Julkaistu 15.5.2023
Somaattisista liikeharjoituksista on tullut viime kuukausina osa arkirutiinejani. Opiskelen intensiivisessä tanssin ja somatiikan koulutusohjelmassa Itä-Suomen liikuntaopistossa, jossa olen päässyt altistumaan erilaisille somatiikan sanastoille, työskentelytavoille sekä teosprosesseille.
Ei aikaakaan, kun myös valmistuin yhteiskunnallisen muutoksen maisteriohjelmasta Helsingin yliopistosta, jossa perehdyin viimeaikaiseen keskusteluun dekolonisaatiosta. Tästä taustasta nousee kiinnostukseni pohtia somaattisen liiketyöskentelyn koloniaalisia juonteita sekä mahdollisuuksia dekolonisoida niitä etenkin kielellistämisen kautta.
Artikkeli on sekoitus teoriaa sekä erilaisia somaattisen liiketyöskentelyn käytänteitä. Lähden liikkeelle akateemisista käsitteitä, joiden kautta avautuu mahdollisuus kuvitella somaattisen liikkeen kenttää radikaalisti toisin. Kääntelen aihetta kolmessa kontekstissa; kehollisissa harjoitteissa, somaattisesti latautuneessa teosprosessissa sekä vasten keskustelua, jota on viritelty erään kansainvälisen, pääosin valkoisen, somatiikan ammattijärjestön piirissä.
Kielen äärellä: tietämisen moninaisuus ja hierarkiat
Monen tanssilajin ja liiketradition omaksuminen pohjaa somaattiseen lähestymistapaan. Somatiikan voi ymmärtää keholähtöiseksi tavaksi hahmottaa todellisuutta (Hanna 1988). Usein performatiivisuus nähdään somatiikan vastaparina; somaattinen liike nousee subjektiivisesta kokemuksesta ja siitä pitkälti puuttuu ns. ulkoinen katse, joka on tyypillinen esityskontekstiin tehtävää tanssiteosta varten. Somaattinen tanssi ei kuitenkaan tarkoita ympäristön unohtamista vaan kehotietoista asemoitumista tilaan, aikaan ja toisiin eläväisiin. (Eddy 2009)
Somaattiset liikkeelliset harjoitukset tuottavat erilaisia subjektiivisia tuntemuksia, tulkintoja ja toimintaa. Vaikka näitä käsityksiä voikin jakaa sanallistamalla, on se monessa tilanteessa hidasta ja kömpelöä. Tässä artikkelissa tarkastelenkin kieltä luonnollisten kielten, kuten suomen tai englannin, sijaan erityisenä tietämisen ja tiedon jakamisen muotona. Tarkemmin ottaen pureudun somaattisen liiketyöskentelyyn kehollisena epistemologiana (Parviainen 2002). Kyse on tietämisen järjestelmästä, jossa liikkeestä nousevia kehollisia tuntemuksia, olivatpa ne omia, toisten tai jaettuja kokemuksia, tulkitaan ikään kuin kehon ”tuntosarvilla”. Kehollista tietoa muodostuu esimerkiksi herkistymällä aisteille, valppaan läsnäolon ja ns. pehmeiden taitojen kautta.
Ei-kielellisyys kielenä – onpa kimuranttia! Vai onko sittenkään? Keholliseen ”lukemiseen” ja ilmaisuun perustuva epistemologia on vain yksi artikuloimattoman tietämisen muoto. Muitakin on – kuten visuaalinen tai sooninen (ääniaaltoihin ankkuroituva) kommunikaatio. Vaihtoehtoiset tietämisen muodot tavoittavat eri piirteitä todellisuudesta ja olemisen luonteesta. Moni elämänilmiö jää kuitenkin vaille sen ansaitsemaa huomiota maailmassa, jossa englannin kieli dominoi tiedettä, kauppaa ja globaalia kanssakäymistä. Vastaavasti teksti on vakiintunut tapa tallentaa historiankirjoitusta; sillä nähdään olevan usein korkea totuusarvo. (Conquergood 2002)
Tanssia on merkitty muistiin paitsi kirjoittaen, myös erilaisten notaatiojärjestelmien kautta. Kehollisen tiedon dokumentoinnissa on kuitenkin useita katvealueita; monissa kulttuureissa somaattisen tietotaidon ylisukupolvinen siirtäminen perustuu vahvasti suulliseen perimätietoon ja keholliseen praktiikkaan. Tanssinotaatio onkin toiminut artikuloinnin keinona lähinnä länsimaisen taidetanssin kentällä. Niistä on ikään kuin enemmän ”arkistotietoa” kuin suullisesti periytyneistä somatiikan traditioista. Tämä lienee vaikuttanut somatiikan historiankirjoituksen vääristymään, jossa länsimainen kokemus saa ansaitsemaansa vahvemman sijan. Aivan kuten vähemmistökielet, myös ei-kielelliset epistemologiat ovat altavastaajan asemassa nykyisessä globaalijärjestelmässä.
Koloniaalista kieltä purkamassa
Jaan foucault’laisen ajatuksen siitä, että kieli (ml. liikekieli) ei ole neutraalia vaan vallankäytön väline. Se ei ole niinkään todellisuuden peili vaan rakennusaine. Somaattisessa työskentelyssä muodostuva kehollinen tietämys on siten yhteydessä yhteiskunnallisiin rakenteisiin; se voi joko vahvistaa tai vavisuttaa vallitsevia vallan tiivistymiä. Eriarvoisuutta voikin selittää epistemologisten erojen sekä niihin liittyvien normien kautta. Kirjoitetun kielen ja kehollisen tiedon välinen epäsuhta on vain yksi esimerkki tällaisista tietovallan hierarkioista. Vastaava eriarvoistava työnjako vallitsee globaalin pohjoisen kokemuksista nousevien käsitysten ja globaalin etelän elämänpiireistä ammentavan tiedon välillä (Santos 2006). Feministisessä tutkimuksessa on jo pitkään kritisoitu sitä, miten androsentrinen, sovinistinen, misogyyninen ja seksistinen näkökulma tuottaa sukupuolisokeita käsityksiä, käytäntöjä ja rakenteita. Samoin valkoinen mielikuvitus tapaa sivuuttaa ruskeiden ihmisten arkitodellisuuksia. Hiljattain myös ilmastonmuutoskeskustelua on parjattu (perustellusti) antroposentriseksi. (Erickson 2020)
Monet nykyiset tietovallan hierarkiat juontavat kolonisaation tai sitä edeltävään aikaan. Antropologiassa on pitkään kritisoitu ns. kulttuurievolutionistista diskurssia, joka on eri muodoissa oikeuttanut valkoista ylivaltaa ja pönkittänyt lännen taloudellista etumatkaa globaalisti. Siirtomaavallan purkautuminen ei päättänyt tätä syrjivää kielenpartta; se vain sai uusia, epäsuorempia ilmenemistapoja. (Engelke 2018) Anibal Quijanon käsite ’koloniaalisuus’ kuvastaa tätä kielellistä jatkumoa, joka normalisoi uusliberalistista talouskuria ja häivyttää sen rodullistavia, sukupuolittavia ja taloudellista ahdinkoa tuottavia vaikutuksia. Koloniaalisuus on siis kolonialismin jäänne; haitallinen mutta yleinen etnosentrinen logiikka, joka näkee globaalin eriarvoisuuden ”luonnollisena”. (Quijano 2000)
Viime vuosina yhä useammalla tieteenalalla on havahduttu dekolonisaation tarpeeseen. Dekolonisaatiossa on kyse koloniaalisten ajatusmallien ja käytäntöjen purkamisesta, mutta myös vaihtoehtoisten todellisuuksien kuvittelusta ja toteuttamisesta. Tässä tekstissä tarkastelen pyrkimystä dekolonisoida somaattista (liike)kieltä. Ben Spatzin (2019) tapaan kyselen, miten koloniaalisuus on pesiytynyt somaattiseen liikepraktiikkaan ja millaisia vastavoimia niille tarvitaan – tai on jo olemassa. Millaisten oletusten, lokerointien ja käytäntöjen kautta eriarvoistava diskurssi ilmenee somaattisen liikkeen kentällä? Mitä kaikkea somaattisen liiketyöskentelyn dekolonisaatio voisi olla: tiedostavaa tanssintulkintaa, inklusiivisia käytäntöjä, taidetanssin kentän rakenteellisia muutoksia?
Somatiikan koloniaalisia kaikuja
Somaattinen työskentely ei katso maantieteellisiä rajoja; kehollisia perinteitä esiintyy ympäri maailmaa. Usein somaattisilla menetelmillä viitataan kuitenkin länsimaissa kehitettyihin keholähtöisiin harjoitusmuotoihin. Jooga, aikido ja moni muu globaalista etelästä lähtöisin oleva liiketraditio tunnustetaan lähinnä ”globaaleina vaikutteina” eurooppalaisten, amerikkalaisten ja australialaisten somatiikan pioneerien työhön. Somatiikan kaanon onkin pitkälti valkoinen; se painottaa sertifioitujen somatiikan praktiikoiden merkitystä ja samalla ylenkatsoo tai välineellistää toisenlaisia somaattisia työtapoja. (Eddy, 2002, 2009)
Käsite ”somatiikka” on perua 1970-luvulta. Sen kehitti yhdysvaltalainen filosofi Thomas Hanna kuvaamaan tiettyjä somaattisia lähestymistapoja liikkeeseen, jotka olivat alkaneet yleistyä länsimaissa. Hannan analyysi ammensi muun muassa darwinismista ja pyrki selittämään keho-mieli-kokemusta ns. neutraalisti. Se loi pohjan klassiselle somatiikan mallille, jota feministiset somatiikan lähestymistavat alkoivat haastaa 80- ja 90-luvuilla. Klassista ajattelua ohjasi pyrkimys paikantaa ”universaali” soma; kehoa tarkasteltiin suppeasti erillään tunnereaktioista sekä kulttuurisista, hengellisistä ja yhteiskunnallisista konteksteista. (Eddy 2002) Varhainen somatiikan teoria oli itse asiassa kulttuuri- ja sukupuolisokeaa: sitä ohjasi valkoisen miehen kehonormi.
Somatiikan historiaa on kirjoitettu pitkälti eurosentrisestä näkökulmasta. Usein jäsentämisen apuna käytetään aalto-metaforaa, joka kiinnittyy läntiseen historiankokemukseen, kuten maailmansotien sysäämään muuttoliikkeeseen ja modernin tanssin läpilyöntiin Euroopassa. Ensimmäinen aalto sijoittuu 1900-luvun vaihteeseen, jolloin somatiikasta haettiin apua ns. vaihtoehtoisiin kehon kuntoutuksen muotoihin. Toisessa aallossa 1900-luvun puolivälin jälkeen somatiikka kietoutui yhä vahvemmin nykytanssin praktiikoihin. (Eddy 2009) Tällainen historiankuvaus heijastaa laajempaa tanssintutkimuksen trendiä, jossa mustat tanssijat ja tanssiantropologit (ml. Nora Zearle Hurston ja Katherine Dunham) on vasta viime vuosina ”löydetty” ja lisätty postuumisti historian kirjoihin. Tuoreempi tutkimus on pyrkinyt laventamaan monoliittista historiantulkintaa, mutta työ on vielä pahasti kesken.
Monet somatiikan harjoittajat länsimaiden ulkopuolella eivät edelleenkään koe somatiikan käsitettä omakseen. Termi on heikosti tunnettu ja koetaan ulkoa tuoduksi. Toisaalta ajan myötä yleistynyt, avarampi käsitys somatiikasta nojaa vahvasti ei-länsimaisiin filosofioihin ja ajatteluun (Eddy, 2002). Somatiikan historiankirjoitusta määrittää kuitenkin yhä eurosentrinen narratiivi länsimaisen taidetanssin ja terapiamuotojen kehityskulusta. Kyseinen historiakehys ei ole ”universaalisti” mielekäs ottaen huomioon, että somaattisilla liikeperinteillä on hyvinkin moninaisia yhteisöllisiä, kulttuurisia ja uskonnollisia merkityksiä. Somatiikka-sana siis uusintaa kapeakatseista näkemystä somatiikan kentästä. Termi toimii kulttuurisen ehdollistamisen välineenä, joka vie määrittelyvaltaa pois liiketraditioiden harjoittajilta ja pönkittää jo ennestään vinoutuneita globaalin etelän ja pohjoisen välisiä valtasuhteita.
Kolme tulokulmaa somaattisen liikkeen koloniaalisuuteen
Artikkelissa kuvaamani keskustelu auttaa hahmottamaan kysymyksenasettelua, josta käsin lähestyn luovaa somaattista praktiikkaa. Kuten yllä jo avasin, fokukseni on ensisijaisesti somatiikassa subjektiivisena kehollisena tietämisen muotona, mutta myös somaattisen liikeilmaisun ja -tutkimuksen sanallistamisessa. Yksi koloniaalisista ilmentymistä somaattisen liikkeen saralla on eurosentrinen historiankirjoitus, joka ylenkatsoo suullisesti ja kehollisesti polveutunutta somaattista tietoa etenkin ei-länsimaisissa yhteisöissä. Muitakin kolonialismin haamuja on; tarkastelen niitä seuraavissa alaluvuissa, jotka keskittyvät tyypillisiin somaattisen liikepraktiikan konteksteihin.
Luotaan ensin tanssin kentän somaattispohjaisiin harjoitus- ja opetustilanteisiin, joista siirryn pohtimaan somatiikasta ammentavaa esityskontekstia yhdessä tanssitaiteilija Lindon Shimizun kanssa. Lopuksi käännän katseen somatiikan ammatilliseen harjoittamiseen laajemmassa mielessä. Paitsi että koloniaalisuus ilmenee eri tavoin näissä tilanteissa, myös kysymys somaattisen (liike)kielien dekolonisaatiosta saa niissä moninaisia merkityksiä.
Opetuksen ja praktiikan linssi
Erityisesti viime vuosina olen osallistunut erilaisille somaattiseen liikeilmaisuun ja -tutkimukseen perustuvaan opetukseen. Opetus- ja harjoitustilanteelle ominaista on se, että sitä ohjaa usein jokin yksilöllinen tavoite tai tarve. Ulkoisen katseen painetta ei ole samalla tavalla kuin esitystä valmistellessa. Opetusohjelmaamme ISLOlla on sisältynyt kontakti-improvisaatiota, ’hands-on’-työskentelyä, autenttisen liikkeen tunteja, improvisaatiopohjaisia tehtäviä, nykytanssin liikekehittelyä sekä työskentelyä, joka ammentaa (ainakin) Feldenkrais, capoeira-, butoh-, Axis Syllabus, Body-Mind Centering sekä Trager -metodeista.
Olen itsekin ohjannut muutamia somatiikkaan perustuvia luovan liikkeen tunteja. Helmikuussa pidin opiskelutovereilleni avoimen työpajan somaattisen liikeilmaisun dekolonialisaatiosta. Osana tätä työskentelyä kävimme kiinnostavan keskustelun koloniaalisista jäänteistä somaattisen liikepraktiikan saralla. Oheistin myös osallistujia kehittämään dekoloniaalisia työtapoja luovan, somaattisen liikkeen keinoin. Pienryhmissä syntyi kaksi tuotosta: liikkeellinen performanssi sekä osallistava harjoite.
Keskustelussa koloniaalisuus linkittyi seuraaviin somatiikan opetuksen ja harjoittamisen nykykäytäntöihin.
1 Arvolatautunut kieli. Englanti on valtakieli somatiikan opetuksessa ja terminologiassa, mikä nostaa monilla osallistumisen kynnystä. Ohjaajan sanavalinnat ja kielikuvat eivät ole neutraaleja vaan voivat pahimmillaan triggeröidä traumoja. Somaattisen kokemuksen sanallistamiseen liittyy arvottamista myös sen kautta, mihin asioihin tartutaan ja mitä sivuutetaan – tietoisesti tai tiedostamatta.
2 Oletukset ja yhdenmukaisuuden ideaali. Yhteisöllisissä somatiikan harjoitteissa kommunikoidaan paljolti toisten eleitä ja liikkeitä tulkiten. Tässä voi kuitenkin mennä pahasti metsään. Vaarana on, että olemme sokeita niille kulttuurisille linsseille, joiden läpi teemme tätä jatkuvaa tulkintaa. Nojaaminen totunnaisiin tapoihin ylenkatsoo sitä, että jokainen meistä on yksilö ja kokee maailmaa erilaisista lähtökohdista. Somatiikan harjoittamisessa tulisikin pyrkiä avoimuuteen ja välttää normatiivisia oletuksia liittyen esimerkiksi kosketukseen. Joskus harjoitusyhteisöissä vallitsee yksimielisyyteen pyrkivä toksisen positiivisuuden ilmapiiri, mikä etäännyttää osallistujia kehollisista tuntemuksistaan.
3 Somatiikan opetusmateriaali ja lähteet. Välillä harjoitteiden jakamisessa jää epäselväksi se, mistä mikäkin somaattinen työkalu nousee. Syntyy riski kulttuuriselle omimiselle ja kollektiivien muisti somatiikan monista historioista kapenee. Anatomian opetuksessa nojataan usein havainnekuviin ja opetusluurankoihin, jotka heijastavat länsimaista kehonormia (valkoinen, toimintakykyinen ja solakka mies). Kehojen moninaisuus jää vähälle huomiolle.
4 Rakenteelliset esteet. Somaattisen liikkeen opetus on maksullista Suomessa, mikä vaikeuttaa alemmista yhteiskuntaluokista tulevien mahdollisuuksia osallistua koulutukseen. Oleskeluluvan saaminen somatiikan opintoihin Suomessa on haastavaa EU:n ulkopuolelta tuleville hakijoille. (ISLOon hakevilta lupa evätään usein sillä perusteella, että koulutus ei johda tutkintoon. Riverian nykytanssiin ja somatiikkaan painottuneisiin tanssin perusopintoihin taas vaaditaan suomen kielen osaamista, mikä uupuu monilta ulkomaisilta hakijoilta).
5 Somaattisen tiedon aliarvostus. Modernit kapitalistiset yhteiskunnat rakentuvat moninaiselle kirjolle tietoa. Mutta siinä missä mittavaa ’faktatietoa’ yliarvostetaan, subjektiivisen kehollisen tiedon merkitystä ei täysin tunnusteta. Somatiikka ei ole osa koulutusjärjestelmää, vaikka se rikastaisi esimerkiksi biologian tai tunnetaitojen opetusta. Sillä on myös marginaalinen rooli akateemisessa keskustelussa.
6 Mystifiointi ja vääristely. Moninaiset toimintatavat ja järjestäytymisen muodot kukoistavat somatiikan kentällä. Joukossa on pieni määrä kultteja ja lahkoja, jotka perustuvat ulossulkeville normeille ja harhaopeille. Osaa toimijoista ajaa ensi sijassa taloudellinen intressi. Somatiikan nimissä levitetäänkin disinformaatiota ja kyseenalaisia käytäntöjä, mikä syö uskottavuutta varteenotettavilta somatiikan harjoittajilta ja instituutioilta.
Millaisia dekoloniaalisia vaihtoehtoja yllä mainituille harjoitus- ja opetustilanteita leimaaville käytännöille siis olisi? Työpajassa käsittelimme kysymystä kielen sijaan käytännöllisesti, liikkeen kautta. Tehtävänanto oli seuraava: ”Kehittäkää dekoloniaalinen ’korjausliike’, joka vastaa yhteen aiemmin esiin nousseista epäkohdista somaattisen liikepraktiikan parissa. Esitelkää löydöksenne muulle ryhmälle valitsemallanne tavalla.”
Molemmat pienryhmät kyseenalaistivat vakiintuneita ja ns. ”oikeita” toimintatapoja somatiikan parissa. Käytäntöjä ja auktoriteettiuskoa liioiteltiin siihen pisteeseen asti, että niille oli helppo nauraa. Tuotoksissa nousi esiin muun muassa normikriittisyys, sensitiivinen ote liiketyöskentelyyn, turvallisemman tilan vaaliminen sekä radikaali avoimuus. Paitsi että ongelmia nostetiin näin pöydälle, niistä myös irtisanouduttiin somaattisen liiketyöskentelyn kautta. Mietin myös sitä, miten inklusiivinen oma työtapani aiheen käsittelyssä oli. Koin, että kokonaisuus jäi plussan puolelle: kollektiivien työskentely aiheen äärellä raivasi tilaa moniääniselle keskustelle sekä kokemusten jakamiselle. Se auttoi tiedostamaan eroja ja etuoikeuksia sekä mahdollisesti purkamaan yhteiskunnallista valtaa pönkittäviä oletuksia.
Vinkkelinä tanssiteoksen prosessi
Näin syksyllä Joensuun Näyttämö-teatterilla teoksen ”Birongitai” (ビロンギタイ), joka käsitteli dekolonisaatiota somaattisista lähtökohdista. Tanssijana teoksessa oli Tuija Lappalainen ja sen ohjasi tanssitaiteilija-koreografi Lindon Shimizu, joka myös opettaa somaattista liikepraktiikkaa. Ilokseni Lindon suostui avartamaan teosprosessia tätä juttua varten. Noin tunnin pituisessa teoksessa yleisö istuu ringissä vanereista rakennetun lavan reunoilla. Lappalainen tulkitsee brasilialaisia tanssitraditioita. Vapauttaa suustaan ajatuksia ja kultaisia kuulia. Pöllyttää sahanpurua. Välillä lava tärisee sen alle asennettujen moottorien voimasta. Esiintyjä sähköistyy, yleisö värähtelee, sahanpurut tanssivat.
Shimizu haluaa aluksi selventää, että dekolonisaatio on vain yksi – joskin tärkeä – teema Birongitaissa. Hän kokee, että koloniaalisuudesta on usein vaikea puhua: se herättää etenkin monissa valkoisissa suomalaisissa vahvan vastareaktion. Teos pyrkiikin käsittelemään kolonisaation taakkaa hienovaraisesti, ilman polarisaatiota ja osoittelua: ”tarkoitus ei ole syytellä tai uhriuttaa”, hän selittää, ”vaan korostaa sitä, mikä erilaisia ihmisiä yhdistää”. Koreografi vierastaa vallitsevaa tapaa yhdistää kolonisaatio mustavalkoiseen me-he-ajatteluun. Kyse ei ole siitä, etteikö rodullistava ajattelumalli, joka pönkittää valkoista ylivaltaa, vaatisi purkamista. Sen sijaan keskustelu pohjaa usein ongelmalliseen oletukseen siitä, että ihmiset voitaisiin jakaa selkeästi kolonisaatiosta hyötyjiin ja kärsijöihin.
Tanssintekijä puuttuu myös kulttuurisen omimisen käsitteeseen. ”Ymmärrän sen vähemmistökulttuurien kohdalla, joihin kohdistuu kulttuurimerkantilismin paineita”, hän myöntää. Henkilökohtaisesti käsite tuntuu kuitenkin absurdilta: ”Maahanmuuttajan täytyy omaksua paikallisia kulttuurisia vaikutteita selvitäkseen. Olen tehnyt sitä koko elämäni. Onko se muka väärin?” Shimizu tuo esiin, että on monia hänen kaltaisiaan, jotka eivät koe kuuluvansa juuri mihinkään valtioon. ”Olen puoliksi japanilainen, puoliksi brasilialainen”, hän kertoo. ”Minut nähdään aina ulkopuolisena, olin sitten Japanissa, Brasiliassa tai Suomessa”. Nuorena tällainen monipaikkainen identiteetti hämmensi, mutta myöhemmin siitä on tullut osa tanssijan omakuvaa: ”Katson maailmaa hybridistä näkökulmasta”.
Hybridi identiteetti on Shimizun mukaan yhteydessä kulttuurisidonnaisiin kehollistamisen prosesseihin. ”Kun alan puhua portugalia Brasiliassa, niin olemukseni muuttuu heti. Tulen jotenkin joustavammaksi. Jäsennyn uudelleen eleiden, lihastonuksen, liikkeen ja käyttäytymiseni kautta. Japanissa taas olen täsmällisempi ja kommunikoin suorasukaisemmin.” Kulttuuristen vaikutteiden välitilassa oleminen on tanssijalle normaalia, mutta myös voimavara taiteen tekemisessä. ”Koen, että taustani auttaa minua tunnistamaan kulttuurisia normeja ja käytäntöjä tanssin kentällä”, taiteilija kuvailee. Lisäksi kulttuuriset risteämät tuottavat omintakeista kehollista ilmaisua. Shimizu painottaa, että somaattinen kokemus on paikkasidonnaista. ”Ilmennämme sitä, miten sisäinen ja ulkoinen maailma kietoutuvat yhteen”, hän selittää. ”Kehoni ja itseymmärrykseni alkavat integroitua siihen ympäristöön, jossa olen.”
Birongitai-teoksessa dekolonisaatiota lähestytään edellä kuvatun hybridin kehollisuuden kautta. Teos toimii ikään kuin kokeilualustana kulttuuristen vaikutteiden hämmentelylle. Shimizu halusi tutkia, miten kulttuurispesifi kehollinen liikeilmaisu siirtyy (eng. transmit) tai muuntuu, kun sen ”välittäjänä” toimii keho, joka ei ole aiemmin altistunut kyseisille kehollisuuksille. Tuija Lappalainen omaksui brasilialaisten tanssityylien, samban ja passion, liikekieltä. Tanssityylejä yhdistää vapaa lantion liike, mikä on epätyypillistä länsimaiselle taidetanssille kuten baletille. Lantion ”vapauttamisen” voisi ymmärtää yhtenä dekolonisaation tasona, Shimizu pohtii. Totunnaisesta poikkeavan kehollisuuden haltuunotto myös ehdottaa uusia ymmärtämisen ja sanallistamisen tapoja, hän lisää.
Kehollinen dekolonisaatio ilmenee myös teoksen yleisösuhteessa. Tärisevä maa imaisee katsojat jaettuun somaattiseen kokemukseen: se samalla maadoittaa sekä liikuttaa yleisöä. ”Värähtely vaikuttaa hermojärjestelmään. Se avaa oven nyt-hetkeen, laittaa kehon nesteet liikkeelle ja purkaa stressiä”, Shimizu selittää. Tärinä vaikuttaa paitsi yksilöihin, myös yhteiskunnallisiin rakenteisiin dekolonisoivasti. ”Sillä on voimaa heilauttaa vallan tasapainoa”, näkee Shimizu. Vapinan idea tuli teokseen maanjäristyksistä, jotka ovat Japanissa arkinen ilmiö. ”Värisevä maa yhdistää yleisöä”, tanssija kertoo. ”Se mahdollistaa puhumisen ’meistä’ ja tekee näin tilaa dialogille. Se myös uudelleen muovaa liikettä, kuulumista ja rakenteita.”
Shimizu kertoo, että dekolonisaation teema leimaa laajemminkin hänen työtään ohjaajana, esiintyjänä ja opettajana. ”Se on läsnä aikeistani riippumatta”, hän perustelee. ”Somatiikan opettamisessa on aina kyse siitä, et opetat jotain omasta lihastasi (engl. flesh). Muuten se en olisi minä.” Tanssintekijä viittaa valkoiseen katseeseen, jonka kautta hänet nähdään usein ”toisena”. Mietin, onko kyse kuitenkaan dekolonisaatiosta – vai rodullistavasta eron tuottamisesta sellaisen käsitteen varjolla, johon tässä ajassa liitetään lähinnä positiivisia mielikuvia.
Ammattilaiskentän perspektiivi
Keskustelu somatiikan ja kolonialismin suhteesta on vasta lapsenkengissä. Olen seurannut mielenkiinnolla, miten aihe on saanut huomiota somatiikan ammattilaiskentän kattojärjestö ISMETAn (The International Somatic Movement Education and Therapy Association) piirissä. ISMETA on pitkälti valkoinen, Yhdysvaltoihin rekisteröity yhdistys. Viime syksynä se järjesti asiantuntijapaneelin aiheesta ja aloitti joka toinen kuukausi toistuvien, kaikille avointen etäkeskustelujen sarjan. Olen osallistunut pariin keskusteluun ja tiivistän tässä havaintojani niiden sisällöistä.
Perjantai, 11.11.2022
Zoomissa vilkkuu nelisenkymmentä kasvoa. Keskustelua fasilitoi ISMETA:n oikeudenmukaisuus ja saavutettavuus -työryhmä, josta on paikalla neljä-viisi jäsentä. ”Oli aika tunnustaa muutama virtahepo olohuoneessa”, yksi heistä aloittaa. Hän viittaa siihen, että järjestön käsitykset somatiikasta ovat usein (joskin tahattomasti) heijastaneet valkoisen, toimintakykyisen kehon kokemusta ja olleet siten etnosentrisiä ja ableistisia. Hän huomauttaa, että ISMETA ei ole sisäisesti yhtenäinen näkemyksissään ja kehottaa siksi jokaista puhumaan omista kokemuksistaan käsin: ”Mitä kolonisaatio on sinulle? Miten se on ilmennyt elämässäsi?”
Kysymykset ohjaavat keskustelua pois yleistysten tieltä, mikä on toki hyvä asia. Ihmettelen kuitenkin, miten yksilötasolle jäävä ajatustenvaihto auttaa purkamaan somatiikan ammattikentän eriarvoisia rakenteita. Keskustelu pyörii lähinnä identiteettien, tunteiden ja kehollisten kokemusten ympärillä. Osa avautuu koko ryhmälle, osa break out -huoneissa, osa ei ollenkaan. ”Tuntuu, etten ole tarpeeksi koulutettu tai sertifioitu, jotta osaisin puhua [kolonisaatiosta]”, eräs empii. Monilla ruskeilla osallistujilla on rakenteelliseen rasismiin liittyviä ulossulkemisen kokemuksia – länsimaissa, ei niinkään globaalissa etelässä. Valkoisten ihmisten puheenvuoroissa toistuu pohdinta etuoikeuksista, mutta myös häivähdys valkoista hauraudesta (engl. white fragility).
Osallistujat myös paikantavat koloniaalisuuden kokemusta kehoihinsa. ”Minussa jyllää tunteiden kakofonia”, eräs kuvailee. Hän näkee, että kehoon on kerrostunut ylisukupolvista traumaa kolonisaation aikaisista tapahtumista, joita hän ei itse ole edes kokenut. Toistuva kulttuurinen ehdollistaminen on vaikuttanut paitsi identiteettiin, myös syöpynyt keholliseen muistiin. Somaattiset harjoitteet kutsuvat esiin erilaisia kehollisia tuntemuksia, jotka ovat voineet muotoutua kolonialismin vaikutuksesta. Osa niistä on kipeitä, loukkaavia tai häiritseviä. Seuraa pohdintaa siitä, miten päästää tuntemuksista irti. Kysymys käännetään myös ympäri: ”Miten opetamme ja ohjaamme? Millaiset somatiikan sanankäänteet tuntuvat lempeiltä ja turvallisilta?”
Perjantai, 10.3.2023
Somatiikan ja kolonisaation suhdetta ruoditaan jälleen etänä. Tapaamista rytmittävät osallistujien puheenvuorot, joiden lomassa ISMETAn työryhmäläiset ehdottavat somaattisia tapoja kuulostella kehoa. ”Luota keholliseen älyysi. Huomaa, miltä kehossasi tuntuu juuri nyt. Entäpä miltä tämä jaettu tila tuntuu?” Järjestäjät luonnehtivat työtapaa jäsennetyksi improvisaatioksi (engl. structured improv). Mutta vaikka somaattiset harjoitteet virittävät puhumaan ”kehosta käsin”, ne samalla vievät tilaa vapaamuotoisemmalta dialogilta. Aikaa on vain 75 minuuttia.
Yksi langoille tullut osallistuja harmittelee, että keskustelu velloo liiaksi sen ympärillä, mikä on tai ei ole kolonialismia. ”Meidän pitäisi varoa joko-tai-ajattelua”, hän selittää. ”Maailma ei ole kaksi- vaan moninapainen. Ei ole tarvetta muodostaa jotain anti-agendaa”. En täysin jaa tätä näkemystä, mutta ilahdun siitä, että keskustelu ohjautuu uudelle uralle. ”Kolonialismi kudottiin osaksi koulutusta, terveydenhuoltoa ja ihan jokaista järjestelmää maailmassa”, huomauttaa toinen osallistuja. ”Kyse on useiden satojen vuosien vallankäytöstä ja sen jatkumoista nykypäivään”. ”Meidän tulee tehdä kaikkemme, jottemme siirrä koloniaalisia käytäntöjä eteenpäin somatiikan harjoittajina”, kolmas peräänkuuluttaa. ”Mitähän somatiikan ammattilaiskenttä voi tehdä”, aprikoi neljäs puhuja, ”olemme niin syvällä koloniaalisissa rakenteissa vaikkapa kulutuksen kautta, että irtisanoutuminen niistä on ehkä mahdotonta”.
Uusi ääni tuo esiin, miten somatiikka vaikuttaa yhteiskunnallisesti tietoisuuden tasolla. Hän viittaa amerikkalaiseen koulujärjestelmään, jossa istuminen on pitkälle normalisoitu. ”Somatiikka voisi toimia dekolonisoivana voimana.” Toinen huomauttaa, että myös tanssin opetuksessa vallitsee monia ummehtuneita käytäntöjä ja normeja. ”Pakko seisoa suorissa riveissä tuntuu suorastaan väkivallalta.” Keskustelu suuntautuu tietojärjestelmien, käytäntöjen ja rakenteiden limittäisyyteen. Joku ehdottaa, että länsimaiset somatiikan harjoittajat voisivat ottaa oppia alkuperäiskansoilta siinä, miten tietoon – ja tanssiin – suhtaudutaan holistisesti. Brasiliassa sanaa ’somatiikka’ vierastetaan, kertoo paikallisessa tanssiskenessä toimiva osallistuja. Se yhdistetään kaupallistettuihin liiketraditioihin, joiden harjoittamiseen vaaditaan kalliita sertifikaatteja. Termillä on koloniaalinen kaiku: ”Se nähdään osana eurosentristä ja pohjoisamerikkalaista hallintaa”.
Dekoloniaalisia aloitteita
ISMETAn luotsaamissa tapaamisissa nousi esiin useita, enemmän tai vähemmän keskeneräisiä ajatuksia somatiikan dekolonisoimisesta. Laajalti jaettu näkemys oli, että alan ammattilaisten tulisi varoa uusintamasta monoliittista näkemystä kehollisuuteen. Dekolonisaatio yhdistettiin usein toipumiseen ja parantumisen prosesseihin. Taustalla vaikutti näkemys koloniaalisuudesta traumana, joka on seurausta kolonisaation historiasta. Näissä visioissa somatiikkaan valettiin uskoa tapana kehittää itsemyötätuntoa sekä tunnetaitoja, joilla traumaa ja kipua voitaisiin käsitellä. Keskusteluissa peräänkuulutettiin rehellisyyttä ja rohkeutta kohdata vaikeita asioita.
Kolonisaatio nähtiin myös somatiikan harjoittajia yhdistävänä haasteena. ”Meidän pitää jaksaa kuunnella toisiamme. Onko tämä se tila, jossa voimme puhua [somatiikan dekolonisoimisesta] yhteisönä?” eräs osallistuja toiveikkaasti tiedusteli. ISMETA tosiaan nosti koloniaalisuuden teemaa esille ja tarjosi alustan aiheen käsittelylle. Etäkeskustelujen fokus tuntui kuitenkin olevan somatiikan harjoittajien fasilitoiminen koloniaalisuudesta, ei näiden osallistaminen ISMETAn toimintatapojen kriittiseen arviointiin. Jälkimmäinen olisi minusta ollut perusteltua, koska järjestö toimii ikään kuin somatiikan ammattikentän portinvartijana.
Järjestö ylläpitää rekisteriä somatiikan ammatillisista harjoittajista, auktorisoi alan ammattikoulutuksia ja pyrkii yhtenäistämään ammattikenttää (Eddy 2009). Se siis osaltaan määrittelee, mikä on somaattisen liikeilmaisun ja -terapian ydintä – ja mikä ei. Kyse on vallankäytöstä, jota olisi ollut mielekästä purkaa: millaisille somatiikan oppisisällöille sertifioidut koulutusohjelmat perustuvat? Miten raha kietoutuu osaksi somatiikan kentän rakenteita? Keille somatiikan harjoittaminen on realistinen ammattihaave?
Myös muutama etäkeskustelujen osallistuja teroitti, ettei puhuminen ei riitä: ”Dekolonisaatio on toimintaa”. ISMETA on julkaissut antirasistisen periaatepaperin sekä koonnut sivuilleen materiaalipankkia somatiikan dekolonisoimiseksi1. Minulle jäi kuitenkin epäselväksi, oliko järjestö ryhtynyt toimenpiteisiin esimerkiksi henkilöstöpolitiikassa tai alkanut uudelleenarvioida edistämiänsä somatiikan ammattilaisuuden kriteereitä inklusiivisuuden kannalta.
Urakointia somatiikan työmaalla
Useat luutuneet käytännöt kukoistavat edelleen somatiikan ja tanssitaiteen risteymissä. Pienen otokseni pohjalta dekolonisaation haasteet liittyvät kyseenalaistamattomiin koloniaalisiin normeihin: tapoihin toimia ja sanallistaa toimintaa vakiintuneilla, valkoisesta kokemuspiiristä nousevilla, tavoilla. Esiin tuomani epäkohdat ovat kuitenkin vain pintaraapaisu siitä työnsarasta, mikä liittyy somatiikan dekolonisoimiseen. Aiheesta ei kuitenkaan ole virinnyt kovin laajaa keskustelua Suomessa2.
Koloniaaliset juonteet eivät toki ole erityisiä vain somaattiselle tanssille; vastaavaa kapeamielisyyttä esiintyy myös muiden tanssimuotojen parissa, joskin eri vivahtein. Artikkelini ei tarjoa selkeää vastausta siihen, miten dekolonisoida somaattista liikepraktiikkaa. Koloniaalisuus ilmenee monin eri tavoin, eikä eriarvoistavien valtasuhteiden purkamiseen ole yksioikoista reittiä. Sen sijaan somatiikan kentän vinoutumiin puree useampikin ratkaisu. Se, mikä toimii dekoloniaalisena strategiana riippuu tilanteesta: millaista koloniaalisesta käytäntöä, rakennetta tai jatkumoa vastaan tanssitaan?
Annan esimerkin: Sikäli kun somatiikka-termi koetaan eurosentriseksi sen taustan takia, vaihtoehtoinen historiankuvaus voisi jäsentyä myös jonkin muun käsitteen ympärille. Tarkoituksenmukaista voisi olla rakentaa historiankirjoitusten rihmasto, joka antaisi sijaa moniäänisyydelle ja erilaisille todellisuuksille. Mutta paljon muutakin täytyy tehdä.
Kannustankin sinua tanssin kokijana, tekijänä tai kenties rahoittajana ottamaan koppia tästä avauksesta. Millaisia kolonialismin kaikuja olet havainnut suomalaisessa tanssi- ja esitystaiteen kontekstissa? Miten lähtisit taklaamaan niitä – tai olet jo niitä taklannut?
Suvi Baloch
1ISMETAn kannanottoja ja resursseja antirasistiseen työhön somatiikan saralla: https://ismeta.org/about-ismeta/eja (30.3.2023)
2Poikkeuksen tähän muodostaa intersektionaalinen, representaatioiden moninaisuudesta (tai sen puutteesta) käyty aktiivinen keskustelu tanssi- ja esitystaiteen kentällä.
Lähteet
Conquergood, Dwight. 2002. Performance Studies: Interventions and Radical Research. The Drama Review 46(2): 145-156.
Eddy, Martha. 2009. A brief history of somatic practices and dance: historical development of the field of somatic education and its relationship to dance. Journal of Dance & Somatic Practices, 1(1), 5-27.
Eddy, Martha. 2002. Somatic Practices and Dance: Global Influences. Dance Research Journal, 34(2), 46-62.
Engelke, Matthew. 2018. How to think like an anthropologist. Princetown: Princetown University Press.
Erickson, Bruce. 2020. Anthropocene futures: Linking colonialism and environmentalism in an age of crisis. Environment and Planning D: Society and Space, 38(1): 111 – 128.
Hanna, Thomas. 1986. What is Somatics? Magazine-Journal of the Bodily Arts and Sciences, 5(4), 4-8.
Parviainen, Jaana. 2002. Bodily Knowledge: Epistemological Reflections on Dance. Dance Research Journal, 34(1), 11-26.
Quijano, Anibal. 2000. Coloniality of Power, Eurocentrism and Latin America, Nepantla, 1(3), 533-580.
Santos, Boaventura De Sousa. 2006. The WSF as epistemology of the South. In Santos, B. D. S. The Rise of the Global Left: The World Social Forum and Beyond. London & New York: Zed Books. 13-34.
Spatz, Ben. 2019. Notes for Decolonizing Embodiment. Journal of Dramatic Theory and Criticism, 33(2), 9-22.
Artikkelikuva: Suvi Baloch.
