja voimakkaista yksilöistä?
Runsaasti kritiikkiä aikojen saatossa muun muassa feministisen tutkimuksen alueelta kerännyt lacanilainen peilivaihe nousee niin ikään Familyn vaeltavien hahmojen kohtaamisesta ja ei-kohtaamisesta. Katsomalla ja peilaamalla muita opimme ja muodostamme myös itseämme ja itsestämme. Perheissä on monia reflektiopintoja, ja yksilön identiteetin olemassaolo ja määrittyminen on aina riippuvaista muista. Majaniemen ja Voutilaisen ilmaa hapuilevat halaukset ilmentävät sitä, että vaikka tietyt lainvoimaiset määreet sitovat ihmisiä yhteen perheen muodossa, todellinen yhteys voi jäädä kaikesta huolimatta uupumaan. Vaikka kaksikko on samassa fyysisessä tilassa, kohtaamiset määrittyvät ulkopuolisista oletuksista ja vaateista, eivät omista sisäisistä motiiveista käsin. Jähmettyneet hymyt ja toisteiset liikkeen paralleelit ilmentävät opittuja ja omaksuttuja perheen käsitteeseen ja sisäisyyteen liittyviä kaavoja, joita peilataan ja suoritetaan.
Teoksen edetessä vilpitön kohtaaminenkin lopulta tapahtuu. Majaniemen ja Voutilaisen läsnäolossa on vangitsevaa herkkyyttä ja keskittyneisyyttä, jonka rinnalla Niemisen ja Lauri Kallion äänisuunnittelu sekä hengittää että vuolee esiintyjien olemiselle vastakkaisia virtoja. Kuten americassa ja Body of Law’ssa, kaksikon luomat tummasävyisen urbaanit rytmit sekä Familyssa myös seisahtuneemmat vaiheet johdattavat teoksen kohotettua loppua kohti. Sävelellisissä maailmoissa on jotain yhtä aikaa ilmavan ja uhkaavan hahmotonta, joka kuitenkin määrätietoisena ja tietoisena itsestään toimii kimmoisana ja elastisena pohjana liikkeelle.
Yleisön istuessa tilassa vastakkaisilla puolilla syntyy esitystilanteessa seuraava kuva: minua vastapäätä istuva vanhempi miesoletettu ottaa pienet nokoset teoksen keskipaikkeilla, rytmin, liikkeen ja äänen hidastuessa ja miltei seisahtuessa. Torkkuvan hahmon molemmin puolin näyttämöllä toisiaan vastakkain seisahtuneet Majaniemi ja Voutilainen muodostavat juuri senhetkisen perheen kuvan, jonka äärellä voi vaikka hetkeksi ummistaa silmänsä. Turvallisesti, kuten perheen parissa parhaimmillaan.
Heidi Horila
Family
Koreografia: Jaakko Nieminen
Esiintyjät: Jouni Majaniemi ja Aino Voutilainen
Valosuunnittelu: Jaakko Nieminen
Äänisuunittelu: Lauri Kallio ja Jaakko Nieminen
Tuotanto: NOM KOLLEKTIV
Ensi-ilta: 29.11.2019, Valssaamo, Kaapelitehdas, Helsinki
Uusintaesitykset: 17.-18.11.2021, Valssaamo, Kaapelitehdas, Helsinki
Artikkelikuva: Jaakko Nieminen. Kuvassa Jouni Majaniemi ja Aino Voutilainen.
