Julkaistu 8.6.2023
Aloitin tanssielokuvien parissa 2008, jolloin valmistui esikoiselokuvani Breath yhteistyössä ohjaaja-kuvaaja Mika Ailasmäen kanssa. Elokuvassa seurataan kuinka ‘Kati’ (minä) irrottautuu tupakoinnista, projektin edistymistä kommentoi ‘Katin’ ideaaliminä ‘Miss Roi’. Elokuvan konsepti oli yksinkertainen: vieroitusoireita liennytettiin tanssimalla bussipysäkeillä ja keuhkojen puhdistumista mitattiin sulkellusharjoituksin. Esikoiselokuvassa halusin ottaa haltuun elokuvakerronnan lainalaisuuksia ja varsinkin editoimisen mahdollisuuksia liikkua eri tasojen välillä. En ollut tuttu vielä taiteenlajin kanssa, mutta ymmärsin heti, että elokuva on minulle luonteva kommunikaation muoto.
Nyt 15 vuotta myöhemmin, työskenneltyäni kymmenen vuotta Loikka-tanssielokuvafestivaalia organisoiden, valmistettuani yli 20 lyhytelokuvaa ja koulutettuani alalle uusia tekijöitä voin sanoa, että olen tullut melkoisen tutuksi taidelajin kanssa. Työskentelen elokuvissani käsikirjoittajana, ohjaajana, koreografina, leikkaajana ja tuottajana, mutta yleensä en halua omata kaikkia näitä hattuja. Pidän tavattomasti työskentelystä muiden koreografien kanssa.
Kommunikaatiota ja yhteyteen pyrkimystä
Lähti luomistyöni liikkeelle sitten liikkeellisestä ideasta, teemasta tai aiheesta ovat kysymykseni seuraavat: Mitä tämä kommunikoi? Millaisia teemoja siihen liittyy? Miten tämä liittyy maailmaan, jossa elämme? Miksi juuri minun on kerrottava tämä?
Minun on tutkittava teoksen teemoja useasta eri näkökulmasta, jotta löydän parhaat mahdolliset keinot sen kommunikoimiseen. Ja koska lajini on lyhytelokuva, yritän löytää teoksiini myös mahdollisimman ekologisen tavan välittää viesti, kerroksellisuutta hyödyntäen. Olenhan tekemisessä tanssin kanssa, joka on oiva tunteiden ja varsinkin elokuvassa moniuloitteisten teemojen välittäjä.
Teoksillani pyrin aina jonkinlaiseen yhteyteen kokijan kanssa. Siksi se, miten ja mitä teoksillani viestin, on minulle tärkeää. Elokuvan kokija tulee kuitenkin tekemään omat tulkintansa teoksesta, halusin niin tai en. Ihmisellä on luontainen tarve ymmärtää kokemaansa, luokitella tai analysoida sitä jollakin tapaa. Muodostaa kokemuksesta jonkinlainen kognitiivisesti ymmärretty, käsite, selittää teos jotenkin omasta kokemuspiiristään käsin. Esimerkiksi kun katsomme kuvaparia tyhjästä lautasesta ja henkilöstä, muodostamme välittömästi sillan näiden kuvien välille. Se, miten käsitämme kuvien syy-yhteyden, värittyy oman kokemushistoriamme kautta. Yksi voi tulkita henkilön kärsivän nälkää, kun toinen ajattelee hänet kylläiseksi.
Olen tästä hyvin tietoinen tehdessäni valintoja. Silti tiedän, etten koskaan pysty hallitsemaan kaikkien kokijoiden tulkintoja, eikä se totta puhuen ole mielestäni edes kiinnostavaa. Mutta kiinnostavaa on, kun teos tulee tulkituksi hyvin eri tavalla. Silloin alkaa vuoropuhelu ja siitä voi syntyä jotain uutta, joka laajentaa ihmisten välistä ymmärrystä.
Elokuva on kerronnan tavaltaan hyvin lineaarinen ja nykyihminen on oppinut taitavaksi elokuvien tulkitsijaksi. Yhteys kuvien välille syntyy nopeasti, epäjohdonmukaisuudet kerronnassa tulevat esiin välittömästi ja odotukset tunteita liikuttavaan, sujuvaan katsomiskokemukseen ovat korkealla. Elokuvakerronnan lainalaisuuksien ymmärtäminen onkin mielestäni tärkeä ottaa haltuun tanssielokuvia tehdessä. Tanssi abstraktina elementtinä tuo elokuvakerrontaan jo oman erilaisen tasonsa. Siinä missä objektit, sanat, ilmeet ja ympäristöt viestittävät hyvin konkreettisella tasolla, viestii tanssi toisin. Se ei juurikaan kommunikoi kognition tasolla, vaan iso osa viestistä saavutetaan kehollisina tuntemuksina ja muistumina kokemuksista. Kinesteettisen empatian kautta tanssi voi puhutella suoraan tunnetasolla melko huomaamattomasti.
Esimerkki 1.
Elokuvan henkilö viiltää paperiarkin reunalla sormeensa haavan – kavahdamme tapahtumaa, ennen kuin edes ajatus kivusta syntyy.
Esimerkki 2.
Henkilö laittaa sormensa vaistomaisesti suuhunsa ja irvistää – hymähdämme, sillä kokemus on meille tuttu. Voimme jopa kokea sormen aromit kielellä. Keho muistaa.
Samastuminen tilanteeseen tapahtuu nopeasti ja kokijalle syntyy tunteita. Olen pohtinut tätä kehollista samastumista tanssin suhteen paljon. Usein huomaan miettiväni, kykenevätkö kaikki samastumaan tanssijan kehollisin suorituksiin. Olen taustaltani ammattitanssija ja vaikka en aktiivisesti enää tanssi, pystyn kehossani samastumaan tanssijoiden huippusuorituksiin. Pystyn ikään kuin kokemaan liikkeet kehossani ja pääsen siten heidän tanssiinsa ‘sisälle’. Kehoni vastaanottaa viestin ilman, että ajattelen kokemusta. Vastaanotan viestin vähän samalla tavalla kuin musiikkia kuunnellessa. Kuunnellessani musiikkia harvoin tutkin ja analysoin sen rakenteita, yksittäisiä sävelkulkuja tai rytmityksiä, tai etsi niille merkityksiä. Musiikki koetaan, eikä sitä tarvitse selittää. Tanssin katsominen ei siis ole minulle vain visuaalinen ja esteettinen tapahtuma, se on myös kehollinen kokemus. Onko näin myös sellaisen katsojan kohdalla, joka ei ole koskaan pidellyt jalkaansa yli 90° kulmassa tai tehnyt niitä lukuisia piruettiharjoituksia ennen hyvän tasapainon löytymistä? Vai jääkö kokemus visuaaliseksi taituruuden ihailuksi?
Varmaan molempia. Mutta minulle briljanttia suoritusta tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa on se, mitä se tanssi kertoo tai mistä se kommunikoi, eli mitä se viestii. Ja kuinka yhdistän nämä toisilleen sopivat taidemuodot, elokuvan ja tanssin, orgaaniseksi itsenäiseksi teokseksi.
Käsikirjoittamisen prosessista
Yleisin sysäys projekteilleni lähtee ideasta, joka syntyy kohtaamisista muiden kanssa. Toisinaan minulle tarjotaan valmista koreografiaa, jota alamme yhteisesti työstämään elokuvalliseen muotoon. Toisinaan taas itseäni kiinnostava aihe tai teema saattaa minut yhteen toisen koreografin kanssa. Kaikissa tapauksissa prosessi sisältää paljon tanssisaliharjoittelua ja kirjoittamista.
Olen omaksunut käsikirjoittamisen työvälineekseni kehittäessäni elokuvien dramaturgiaa ja hahmottaakseni esiin nousevat teemat sekä sen, mitä teos viestii. Tein niin myös lavateoksia luodessani, joten käsikirjoittaminen on minulle luontevaa. Mutta tanssi ei oikein taivu sanoiksi, tai oikeastaan sanat eivät yllä kuvaamaan sitä, mihin liike pystyy, ja siksi kirjoittamisen rinnalle olen omaksunut käytännön harjoitukset tanssisalissa.
Tanssisalissa aloitan työskentelyn autenttisen liikkeen harjoituksen tai improvisaation kautta. Sillä tavoin viritän itseni ja aukaisen kehoni ‘ajattelemaan’. Sitten asetun joko seuraamaan tai ohjaamaan koreografian valmistamista. Tässä osiossa myös videokuvaan materiaalia taltioiden tai testaten jotain kuvaustapaa. Nämä kuvamateriaalit tulevat osaksi käsikirjoitusta, jolla viestimme työryhmän sisäisesti. Tietysti on pitkälti resurssikysymys kuinka paljon tätä voidaan tehdä, mutta työryhmän sisäisen kommunikaation sujuvuuden vuoksi se on ollut merkittävää ja pidän siitä mahdollisuudesta kynsin ja hampain kiinni.
Kun rahoitus on varmistunut ja tulevasta teoksesta on valmiina jokin kirjallinen tuotos ja videomateriaalia (toisinaan vain referenssivideoita) tapaan muun työryhmän (kuvaajan, äänisuunnittelijan, säveltäjän, pukusuunnittelijan, lavastajan). Käymme läpi olemassa olevan materiaalin, kehitämme sitä edelleen ja alamme suunnitella toteutusta. Tämä vaihe on yksi mieluisimmista vaiheista. Teos alkaa muuttua työryhmän yhteiseksi maailmaksi. Ohjaajana roolini on olla kippari, joka navigoi projektia suunnittelijoiden loistavien ideoiden ristiaallokossa saman tuulen alle, niin että kaikilla on sama suunta, ja kaikki ovat tekemässä samaa teosta.
Neljä kertaa koreografiaa
Toisinaan koreografia tanssielokuviini luodaan neljä kertaa tai neljässä osassa: 1) mielikuvissa 2) harjoitussalissa 3) kuvauspaikalla ja 4) leikkauspöydällä.
Ensimmäiset ideat koreografiasta elokuvissani tapahtuvat mielikuvissani kolmiulotteisina tuntemuksia ja kuvina. Ensimmäisiin kirjallisiin hahmotelmiin saatan kuvailla melko tarkasti tanssin ja kuvan suhdetta. Ennen koreografian valmistamista kuvittelen siis tanssin erilaisina kuvina, eri kuvakoossa tai kulmissa, liikkuvan kameran kera tai ilman. Hahmottelen siten sitä fyysistä tuntoisuutta, mitä kussakin kohtauksessa tavoittelen. Kirjoittamisen lisäksi myös piirrän paljon ruutuja, joiden sisällä on tanssivia pikku-ukkoja. Tällä tavoin alan hahmottelemaan teoksen isoja linjoja, rytmiä ja dramaturgiaa.
Toisessa vaiheessa, harjoitussalissa, alan ensin rakentamaan koreografiaa tanssijoiden ja koreografin kanssa. Testaan koreografiaa kameran kanssa tai kautta katsoen. Kuvaan ja analysoin kuvia, kunnes kudelma on sellaisessa vaiheessa, että voin kutsua varsinaisen kuvaajan paikalle. Työskentelen aina ammattikuvaajan kanssa ja resursseista riippuen harjoittelemme ja tutkailemme liikkeen ja kuvan suhdetta useampana päivänä. Se on kuvauksen, visuaalisuuden ja kerronnan tutkimista, parhaiden valintojen etsimistä ja tärkeä osa kuvaajan ja ohjaajasuhteen rakentamista. Olen kiinnostunut siitä, miten kuvan ja liikkeen suhde rakentuu orgaaniseksi ilman että kumpikaan alistuu toiselle. Kuinka tanssi ja kuva luovat parhaalla mahdollisella tavalla yhteistä ilmaisua palvelemaan teoksen teemojen ja viestien välittymistä. Koreografian on aiheen käsittelytavasta riippuen liityttävä teoksen tarinaan tai teemaan. Vältän tanssin dokumentointia, vaan kuvakerronnassa etsitään parhaat kuvakulmat, kuvakoot ja kameraliikkeet, jolla toivottu viesti välittyy – eli tarinallisuus ei ole aina välttämätöntä.
Usein koreografinen työskentely alkaa ennen kuin kuvauspaikat ovat selvillä. Kun ne ovat löytyneet, on tärkeää vierailla ja mielellään harjoitellakin paikalla, sillä myös ympäristö usein muovaa koreografiaa. Tässä vaiheessa koreografia adaptoidaan ympäristöön ja vasta sen jälkeen tehdään kuvaussuunnitelmat.
Joskus tässä vaiheessa huomataankin, että jokin ympäristössä oleva elementti (maa-alusta, tilojen arkkitehtuuri tms.) vaikuttavat koreografiaan. Pidän tätä vaihetta ehdottoman tärkeänä kuvausten sujuvuuden kannalta.
Neljäs koreografinen vaihe tapahtuu leikkauspöydällä. Leikkaan itse suurimman osan elokuvistani. Työvaihe on yhtä aikaa haastava ja palkitseva. Tuntikausien istumisen lisäksi on siedettävä omaa kriittistä arviointia. Tässä vaiheessa paljastuvat kuvauksissa tehdyt virheet ja puutteet. Koska olen elokuvieni kirjoittaja ja usein myös koreografi, on minulle kertynyt prosessista valtavat määrät muistia ja tietoa, ja sokeudun helposti materiaalille. Leikkaaminen onkin työvaihe, joka sisältää paljon tuskallisia ‘kill your darlings’ -valintoja. Toisinaan koreografiakin voi mennä uusiksi, jos rytmi ei vain kulje oikein. On oltava rohkea ja antauduttava leikkaamisen prosessiin. Välistä on kuljettava vastavirtaan, eksyttävä metsikköön ja uskottava, että alussa luodut päämäärät ja tavoitteet ohjaavat työskentelyä.
Koreografi Alpo Aaltokoski kannusti minua nuorena koreografina tuskaillessani teoksen muuttuneen alkuperäisestä suunnitelmasta: “Luota siihen, että tässä uudessa muodossa näkyy teoksen prosessi, sen aikana kuljettu matka ja kaikki teoksen historia. Elementit ovat siellä, vaikka eivät näy konkreettisena ja muoto on eri.”
Tanssielokuvan valmistaminen on pitkä prosessi ja matkalla on monta vaihetta kuunnella, mikä siitä on tulossa. Se pakottaa pitämään mielen avoinna ja luottamaan intuitioon. Ja Aaltokosken antama neuvo kannattelee minua edelleenkin.
Kati Kallio
Dance artist, filmmaker, curator, educator
Artikkelin englanninkielinen alkuperäisversio About the choreographic process in dance film on julkaistu 25.5.2023 LOÏE. Magazine of Dance, Performance and New Media -verkkolehden numerossa 12.
Artikkelikuva Breath-tanssielokuvasta: Heli Sorjonen
