Julkaistu 5.6.2023
Aito vuorovaikutus vaatii taitoa pysähtyä. Kohtaaminen on mahdollista, kun on valmis virittäytymään toisen taajuudelle. Kiireisessä rytmissä rauhoittuminen ja muutama syvä hengitys voi tehdä ihmeitä. Toisinaan vaaditaan enemmän.
Oululaiset luokanopettaja-tanssikasvattajat Eerika Arposalo ja Paula Puumalainen kuuluvat Tanssireitti-työryhmään, jonka tavoitteena on tuoda tanssikasvatusta peruskouluarkeen. Tanssiteknisten seikkojen sijaan Tanssireitti-kokonaisuudessa korostuu ilmaisullisuus sekä vuorovaikutus-, tunne- ja itsesäätelytaitojen vahvistaminen tanssikasvatuksen keinoin. Suunnittelukeskusteluissa ja lasten kanssa työskennellessä on noussut esille vireystilan vaikutus mielekkääseen työskentelyyn. Vireystila kiteytyy kykyyn kuunnella kehon kokonaistilaa sekä aktivoida ja rauhoittaa itseään erilaisissa tehtävissä ja ympäristöissä. Keskusteluiden yhteydessä syntyi havainto, että kehon kuuntelu ei ole haaste ainoastaan lapsille. Vireystilan tunnistaminen on taito, jossa aikuisellakin on jatkuvasti harjoiteltavaa ja huoltamista.
Opettajalla on kymmeniä aktiivisia ihmissuhteita päivässä ja hän reagoi yhden tunnin aikana lukuisiin ärsykkeisiin ja vastaa toisistaan poikkeaviin tarpeisiin. Työn luonne on sellaista, että toiminta katkeaa ja keskeytyy jatkuvasti. Taukoina toimivat välitunnit, jotka helposti täyttyvät valmisteluista ja palavereista. Tilaa hiljentymiseen ei ole helppoa löytää. Koulurakennukset voivat olla tilaratkaisuiltaan tai akustiikaltaan sellaisia, että ne eivät mahdollista vetäytymistä hetken hiljaisuuteen. Paula Puumalainen tunnisti rauhoittumisen tarpeen kouluarjen sykkeessä ja tarttui haasteeseen. Hän käynnisti työyhteisössään hiljaisen välitunnin:
Tammikuun pimeydessä tein aloitteen koulun aikuisten hiljaisesta välitunnista. Se on välitunti jumppasalissa väliverhon takana. Hämärässä salissa soi rauhoittava musiikki ja tilassa on jumppamattoja ja huopia. Sinne tullaan olemaan hiljaa, pötköttelemään omassa rauhassa ja laskemaan kierroksia. Huolellisen aikataulujen kartoittamisen jälkeen viikosta löytyi yksi aika, jolloin jumppasali on vapaa hiljaista välituntia varten. Se on keskiviikko. Oikeastaan varsin täydellinen aika, jos käytettävissä on vain yksi päivä viikossa. Hiljainen välitunti löysi heti kohderyhmänsä; sinne on alusta asti osallistunut opettajia.
Yllätyin omasta kokemuksestani ensimmäisellä hiljaisella välitunnilla. Vasta kun tilaisuus rauhoittumiseen tarjoutui ja huovan alla suljin silmäni, tajusin kuinka kovilla kierroksilla käyn. Ensin tunnistin levottomuuden. Paikallaan olo tuntui sietämättömältä. Teki mieli korjailla peittoa, vaihdella asentoa, sittenkin mennä hoitamaan asioita. Onneksi tilassa oli muitakin levähtäjiä. Jostain syystä lepääminen tuntui luvallisemmalta, kun siihen oli ryhtynyt minun lisäkseni muitakin. Ympärillä pötköttävät kollegat auttoivat sittenkin valitsemaan paikallaan pysymisen.
Kokemusta rauhoittumaan vetäytymisen vaikeudesta voidaan selittää sosiaalisen kehon käsitteellä. Tutkija Jaana Parviaisen mukaan (1994) sosiaalinen keho tarkoittaa kulttuurin muovaamaa käsitystä siitä, mikä on soveliasta kehollista olemista. Ymmärrys kehosta on kulttuurisesti totuttujen ja hyväksyttyjen toimintamallien suuntaamaa. Sosiaalisesta kehosta ei voi lopullisesti luopua, mutta voi muuttaa omaa ymmärrystä omasta kehostaan, ja näin uudistaa kehollisuuden kokemusta. Hiljaisella välitunnilla sosiaalisen kehon määritelmä laajentuu. Siellä luovutaan kollektiivisesti totutuista normeista ja tehokkaasta pystyasennosta.
Hiljentyminen auttaa tiedostamaan kehon tilan. Kehon ja kognitiivisten toimintojen välillä on muutamia siltoja, joiden kautta tietoa siirtyy kehosta tietoisuutemme piiriin. Yksi voimakas sisäisten tuntojen konkretisoija on hengitys. Hengitysrytmiin vaikuttavat sisäiset tunnetilat, kuten hermostuminen, ihastuminen ja väsymys. Tarkkailemalla hengitystä on mahdollista tiedostaa ja halutessaan päästä käsittelemään sisäistä maailmaa. Hengitys ja tietoisuustaidot kulkevat käsi kädessä ruumiintiedon muodostuksessa. Hiljainen välitunti tarjoaa tilan hengityksen tarkasteluun:
Hiljaisella välitunnilla levottomana maatessani ymmärsin siirtää huomion hengitykseeni. Havaitsin hengittäväni pinnallisesti. Sykekin oli melko korkea. Aloin kuljettaa ajatustani kehonosissa. Havainnoin lihasjännityksiä, joita oli mahdollista purkaa. Vapautin puristuksen reisistä sekä keskivartalosta, painontunteen rinnan alueelta ja päästin kasvojen ilmeet sulamaan. Lopussa tunnistin vihdoin sykkeen laskeneen ja vireystilan asettuneen rauhallisemmaksi. Jälkiviisaana voi todeta, että mikrotauko muutamine syvine hengityksineen ei olisi riittänyt.
Ennen hiljaista välituntia työpäivääni oli kuulunut muutama tunti tavallista opettajan työtä, ei erityisen stressaavia tilanteita tai poikkeuksia. Pysähtyessäni kuulostelemaan itseäni, en tiennyt olevani niin kierroksilla. Tämä herätti minussa oivalluksen, että koulupäivä sosiaalistaa helposti rytmille, joka ei suosi rauhoittumista ja itsen kuuntelemista, vaan ohjaa tehokkaaseen ajankäyttöön ja nopeaan reagoimiseen. Tämä rytmi voi jäädä epäterveellä tavalla päälle ja vaikuttaa hyvinvointiin. Oivalsin, että minun on niin normaalia olla jatkuvassa ylivireystilassa, että en edes tunnista sitä.
Opettajan tapa olla kehossa välittyy oppilaille. Rauhallinen keho ja lempeä katse luovat rauhallista ja lempeää ilmapiiriä. Väsymys ja stressi puolestaan heikentävät empatian kokemista ja oppimista. Rauhoittumisen paikkojen vaaliminen on iso ilmapiiriteko. Yksi hiljainen hetki viikossa on hyvä alku, mutta sellainen tarvitaan joka päivä.
Kehotietoisuus ja kokemusten jakaminen luovat sanastoa vuorovaikutukselle. Kehoon laskeutumisen kautta on mahdollista huomata kehosta nousevia tiedostamattomia tiloja, oloja ja tarpeita. Nämä kokemukset eivät ole valmiiksi sanoina. Kehosta tihkuu tietoa ja tiedostamisen kautta se muovautuu symboliseen, sanalliseen ja täten jaettavaan muotoon. Sanallistetut yhdessä jaetut kokemukset luovat kollektiivista tietoa.
Eerika Arposalo on opettanut luokanopettajaopiskelijoita Oulun yliopistolla. Tuntien jälkeen on pysähdytty kuuntelemaan ruumiin tuottamaa reflektiota. Opiskelijat ovat kirjoittaneet ja jakaneet koetusta. Arposalo kirjoittaa välittömästi opetuksensa jälkeen:
”Yläselkä on aistikas, jotenkin painava, mutta elävä. Alaleuka roikkuu rentona. Oli kaunis keskittyneisyyden tila. Todella kaunis, lahja, aarre. Sen koen usein, kun opetuksessa ollaan kehon, taiteen ja kollektiivisen ajattelun äärellä. Takareisissä suhisee veri ja hermoimpulssit. Keho on opetuksen jälkeen pehmeä, onnellisen oloinen. Lapaluissa tuntuu kannattelu. Lihastonus on korkeampi kuin ei-opetuksellisina aikoina.
Tunnin jälkeen makaan lattialla. Tunnen jostain syystä pulssin pulppuavan oikeassa nilkassani. Pää on täynnä informaatiota, tapahtumat suhisee. Niin tarpeellinen pysähtymisen hetki, tällainen on arvokasta, kuin hengittäisi. Kehossa on kuplivaa energiaa, se juurtuu hitaasti, leijuu vain. Loppupiirissä joku kommentoi, että loimme oman maailman. Sitten saapuu väsymys, silmäluomiin ja alaleukaan. Olen antanut, olen vastaanottanut. Suuri pudotus, lihat valuu tarrautuen viimeisillä säikeillä luiseen rankaan. Ja vilu, hei tämä on mulle tuttua!”
Rauhoittuminen ja oman kokemusmaailman tarkastelu on välittämisen teko itseä ja toisia kohtaan. Se luo alustan oman vireystilan säätelylle ja terveelle vuorovaikutukselle. Luomalla kulttuuria, jossa tämä on mahdollista, annamme mahdollisuuden kestävälle ja paremmin voivalle yhteisölle.
Eerika Arposalo & Paula Puumalainen
Eerika Arposalo ja Paula Puumalainen ovat työskennelleet tanssikasvattajina ja taiteilijoina aikuisikänsä. He ovat taide- ja taitopainotteisia luokanopettajia ja kuuluvat Oulun kaupungin Tanssireitti-työryhmään. Sen tavoitteena on tuoda säännöllistä tanssikasvatusta sekä kehon kuuntelua peruskouluihin.
Lähde: Parviainen, J. (1994). Tanssi ihmisen eksistenssissä. Filosofinen tutkielma tanssista. Tampere: Tampereen yliopisto jäljennepalvelu.
Artikkelikuva: Sini Liimatta. Kuvassa Paula Puumalainen ja Eerika Arposalo.
