Jokin pakottaa liikkeeseen, eikä se jokin ole vain musiikki. Ref2020 on kaikessa introspektiossaankin avartava katsaus Liisa Pentin työskentelymetodeihin, koreografiseen otteeseen sekä taidefilosofiaan.
Liisa Pentti + Co:n studio sijaitsee vuonna 1899 rakennetussa Teknillisen korkeakoulun kemian laboratoriossa. Vaikka studiota ei nykyisessä asussaan laboratorioksi tunnistakaan, tieto tilan historiasta ohjaa vahvasti ennakkoluulottomana kokeilijana tunnetun Liisa Pentin uuden teoksen tulkintaa. Tässä huoneessa on testattu, yhdistelty, tutkittu synteesejä ja aikaansaatu reaktioita.
Ehkei teos missään muualla voisi tapahtuakaan. Sillä tämä teos nimenomaan tapahtuu: Ref2020 ei ole esitys perinteisessä mielessä, vaan tapahtumista itsessään. Se on prosessin kuvaus, jossa kuusi irrallista, erillistä oliota erilaisine ilmaisukeinoineen ja eri olomuotoihin viittaavine liikekielineen lasketaan samaan tilaan vapaiksi. Minkä tai kenen äärelle tanssijat hakeutuvat, ja millä keinoin?
Ref2020 on tarkkaa koreografiaa, mutta katsojan näkökulmasta se etenee kuin ennalta-arvaamaton kemiallinen koe. Asetelma on alusta asti kutkuttava: yllättävät synteesit ovat näillä aineksilla todennäköisiä, ja niin ovat yllättävät mielleyhtymätkin.
***
Vaikuttavan uran tehneen Liisa Pentin teoksen lähtökohtana on maailman tunnetuimpiin ambient-muusikoihin kuuluvan Brian Enon lähes tunnin mittainen Reflection-sävellystyö vuodelta 2017. Ref2020:n ”ref” viitannee paitsi Enon teokseen myös englannin kielen sanaan reference (viittaus).
Ensihetkestä lähtien on selvää, ettei teos käytä Enon sävellystä suoraan koreografian tai liikkeen vaikuttimena, vaan nimenomaan viitepisteenä. Musiikin ja liikkeen suhdetta tutkiva Ref2020 hyväksyy vuorovaikutuksen paljon laajempana ja vivahteikkaampana dynamiikkana kuin informaation tai impulssien siirtona tai syy-seuraussuhteena, jossa ensin on musiikki ja sitten liike. Ref2020:n maailmassa liike voi tarttua mukaan mistä tahansa. Teos ei häpeile asettua peruskysymysten äärelle: mitä on tanssi, ja mistä se tulee? Voiko liike syntyä ja alkaa sisältäpäin, oman kehon prosesseista?
Liike elää omaa elämäänsä jo ennen Enon minimalistisen musiikin alkamista. Aivan aluksi Pinja Poropudas asettuu kulmikkaaseen asentoon lattiatasoon studion keskelle ja aloittaa matalan, yhtäjaksoisen korinan. Viisi muuta tanssijaa istuu poissaolevan näköisinä tuoleilla studion molemmin puolin. He odottavat vuoroaan, omaa panostaan seuraavan tunnin tapahtumiin. Tanssijoiden kesken ei tapahdu minkäänlaista näkyvää vuorovaikutusta.
Prosessi on kuitenkin jo käynnissä. Tila on kirkkaasti valaistu, tanssijoiden asut ensinäkemältä arkisia. On samettihousuja, tanssitrikoita ja erivärisiä yläosia. Tua Helven suunnittelema puvustus voisi vastata esimerkiksi alkuaineiden jaksollisessa järjestelmässä usein käytettyjä värejä: on sinistä ja vihreää, pinkkiä ja violettia, keltaista ja ruskeaa, kaikki eri tavoin käyttäytyviä metalleja ja epämetalleja.
Kun hypnoottinen Reflection sitten alkaa soida, vaikuttaa siltä kuin juuri Poropudas synnyttäisi musiikin, generoisi sitä omalla äänellään ja omilla staattisilla, mahdollisimman hankalilla asennoillaan. Tanssi ei alistu musiikille teoksen edetessäkään, mutta ei suhde välinpitämätönkään ole. Liike ja musiikki elävät läpi teoksen samassa tilassa, yhdessä. Tanssijoissa niiden yhteys näkyy kaikuina, usein viiveellä, ei välittömästi eikä välttämättä sellaisena kuin odottaisi.
Enon sävellys on itselleni tuttu entuudestaan, ja aluksi sen irrallisen tuntuinen rooli teoksessa hiukan mietityttää. Loppujen lopuksi Ref2020 kuitenkin tuntuu – paradoksaalisesti ja ehkä tahattomastikin – hienolta kunnianosoitukselta Enon sävellykselle ja musiikille ylipäätään. Tanssi antaa musiikin soida tilassa itsenään, siis antaa sen olla, aivan kuten liikekin haluaa ja saa olla. Kumpikaan ei ainoastaan hyödy toisesta, vaan reagoi toiseen omilla ehdoillaan ja omista lähtökohdistaan.
Niin: suhde on toden totta vastavuoroinen. Kaiuttimista soiva musiikkikin tuntuu reagoivan tilan lisäksi tanssijoihin – ei Reflection milloinkaan ole aivan tältä kuulostanut. Tanssijoiden liikkeelliset painotukset tuovat sävellyksestä esiin uusia puolia.
***
Liisa Pentti mainitsee käsiohjelmassa teoksensa koreografisen otteen sijoittuvan osaksi Merce Cunninghamin ja avantgarde-säveltäjä John Cagen luomaa traditiota. Epätavallisista äänilähteistä kiinnostuneen, ”sattumamusiikin” pioneerina tunnetun Cagen äänten tasa-arvoisuutta korostava taidefilosofia oli lyhyesti se, että kaikki on musiikkia. Akateemisuuteen ja sävellysten ennalta määrättyihin rakenteisiin kyllästynyt Cage tuli tunnetuksi esimerkiksi hiljaisesta kappaleestaan nimeltä 4,33, jonka esityksessä pianisti ei soittanut lainkaan. Soittaja istui hiljaa pianon ääressä teoksen koostuessa ympäristön äänistä. Yleisön oli tarkoitus kuulla kaikki muu paitsi varta vasten musiikiksi tuotettu ääni.
Zen-filosofiasta oppeja hakenut Cage totesi vuonna 1990: ”En kuule etukäteen musiikkia jota kirjoitan, vaan kirjoitan kuullakseni musiikin, jota en ole vielä kuullut.” Ref2020:ssa taitaa olla kysymys samansuuntaisesta. Pentti rakentaa koreografiaa ja omaa kieltään löytääkseen liikettä, jota ei vielä ole nähnyt, tuntenut tai kokenut. Teos tuntuukin Pentin taidefilosofian läpivalaisulta, hänen taiteellisen prosessinsa kuvaukselta. Prosessi on teos, ja teos on prosessi.
Brian Eno on kutsunut erityisesti 1970-luvun sävellyksiään generatiiviseksi musiikiksi (ks. esim. Ylen Avaruusromua 22.5.2016). Tällainen musiikki luo itse itseään kaiken aikaa eikä koskaan toistu samanlaisena. Tekijä voi tavallaan seurata sävellysten kulkua, kuin sävellys olisi itsenäinen toimija. Vaikkei Reflection vastaakaan generatiivisen musiikin tiukkaa määritelmää (tosin siitäkin on olemassa loputtomasti generoituva versio), Pentin koreografiaa voi katsoa generoituvan taiteen konseptin kautta.
Mistä sitten lähteä liikkeelle? Mistä lähteä generoimaan? Brian Eno on kertonut ”vierailleensa” Reflectionia (eli muistelmaa, heijastusta) tehdessään menneessä tuotannossaan aina 1970-luvulta lähtien. Myös Pentti peilaa teoksessa tanssijuuttaan ja koreografista ajatteluaan muistamisen ja erityisesti kehomuistin kautta. Yhdessä tanssijoiden kanssa luodussa koreografiassa ei kuitenkaan ole kysymys vain siitä, miten Pentti koreografina liikkeen löytää, vaan myös kunkin tanssijan (joidenkin kohdalla tanssija-koreografin) kehomuistista, kunkin omista liikkeen syntyprosesseista ja motiiveista.
Kaikki kuusi tanssijaa ovat teokseen kuuluvassa etääntyneisyydessään ja sisäänpäinkääntyneessä monomaniassaan loistavia. Esityksen kohokohdaksi nousee Katri Soinin soolo-osuus, jossa hän suvereenisti vierailee myös hienovaraisen komiikan ja absurdin maailmassa. Soinin raajat hakeutuvat kuin automaattisesti tietynlaiseen liikkeeseen, mutta mieli ikään kuin kamppailee vastaan. Lopputuloksena syntyvä liike näyttää sisäisten ristiriitojen värittämältä, siltä kuin aivot haluaisivat keskeyttää liikkeen ja hakeutua sittenkin kohti uutta. Tutut kurotukset jätetään kesken tai ne rikotaan. Soini tanssii kuin mielen ja kehon välisen kyllästyneen dialogin keskellä: Olisiko tämä hyvä? Ei. Entä tämä? No ei.
Myös Satu Rekolan osuus ilmentää uuden liikekielen hakemista jonkin jo tutun kautta. Hänen kokeilunsa ovat vapaamman oloisia ja kysyvät vilpittömämmin, mitä keho haluaisi tehdä juuri nyt. Rekola viskaa raajan liikkeeseen ja katsoo uteliaana, minne liikerata vie, minne käsi asettuu, minne jalka hakeutuu.
Meeri Lempiäisen toisteinen liike voi kuvata uuden liikkeen löytämisen riemua, tai yhtä hyvin tietynlaiseen liikekieleen jumittumista. Corinne Mustonen edustaa keveyttä ja iloa, Kardo Shiwan fyysisellä tärinäsoolollaan tuntemusten houkuttelua esiin pakottavinkin keinoin. Kaikki tanssivat osuutensa antaumuksella ja pinnan alla kuplivalla voimalla, jossa – Cagea mukaillen – pysähtyminen eli ”hiljaisuus” on yhtä tärkeää kuin tanssiminen.
***
Ref2020 on liikkeelle laittamisen konseptitaidetta, jossa kontrolli kyseenalaistuu ja orgaaninen eteneminen korostuu, oli kyseessä sitten musiikki, aine tai liike. Ennalta määrätyistä elementeistä generoituu todennäköisesti tietynsuuntaisia lopputuloksia, mutta aina voi syntyä sivutuotteita ja tuloksia, joita ei hypoteesissa huomioitu. Teos näyttää kehon ja siitä syntyvän liikkeen samantyyppisenä hetkeen sidottuna impulssi- ja reaktiomekanismina kuin Enon generativiinen musiikki tai Cagen sattumanvarainen musiikki.
Tai kuin kemiallinen reaktio. Se on prosessi, jossa aineet muuttuvat toisiksi aineiksi. Atomien ja molekyylien elektronijakaumat muuttuvat, ja sidoksia voi syntyä mutta myös katketa. Molekyylit voivat yhdistyä tai hajota, tai niiden atomit voivat järjestyä uudelleen.
Ref2020:n loppupuolella tanssijoiden välille syntyy hetkellinen yhteys. Lempiäinen ja Rekola aloittavat liikesarjan, josta muut yksitellen nappaavat kiinni ja liittyvät mukaan. Hetkeksi liike kokoaa erilliset palaset yhdeksi, ja eri tavoista olla ja reagoida löytyy sittenkin mahdollisuus kytkökseen, jonka riemu ja voima ulottuvat yleisöön asti. Pian yhteys kuitenkin katkeaa ja tanssijat ovat jälleen toisistaan irrallaan, kukin omissa asennoissaan ja suunnissaan.
Yhteisen hetken ansiosta jokin on silti muuttunut. Vanhasta on tullut uutta, painavasta kevyttä, kun tuttu on hajonnut osiin ja vaihtanut olomuotoa. Ref2020:n ”ref” voisi siten hyvin viitata muistelun (reflection) ja viittauksen (reference) lisäksi myös sanaan reform, uudistus.
Ref2020 tekee kehosta generaattorin ja tanssista kemiallisen reaktion. Lopussa atomit – ja ajatukset – ovat järjestyneet uudelleen. Koe on onnistunut.
Henna Raatikainen
Ref2020
Liisa Pentti +Co Studio 14.10.2020
Konsepti ja ohjaus: Liisa Pentti. Koreografia yhdessä tanssijoiden kanssa.
Tanssijat: Meeri Lempiäinen, Corinne Mustonen, Pinja Poropudas, Satu Rekola, Kardo Shiwan, Katri Soini
Understudy: Ronja Syvälahti
Äänisuunnittelu: Jouni Tauriainen
Valosuunnittelu: Ina Niemelä
Pukusuunnittelu: Tua Helve
Koreogragin keskustelukumppani: Pia Lindy
Tuottaja: Inari Pesonen
Tuotanto: Liisa Pentti +Co
Kuvat Sari Antikainen.
Artikkelikuvassa Pinja Poropudas.
Kuvassa 1 Satu Rekola ja Katri Soini.
Kuvassa 2 Meeri Lempiäinen ja Satu Rekola.
