FT Marja-Liisa Trux ja TanssitT Isto Turpeinen pohtivat tanssialaa tanssin hyviä asioita jäljittäen.
Pohdinta on kirjoitettu keskustelun muotoon, dialogina. Dialogissa kaksi Mistä on tanssin hyvä tehty? -hankkeen tutkijaa käyvät lävitse työtään ja kehkeytynyttä näkemystään tutkimushankkeen avaimenreiästä. Dialogin ensimmäisenä lukijana on ollut elokuvaohjaaja Salla Sorri. Hänen kommenteistaan on nostettu kaksi kysymystä näkyviin tekstin väliin sijoitettuina tekstiruutuina.
Dialogin pohjana on näkemys tanssin olemuksesta käytännöllisenä toimintana (practice) ja olemisena (ontology). Puheeseen syntyy välitila välitiloista, joissa keskustelijat liikkuvat tanssin hyvän jäljillä pohtien ulkoisen ja sisäisen olemusta sekä suhdetta. Puhe on suoraa, kuvailevaa ja ilman koukeroita.
ISTO:
Tanssin hyvän jäljillä ollessani olen pohtinut olemistani tanssijana. Tätä pohtien olen havainnoinut tanssijan työtä harjoitussaleissa, näyttämöllä, esitysten väleissä ja kirjoitettujen lehtijuttujen sekä artikkeleiden kautta. Näin ollen konkreettisesti voin sijoittaa näkökulmien väliin tilan, jonka rajauksena ovat sisäinen ja ulkoinen. Minulle (sisäiseen) tanssijuuteeni, tanssijana olemiseeni, kohdistuu välimatkan päästä katsetta, puhetta kielen ja niihin liittyvien pelien muodossa sekä nippu arvoja, käsityksiä ja stereotypioita. Tämä välimatka on enimmäkseen pitkä. Olen käyttänyt sanontaa, että ”lähelle on pitkä matka”. Siihen matkaan menee myös aikaa.
MARJA-LIISA:
Tanssia tutkiessani olen koetellut aikaisempaa kokemustani etnografian tekemisestä. Etnografi on yleensä se, joka matkustaa paikalle, tarkkailee ja kyselee. Hän ei osallistu tavoilla, jotka puuttuisivat tapahtumiin, eikä tee arvostelmia puolesta tai vastaan. Tällä kertaa olen ryhtynyt toimintatutkimukseen. Osallistuimme tanssialan ammattilaisten pyrkimykseen parantaa asemaansa yhteiskunnassa. Olemme myös tehneet työtä yhdessä, mikä tarkoittaa, että minulle kategoriat “tutkija” ja “osallistuja” ovat menneet päällekkäin, etenkin sinun kohdallasi, Isto. Ei mikään huono kokemus. On yllättävän helppo nähdä ympärillään sittenkin vain ihmisiä. Haikealta tuntuu lähinnä se etääntymisen kokemus, jossa useimmat entiset kollegat ja suuri osa tiedemaailmaa jatkavat omaa käytännöllistä toimintaansa. Heille tutkijastatuksen ehtona on nimenomaan selvästi paalutettu erillisyys tutkittavista. Etäisyyttä tehdään otoksilla, metodeilla, rajauksilla, aineistoilla. Tulin lähelle osallistujia, siten kenties jotain saavuttaen, mutta hintana voi olla vaikeus palata omaan ammattiasemaan, ainakin niillä kriteereillä, joihin nykyinen tutkimus- ja yliopistomaailma tukeutuu.
Tuo mitä kerrot erilaisten katseiden kohdistamisesta/kohdistumisesta omaan toimintaan kuulostaa minusta autoetnografisen asennon hakemiselta. Siitä olen oppinut, että helppoa sekään ei ole: etäisyyksiä, näkökulmia ja kieliä on pakko vaihdella, jotta oman toimintakentän itsestäänselvyydet voi kyseenalaistaa ja omaa paikkaa voi sijoittaa entistä useammalle ja isommalle kartalle. Mikä ei tietenkään tarkoita missään mielessä irtisanoutumista työstään, identiteetistään tai arvoistaan. Mutta se taitaa tuottaa juuri sellaista tietoa, joka lisää – kuten sanonta kuuluu – tuskaa. Menenkö nyt ohi siitä, mitä yrität kertoa? Ajankäytön vaatimus tuntuu todennäköiseltä – nyt kun sen sanot. En olisi tullut ajatelleeksi. Sillä on varmasti seurauksia …?
ISTO:
Muistelen, että viime vuonna, keväällä 2019, kysyin tutkimuksen tiimipalaverissa, että “voiko tutkimuksen tuloksena olla suru?” Tämä liittyy siihen tanssijatutkijan historiallisuuteen ja tanssin toimijoiden kanssa olemiseen, jota kuvaat osaltasi autoetnografiana. Tutkijana olen koko ajan pitänyt tanssiin liittyvästä praktiikastani kiinni, mikä tarkoittaa viikoittaista opetustyötä, työpajojen ohjausta ja osallistumista ohjattuun tanssitoimintaan. Olen saanut konkreettisesti koetella alalla olemista ja tehnyt tuotantoja. Näissä olen itse ohjaamisen lisäksi ollut esiintyvänä ammattilaisena sekä tuottanut vuosittaisia kokonaisuuksia, joissa parhaimmillaan on ollut sadoissa laskettavia katsojamääriä. Kun käännän ajatteluni siihen, että kuusikymppisenä tanssijana kilpailen täyspäiväisesti rahoituksesta, huomiotaloudesta ja maksavista asiakkaista, yleisöstä… ja samalla kiedon sen Tanssin hyvä -tutkimuksen etnografiaan ja kehitystyöhön tanssin toimijoiden kanssa, palaan ennen tutkimusta olleeseen tilanteeseen, jossa kohtasin “nuoremman” kollegan lähes kymmenen vuotta sitten.
Olin Teatterikorkeakoulun kahviossa lounaalla ja keskustelin pitkällä työskentelyapurahalla olevan koreografin kanssa. Hän valmisteli teosta, jossa esiintyi itse kollegansa kanssa. Teos sai myöhemmin palstatilaa sanoma- ja ammattilehdissä. Koreografi kysyi hyvin pelkistetysti: “Onko tämä aina tätä?” Kysymys liittyi työn jatkuvaan epävarmuuteen ja ponnisteluun. Näin ja näen tämän tilana, joka on status quo. Ponnisteluista huolimatta prekaari työ on vallitsevaa työkulttuuria. Puhe “epätyypillisistä työsuhteista” on eräänlainen erhe, koska kyseessä on tyypillistynyt työn toteutumisen tapa. Epätyypillisestä puhuminen ikään kuin antaa kuvan mahdollisuudesta “tyypilliseen”, jota pidän Sara Ahmedin mukaan “onnellisena objektina” (ks. liitteistä esim. The Promise of Happiness 2010).
MARJA-LIISA:
Työntutkijat ovat kiistelleet siitä, onko työelämä laajemmin kurjistumassa, vai jatkaako toisen maailmansodan jälkeen vakiintunut malli kokoaikaisesta, vakituisesta palkkatyösuhteesta vallitsevana. Tilastoista on luettu todisteita “tyypillisen” mallin kestävyydestä, vaikka se onkin saanut rinnalleen “epätyypillisiä” muotoja etenkin nuorten ja maahanmuuttajien parissa. Tähän kurjistumisteesin kannattajat vastaavat, että tilastointitavat peittävät alleen prekarisoitumista, joka tapahtuu työsuhteiden sisällä. Esimerkiksi hotellisiivooja voi olla vakituisessa työsuhteessa siivousyritykseen, mutta työnantaja siirtää yrittäjäriskiä työntekijälle: kunkin viikon työtunnit ja siten myös palkka riippuvat hotellin täyttöasteesta. Yhä useampi työntekijä on käytännössä jonkinlaisessa franchising-suhteessa työnantajaansa.
Samaan aikaan akateemisilla ja taidealoilla työ on oudolla tavalla palkinto. Näillä aloilla on pitkä historia kovasta keskinäisestä kilpailusta – esimerkiksi siitä, kuka saa tehtäväkseen aina liian niukasti tarjolla olevaa työtä/rahoitusta. Tämä on se juurisyy, josta kumpuaa mainitsemasi status quo – näin oletan. On nurinkurista edes puhua epätyypillisyydestä näitä töitä koskien, eiväthän tekijät useinkaan ole yltäneet siihen tyypillisyyteen, jota luonnehtivat kokoaikaisuus, toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset, vuosilomat, ikälisät tai täysimääräiset sosiaaliturvaetuudet. Epätyypillisyys on näiden alojen tyypillisyyttä myös niissä tarinoissa, joita töistä ja tekijöistä kerrotaan ja joihin samaistutaan ja joiden avulla rakennetaan ammatillisia identiteettejä. Voisi siis olettaa, että pikemminkin “tyypillinen”, vakiintuneempi asema olisi näillä aloilla poikkeava uutuus.
Toisaalta voi olla, että elimme lyhyen hetken, olisiko ollut siinä 1980-90 luvuilla, jolloin vakiintumista yritettiin myös tieteen ja taiteen aloilla…? Osa tekijöistä pääsikin kuukausipalkoille: yliopistot rekrytoivat opettajia kasvavalle korkeakoulutettavien nuorten joukolle ja esittävissä taiteissa ainakin kaupunginteatterit tarjosivat edes jonkinlaista pysyvyyttä, edes osalle ammattilaisista. 2000-luku on nähnyt trendin kääntyvän. Kilpailuttaminen on aikamme iskusana, ja ideologisesti pidetään oikeutettuna, että leikkaavan terän (cutting edge) kapeimpaan kärkeen mahtuu vain rajoitettu määrä “huippuyksiköitä”. Tässä ei nähdäkseni ollut kyse mistään rakenteellisesta välttämättömyydestä, vaan todellakin valinnasta, jonka toteuttivat uskossaan varmat päättäjät niin Suomessa kuin muissakin teollistuneissa valtiossa. Tätä uusklassiseen talousoppiin nojaavaa, niin sanottua uusliberaalia oppirakennelmaa on sittemmin alettu epäillä sen syntysijoilla, finanssialan keskuksissa (ks. esim. Raeste 2019). Ideologisen tuulen kääntymisestä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että mahdollisen seuraavan “aallon” käytänteet leviäisivät laajalle – eli yksityiseltä julkiselle sektorille ja maailman talouskeskuksista Suomeen asti.
Jos haluat mielipiteeni, niin viime kädessä näissä kamppailuissa on kyse vallankäytöstä ja siitä, millä perusteilla ihmisiä voidaan arvottaa ja nostaa etuoikeutettuihin asemiin. Oli aika, jolloin Suomen kaltaisessa nuoressa valtiossa nostettiin esiin taiteilijoita ja humanisteja, joiden uskottiin kykenevän legitimoimaan kansakunnan olemassaolo ja nostamaan Suomi “sivistysvaltioiden” joukkoon. Nykyisin valtapelin valuutaksi on päätynyt luonnontieteellis-teknologinen kilpavarustelu, jolla haetaan taloudellista, mutta myös poliittista ja sotilaallista valtaa. Siksi näiden alojen “osaajia” etsitään ja juhlitaan. Eilispäivän aloiksi leimatut ammatit saavat tyytyä tappelemaan muruista. En tiedä lievittääkö vai syventääkö tällainen analyysi suruasi … Maailmassa on niitä, jotka sanovat, että näinhän sen pitääkin mennä, pitää veikata voittajahevosta ja “pärjätä kilpailussa”. He eivät kysy, miksi juuri tämä maali. Heidän päänsä on niin täynnä vastauksia, että sinne ei mahdu yhtään ihmetystä.
Tunnistan kuitenkin julman optimismin (Berlant, 2011), johon viittaat. Siitä huolimatta, että tieteessä ja taiteessa on aina harjoitettu voimakkaasti karsivaa tuolileikkiä, viimeksi eläneen sukupolven aikana – ehkäpä juuri sinun työurasi vuosikymmeninä – ehdimme kuitenkin nähdä lukuisia kuolevaisia ihmisiä näiden alojen tehtävissä. Se loi uskoa ja vahvisti mielikuvia, että sellainen ammattilaisen elämä olisi kenties itsellekin mahdollinen. Olet myös kertonut miten onnistuit elämään ja elättämään perhettä työlläsi. Edelleen nykyisissä hyperkilpailun olosuhteissa kunakin vuonna, kuukautena ja viikkona jonkin kokoinen joukko ihmisiä työskentelee tieteen ja taiteen tehtävissä ja saa työstään palkkaa. (On helppo unohtaa, kuinka suuri osa näistä ihmisistä kaiken aikaa vaihtuu ja “on katkolla” määräaikaisten projektien maailmassa.) Välillä heitä myös haastatellaan, julkaistaan kirjoituksia ja henkilökuvia ym. jotka virittävät tuon magneettisen kaipuun: Voisinko minäkin olla heidän asemassaan?
Julmaa optimismista tekee erityisesti intohimopuhe: kun näiltä vuoden tutkijoilta tai taiteen valtionpalkinnon saajilta kysytään menestyksen salaisuutta, vastaukset eivät yleensä viipyile ammattikunnan perinteissä, onnekkuudessa, ystävissä tai oikein valituissa muodikkaissa teemoissa, vaan korostavat tekijän intohimoista suhdetta työhönsä (vrt. Mannevuo 2015). En laske työtuntejani. En edes muista, milloin olisin pitänyt lomaa! Kun sitten tavallinen prekaari tekijä heittäytyy liekkeihin ja antaa kaikkensa, otetaan ilmainen työ toki vastaan, mutta menestyvän eliitin kapeaan kärkeen ei silti ole asiaa.
En kiellä tekijöiden ja varsinkaan tuotosten laatueroja. Totta kai joku on aina parempi tai huonompi – vähän eri kriteerein. Mutta hyperkilpailun olettama kärki on keinotekoisen kapea. Todellisuudessa hyviä tekijöitä on enemmän, ja heidän tuotoksensa edustavat ja luovat rikkaampaa ja monimuotoisempaa kulttuuria kuin aikamme eliittiin mahtuu. Tämä on ongelma muillekin kuin vain prekaarissa asemassa pyristeleville tekijöille. Me kaikki maksamme siitä ennen pitkää henkisenä köyhtymisenä, talouselämän yksipuolistumisena sekä elämäntapamme haavoittuvuutena.
Jään miettimään, mitä tutkimusrupeama on aiheuttanut sinulle. Mitä sellaista tapahtui tai mitä oivalsit, joka lisäsi suruasi näitä asioita koskien? Oliko sinulla kenties tutkimuksen lähtötilanteessa jotenkin – prekaareista olosuhteista huolimatta – optimistisempi näköala tanssin tulevaisuuteen? Minulla nimittäin taisi olla sellainen itselläni …
ISTO:
Ensinnä totean, että pitää varoa surun olemuksen liioittelua. Suruni on kehkeytynyt pohtiessani käytännöllisen työn olosuhteiden muutosta: työn tekemisen rakenteet, vallan näyttämöt ja osaltaan itseprekarioituminen. Tanssijana olemisessani ja tanssijoita seuratessani on runsaasti muuta ja positiivista kuin vain tähän suruun liittyvää kokemusta.
Suruni nojaa pirullisiksi kutsuttuihin ongelmiin (ks. Raisio et al. 2018), joiden kanssa eletään, koska niitä ei pystytä muuttamaan. Talous-, taidepolitiikka ja taiteilijan työ arvoineen eivät kohtaa. Näyttää siltä, että hyvinvoiva ja työtä tekevä ihminen (tai taiteilija) on tehokkuuden mittareiden kannalta “tehokas” liian pitkällä aikavälillä eli tekee hyvää työtä, mutta sitä on vaikeaa mitata “hyötynä”. Lyhytaikainen teho tai tuho on helpompi mitata ja siitä saa spektaakkelina paremmat tarinat. Huomaa, että puhun yleisellä tasolla ja puheeni palautuu talousliberaalia esittävässä yhteiskunnassa rahaan. En ole tässä yleisyydessäni yksin.
Pirullisuus tulee mielestäni siitä, että etsitään taiteilijan työn edistämiseen yhteistä nimittäjää ja samalla ymmärretään monimuotoisuuden välttämättömyys. Taidepoliittinen keskustelu kiertää kehää, jossa poliittiset päätöksentekijät eivät ole taiteilijoita – ovat liian kaukana käytänteistä – ja taiteilijat monimuotoisuudessaan puhuvat ristiin, jolloin kokonaiskuvaa ei tahdo syntyä vaikka taidealoille pitäisi tehdä erityisratkaisuja. Mittareihin nojaavat, spektaakkelia hyödyntävät (hyöty!) ja vallan näyttämön repliikkejä toistavat ovat taiteen toimialalla valtaosaltaan muita kuin taiteilijoita. Pirullisen ongelman vyyhdissä on taiteilijoiden moniäänisyys (totta kai!), johon toisaalta poliittinen päätöksentekijä ja valmistelija pitää omasta mielestään tervettä etäisyyttä, ja jonka ongelmana toisaalta on taidepoliitiikkaan vaikuttavan yhden yhteisen nimittäjän, yhteisen äänen mahdollisuus. Kun selailen taidepoliittisia käsikirjoja, raportteja ja barometreja sekä palaan talousliberaaliin yhteiskuntaan, on olemassa rahan valta. Annetaan lisää rahaa, se prosentti… ja yhteiskuntarauha säilyy? Taiteilijapalkka on erityisratkaisu ja poliittisesti vaikea, jos arvot taidetta kohtaan eivät radikaalisti muutu. Meneillään olevalla (kevät-kesä 2020) kriisillä saattaa olla jotakin vaikutusta, kun konkreettinen tila vaikuttaa ihmisiin taiteen vähäisen saatavuuden kautta.
Erityisratkaisu on poliittisesti hankala. Miten perustella hyötyä, jos satsaus nähdään vain ja ainoastaan taloudellisena menona? Arvot sekä kansakunnan sivistyksen mittarit ovat kaventuneet budjetoitavaan muotoon. Taiteen ja kulttuurin ohjaus ovat olemassa osana yhteiskuntarauhaa: taide on koulutusta ja kauppaa. Sen mittarit ovat näille alisteisia, jolloin sen mahdollinen oireellisuus, juuriin menevä radikaalius saadaan haltuun ja hallitun tulkinnan rajoihin. Erityisratkaisu näyttäisi suostumiselta siihen, että on olemassa ammatteja (joita oikeasti on!), kuten tanssi, jolla on oikeus omaan ajattelemiseen. Etäisyyden (päätöksenteon) kautta nähtynä taiteellisen toimijan itsenäisyys on poissulkeva eli hän näkee itse oman arvonsa ja määrittelee kriteerit.
Palaan kysymykseen, jossa pohditaan suruni lisääntymistä, jos sitä voi mitata. “Mitattuna” suru on marginaalista suhteessa siihen hyvään (hyvä asia), mitä tanssijana oleminen on minulle. Hyviä asioita vielä enempää pohtimatta teen koukkauksen historiaani, jossa tanssivien lasten vanhemmat kommentoivat omaa käsitystään tanssista ja oman käsityksen muuttumisesta. Erään vanhemman kuvaus oli, että “taidan alkaa ymmärtää, mistä tässä on kysymys: mitä tanssi on, ja mitä se ehkä ei ole”. Tartun kohtaan, jossa todetaan “ei ole”. Tällä sanallisella veivaamisella (anteeksi) keskityn juuri kysymykseen, että mistä tanssijan työ käytänteenä ja ammattina ei ole riippuvainen. Voin tehdä jotakuinkin vapaasti taidetta ja tanssia, tai voin olla sitä tekemättä. Tanssi on olemistani. Tanssiessani riippumattomissa olosuhteissa löytyvät minun kohdallani enimmäkseen tanssin hyvät asiat.
Tanssin ammattilainen ei ole yllättäen riippuvainen tekemästään taiteesta, vaan (surun kohtana) hallinnollisesti päätetyistä resursseista ja nimityksistä, joita taiteeseen liittyvät instituutiot – oppilaitokset, säätiöt, taidelaitokset ja muut vastaavat – pitävät yllä. Tanssija-alun on “tiedettävä mitä aikoo” pyrkiessään opintoihin. Ehkä jo lapsena, ettei tarvitse myöhemmin kaikkea poisoppia harrastuneisuudestaan. Työelämässä rahoituksen saaminen on arpapeliä. Toukokuun lopulla keskustelin 20 vuotta alalla olleen tanssitaiteilijan kanssa. Hänen mielestään rahoitushakuja kuvaa sana “arpajaiset”. Vertaus ei ole huono eikä hän ole ainoa näin todennut, että pahimmillaan joka 20. arpa voittaa. Tanssijan on tiedettävä, millainen taiteilija hän on, kun yksilöi taidettaan suhteessa muihin toimijoihin. Hänen pitää osoittaa, mikä on taiteensa laatu. Tässä “tietämisessä” auttaa jatkuva suhde kilpailua suosivan spektaakkeliyhteiskunnan huomiotalouteen. Huomio on lopulta monessa kohdassa tärkeämpää kuin taito.
Palaan pirullisen ongelman vyyhtiin, jossa on toisaalta päätöksenteon etäisyys ja toisaalta alan moniäänisyys. Kolmantena tekijänä otan näkyviin yhden sanan: solidaarisuus (lat. in solidum). Tanssija Anna Koskela nosti päätöskommentissaan sanan pöydälle Tanssin hyvän jäljillä -seminaarissa 2.3.2020. Hänen kuvaamansa esimerkki kollegan saamasta apurahasta ja siihen liittyneestä kilpailusta nosti pöydälle tarpeen yhteenkuuluvuudesta ja yhteisvastuusta. Tätä tulkiten, hurraammeko kollegan rahoituksen onnistumiselle? Vai toteammeko “Hirveä summa!?” jopa päin naamaa ja puristamme nyrkkiä taskussa? Pohdin Koskelan kommentin haastetta tässä ajassa. Mitä 2000-luvun ihmiselle merkitsee solidaarisuus? Pohdin tanssin toimijoita verrattain pienenä joukkona. Kun laajennan haasteen, koskien taiteen kaikkia toimijoita, olen palannut alkuun. Solidaarisuus tanssin toimijoiden yhteenkuuluvuutena ja yhteisten päämäärien tavoittelussa?
Tässä oli mielestäni tarpeeksi “surusta”, jonka syynä, tätä edellä ollutta tiiviisti siteeraten, oli optimismini rakenteiden kehittymisestä alan koulutuksen ja asteittaisen rahoituksen kehittyessä. Kuten eräs tanssijan taitoa osoittanut ja alaa vaihtanut tanssija 2010-luvulla kysyi: “Onko tässä kuviossa jotain liikaa?” Kysymys osui epäsymmetrisiin olemisen tiloihin. Rakenteita on ja niitä on tulossa jossakin muodossa lisää. Nuorelle taiteilijalle tulee tuntu, että rakenteet eivät tue ammatillista toimintaa ja kehittymistä. Tilana on jähmeä muutos tai ei muutosta ollenkaan. Liitos-lehdessä Tuomo Railo kirjoitti tiloista, joissa täytyy pohtia “unelma-ammatista luopumista”. Epäsymmetriaa kuvaavat keräämiimme taustatarinoihin suhtautuminen. Niitä on kommentoitu tyyliin “Mistä te näitä tyyppejä olette kaivaneet?” tai jyrkemmin “Ei tuollaisia ole olemassa.”
Lienee paikallaan jossain vaiheessa siirtyä hyviin asioihin, joihin viittasin jo alussa. Niitä on tanssijalla. Useita. Miten sinä näet tanssijan tai tanssijan ammatin hyvät asiat tämän kokonaisuuden lävitse?
MARJA-LIISA:
Siirrytään tanssin hyviin asioihin. Mutta maltetaan vielä hetki. Minusta olemme oivallusten äärellä, joten katsotaan, irtoaako tästä kipeitä asioita koskevasta keskustelusta jotain uutta otetta tai näköalaa.
Olen hiljattain oppinut materiaalisia käytänteitä tutkivilta kollegoiltani, että viimeaikainen keskustelu organisaatiotutkimuksessa on osin siirtynyt verkostojen hahmottamisesta ekologian tutkimiseen (ks. esim. Ingold 2012, Puig de la Bellacasa 2016). Tässä on ajatuksena, että etenkin teknologian ja talouden tutkijoiden vakiinnuttama verkosto-metafora tekee oletuksia nopeista siirtymista, etäisyyksien voittamisesta ja rajattomasta laajentumisesta. Näin voisi olla esimerkiksi uuden mobiilitekniikan tukiverkkojen tai globaalitalouden tuotantoketjujen osalta. Tanssin kannalta metafora kuljettaa meidät huippulahjakkuuksien ensi-illoista toisiin, festivaaleilta kilpailuihin ja alan hot spotteihin, lentoliikennettä hyödyntäen.
Ekologia vaihtoehtoisena metaforana sen sijaan pysähtyy paikkaan. Se ei ole valloitusmielessä laajeneva vaan inklusiivinen eli mukaan ottava. Tietyn luonnontilan kaikki eliöt ja materiaalit sekä ilmiöt kuten sateet, tuulet ja lämpö kuuluvat tarkastelun piiriin. Mikään ei ole liian vähäpätöistä ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tällöin paljastuu asioita, jotka verkostotarkastelussa putoaisivat verkon silmistä läpi. Mihin “ilmaisiin” palveluihin ja infrasruktuuriin verkostot nojaavat? Puhtaaseen ilmaan, juomaveteen, ruokaa kasvattavaan multaan – miljardeihin pieneliöihin?
Ketkä muut tanssin toimijat kuin tietyn kilpailun voittaja ovat kiinnostavia – ja millä kriteereillä? Minkälaisesta toiminnallisesta maaperästä, harrastuneisuudesta, yhteisöllisyydestä ponnistaa tietty kansainväliseen maineeseen yltävä tekijä? Ehkäpä kannattaisi ottaa lähempään tarkasteluun joukko, johon rahoittajat usein viittaavat termillä “hakijamassa”. Lähemmässä tarkastelussa kyse ei olekaan tasaisesta, passiivisesta materiaalista, vaan rikkaasta maisemasta erilaisia ja erikokoisia tekijöitä, ryhmiä, yhteisöjä, yleisöjä. Näillä on tavoitteita, unelmia, tarpeita ja perinteitä.
Minulla ei ole tässä mitään agendaa takataskussa, vaan pusken vasten ymmärryksen reunaa kokeilemalla, mihin ajatukset vievät. En ole miettinyt, miten nykyinstituutioiden pitäisi muuttua. Ehkä voisi aloittaa pysähtymällä miettimään, mitä putoaa pois tarkastelusta minkäkinlaisella verkolla kalastaessa. Joka ikisen rahoittajan ja resurssinhaltijan edustajat ovat nimittäin materiaalisia ja sosiaalisesti sijoittuneita ihmisiä hekin. Ja sellaisina alttiita saamaan vaikutteita, erityisesti omista välineistään. Se, mitä he rutiinimuotoisesti mittaavat, on heille olemassa. Voittaja on lahjakkuus. Mediahuomio rajaa kiinnostavien ilmiöiden kentän. Myös käytetyllä kielellä on merkitystä. Jos seurustelee vain liike-elämän konsulttien kanssa, seura tekee kaltaisekseen.
Kokonaan toinen tarina on se, miten toimijoiden ekologia reagoi sen päälle asennettuihin “rakenteisiin”, tipoittain annosteltuihin resursseihin ja annostelun ehtoihin sekä siihen kieleen ja kielen sisältämiin oletuksiin, joilla näitä rakenteita perustellaan ja oikeutetaan. Vertauskuvana mieleen tulevat muurahaiset, jotka sinnikkäästi kulkevat ikiaikaista valtaväyläänsä seuraten, piittaamatta siitä, että väylälle on rakennettu talo. Mennään rakosista sisään ja toiselta puolen ulos. Seuraa sarja myrkytyksiä, kuolemia, kiertoteitä, unohduksia, paluita reitille, löydettyjä elintarvikkeita, uusia myrkytyksiä jne. Yleensä ihmiset ymmärtävät muurahaisten toiminnan väärin, tunkeutumisena omaan tilaansa. He eivät vaivaudu ottamaan selvää muurahaisten elämästä.
En tiedä, onko muurahaisvertaus kovin osuva tanssin toimijoihin, mutta tänä keväänä olen tehnyt havaintoja, jotka tuntuvat luovan ainakin hieman valoa mystisen hiljaisuuden dynamiikkaan. Sitähän me olemme alusta asti ihmetelleet – sinä kenties vielä minua kauemmin – että miksi tämän alan ihmiset ovat niin varovaisia, mitä kätkeytyy sen vaikenemisen taakse. Miksi ei vedetä yhtä köyttä ja olla suuna päänä vaikuttamassa tai ainakin yrittämässä, kun oman alan rakenteita pystytetään ja uudistetaan (Tanssi talo ja valtionosuudet, mainitakseni ainakin kaksi hiljattaista projektia).
Olen varovainen johtopäätöksissä toisten motiiveista, mutta löytyisikö tästä yleisestä, historiallisesti koetellusta listasta jotain: keskinäinen kilpailu yleensä syö keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta; tarkkailu ja raportointi sekä “nimen” tavoittelu tekee varovaiseksi; prekaari eli epävarma asema sammuttaa pitkäjänteisyyttä ja estää toimijakoon kasvua sekä kehittymistä; teknisessä ja diskursiivisessa kelpoisuudessa asetetut ehdot karsintaperusteina pitävät prekaareja toimijoita pysyvästi riman alla; karsintariman ylittäneiden yksilölliset ja perinnekohtaiset eli koulukuntamääreet asettuvat kriteereiksi muille ja etenkin uusille tekijöille ja koulukunnille; koettu epäoikeudenmukaisuus ruokkii katkeruutta ja poistumaa eli lahjakkuusvuotoa; fyysiset rakenteet muodostuvat läpipääsemättömiksi kuten valinnoissa näyttämö-katsomoista vs. yhteisöllisistä tiloista.
Lopuksi: kun jokin sattuma tai ärsyke käynnistää ketjureaktion, hiljainen joukko voi korottaa äänensä äkillisesti ja kovaa. Tällöin yksilöiden varovaisuus antaa sijaa joukkomuotoiselle padottujen tunteiden tuuletukselle, joka sekin voidaan ja yleensä historiassa on tulkittu väärin toimijoiden epärationaalisuutena ja verenhimoisuutena. Jos reaktioita voisi ja uskaltaisi tuoda esiin pitkin matkaa, niistä ei kasvaisi hurrikaaniluokan matalapaineita. Mutta se edellyttäisi, että ekologian elämää ymmärrettäisiin. Myös alhaalta ylöspäin. En tiedä, kykenemmekö me tutkijat lisäämään sellaista ymmärrystä tekijöiden näkökulmasta. Siihen haluaisin kuitenkin pyrkiä.
Voi olla, että tilanne ei ole täysin kaksijakoinen tyyliin: taiteilijan vapaus vastaan kahlitsevat resurssirakenteet. Tekijät rakenteellistuvat ja rakenteet ottavat sisäänsä tekijöitä. Historia luo kerroksia. Yksi kerros, joka minua askarruttaa, on “nimi”. Kaikki nyky-yhteiskunnassa tietävät, että taiteilijalla pitää olla sitä. Ja kun uusi taiteilija aloittelee, on hänen saatava sitä. Siinä vaiheessa pitää olla tarkkana, että nimeä ei “polteta”. Nyt ei ollakaan enää yleistiedon alueella. Mistä oikeastaan on kyse? Mihin tällainen peli perustuu ja mistä se on saanut alkunsa? Entä onko se samanlaista kaikilla taiteilijoilla? Edellä vihjasin, että ilmiöllä on osuutensa taidealojen ongelmissa.
ISTO:
“Nimi”, jota ei “polteta”, jää hetkeksi odottamaan. Haluan ottaa koppia “hyvistä asioista”, kun siitä kirjoittaminen on antanut odottaa. Näen, että olet sen verhonnut ajatukseen ekologiasta tai “muurahaisen” logiikasta.
Tanssijat ovat enimmäkseen lähellä maata, sen vetoa. Sitä kautta noja paikkaan ja sen ekologiaan ovat tanssijana olemista. Tämä mahdollistaa ajan, paikan ja tilan yhdistämisen niin, että on tuntu esimerkiksi voimaantumisesta. Tanssijan taito on ajattelua ja sitä kautta syntyy tietämistä. Tanssijan ajattelussa (taidossa) voi kehkeytyä käsitystä ihmisen perustasta herkkänä kosketuspintana. Tätä pidän maailmansuhteena, jossa ekologian ydin on sellaisenaan. Se mahdollistaa pysähtymisen asian, esimerkiksi kestävän ajattelun, äärelle.
Tanssijan taito nostaa esiin ajattelua, joka pureutuu ihmisenä olemisen juuriin. Se on aivan sananmukaisesti radikaalia. Tämän hyvän olemus ei ole sellaisenaan kauppatavaraa, vaikka toivoisin vilpittömästi, että taidolla tehdyllä työllä tulee toimeen. Kauppatavaraksi muutettuna alamme etääntyä tästä hyvästä. Toiminnan motiivit etääntyvät tanssijan perustasta. Lopuksi puhetavat irtaantuvat ja alkavat kuvata jotain, joka voidaan etäisesti nähdä liittyvän itse lähteeseen eli tanssijan taitoon, työhön ja/tai taiteeseen.
On aika yleistä, että (tanssijan) taitoa ajatteluna pidetään etäisenä. Asiaa pohtinut ja kokenut mentorini sanoi minulle, että ajattelu ei sinänsä ole muodikasta. Asioiden sujuva esittäminen ja sisältöjen toistaminen on. Se on tehokasta. Puhuessamme “innovaatioista” enimmäkseen uusinnamme vanhaa ja olemassa olevaa. Näin ollen ekologian näkökulmasta emme ajattele tarpeeksi radikaalisti, juurtuneesti, vaan innovaatiot jatkavat jo olevaa. Tanssijan osaaminen on kykyä toistaa jo olemassa olevaa. Sen sijaan taidon kautta nähdään asiat laajemmassa yhteydessä, jossa tanssijan lateraalinen ajattelu haastaa olemassa olevaa (uusintamisen sijaan) ja saa aineksia sattumasta (hetkessä elämisestä). Jo-oleva saattaa saada järjettömältä näyttävän tulkinnan, sanoisin ilmaantumisen. Näin taito on ajattelua ja aistittava taidon tulos saa aikaiseksi mahdollisuuden nähdä asiat toisin.
|
SALLA: Tämä on iso juttu, mutta tajuaako tästä osaamisen ja taidon eron? ISTO: Olet oikeassa. Ajan tässä takaa taiteellista ajattelua, jossa tanssijan taito on ajattelua. Aristotelisessa jaossa on osaamista, tietämistä ja taitamista. Osaamista on se, että esimerkiksi pysyy pystyssä kun pyörähtää ympäri tai ajaa polkupyörää. Tässä ei vielä ole mitään erityisesti laadullista. Tietäminen on asioiden käsitteellistä hallintaa. Se ei vielä tarkoita, että näistä syntyy käsitys mitä tavoitellaan tai miksi jotain tavoitellaan, miten ne ovat suhteessa maailmaan. Taitaminen yhdistää osaamisen ja tietämisen, jolloin voidaan ymmärtää miksi asiat ovat niin kuin ovat ja kuinka ne liittyvät toisiinsa. Toiminta on tässä muodossaan ajattelua. Se eroaa suorittamisesta ja asiasta selviämisestä. Tanssijan taito mahdollistaa ajattelun lateraalisuuden, jossa toisto ja rutiinit haastetaan toimimalla, yhdistämällä asioita toisin ymmärtäen ja miksei myös esittäen asioiden suhteita. (Ks. Varto 2008.) MARJA-LIISA: Huomautan omasta puolestani, että käytäntöteoreettinen lähestymistapamme juontaa juuriaan osin samoista ajattelun perinteistä. Siinäkin tähdennetään ahdasrajaisen selviytymisen ja suorittamisen avaamista kohden rikkaammin ymmärrettyä työtä. |
ISTO:
Tanssijan (radikaalista) taidosta puhuminen ajatteluna tai tietämisenä ei ole kovinkaan monelle kuulijalle helppoa. Viimeksi itse koin sen äskettäin, kesän (2020) alussa. Ajatukseni kulkua ja sisältöä arvioi aivan täyspäinen (huom. painotus kohdassa “pää”) tolkun henkilö, jolla on tuntumaa taiteilijoiden työhön. Hänelle tapahtumiseen (tanssi) liittyvät ei-tietäminen ja tulemisen (becoming) tilat olivat huvittavaa tai käsittämätöntä “filosofointia”, jollaista ei pidä lähteä käyttämään, kun kyseessä on jonkin (taiteellisen) toiminnan edistäminen. Tässä on esimerkki etääntymisestä, joka ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Tanssijan työstä ja taidosta puhumista pidetään tällaisessa yhteydessä etäisenä. Siinä ei toteudu mekanismien kieli, joista kirjoitit. Minä lisään, mitä lähempänä olet, sen paremmin ymmärrät toisesta jo muutakin kuin puhetta.
Toisaalta yleisemmin (markkinoiden asiakkailla) etäisyyden syynä näyttäytyy kehollisuuden arvon ulkoistaminen. Ihmiset tulkitsevat kokemustaan valitettavan paljon ulkoa tulleiden viestien mukaisesti. Tämä on olemisen äärelle pysähtymättömyyttä. Kierrätän tämän isompaan ajankuvaan pysähtymättömyytenä, jolloin kehon tietäminen jätetään huomiotta ja vähätellään tietoisesti tai tiedostamattomasti ekologisia ongelmia. Olemme toisin sanoen eksyksissä omasta perustastamme ja siihen liittyvästä ajattelusta, joten lainaamme ne (julman optimismin mukaan) tavoiteltavista ihannekuvista. Saavuttamisesta ei ole mitään taetta tai kokemus on valmiiden elämys- tai sankaruuspuheiden toistoa. Hyvät asiat, sellaisena kuin ne ovat ja tanssijalle ilmaantuvat, saattavat ulkoistettujen (tehokkaiden) puhekulttuurien joukossa vaikuttaa vähäpätöisiltä. Toisaalta niitä ulkoisen näkökulman kautta ohennetaan sellaisiksi, että ne muuttuvat helppolukuisiksi. Liittyykö tämä niihin mekanismeihin, jota olen katsellut johtoistuneena viestinnän kielenä?
“Nimi”, jota pidit osana “rakenteiden kerroksia”, jää tässä pitkässä vastauksessa lyhyeen loppuun. Teen lateraalisen kierron. Lähden liikkeelle paikallisuudesta, jota minulle edustaa ns. “extended dancing family” eli tanssijoiden löyhä yhteyttä ja yhteistoimintaa harrastava yhteisö, eräänlainen tanssin alaheimo. Heillä on yhteinen historiallinen ja paikallinen tausta tanssin harrastuneisuudessa. Tätä harrastuneisuuden jälkeistä aikaa osa jatkaa tanssin ammattilaisena, osa taiteen muissa yhteyksissä ja osa harrastaen säännöllisesti. Osa on mukana silloin tällöin tuntien historiallista yhteyttä ja osa ollen olemassa, hieman kuulolla, jotain viestien. Yhteisössä heillä kaikilla on “nimi”, joka edustaa jotain ainutlaatuista (esim. “Pekka, sä oot niin Pekka!”). “Nimi” on kytkeytynyt yhteisen historian kautta merkittävään yhteiseen kokemuspiiriin eli elettyyn elämään.
Ammattitanssijan “nimi” on alan sisällä elettyä elämää, jossa on yhteisöjä, ystäviä, läheisiä kollegoja sekä sattumaa, onnea, erilaisia lähtökohtia, elämänmuotoja ja koeteltuja uskomuksia tanssijan työn käytänteistä. “Nimi” tai tanssin ammattilainen liikkuu erinäisissä kerroksissa ja on tätä kautta laajemmalti nimetty. Liikkuessani “extended familyn” kanssa 2000-luvun alussa, eräs keskieurooppalainen tanssija käytti sanaa “kuuluisa”, jota minä vertasin sanaan “tunnettu” tai “tiedetty”. Etäisyyden logiikka toimii tässäkin: yhteisössä sinut tiedetään hyvin, alalla sinut tunnetaan paikallisesti tai valtakunnallisesti lajin kautta ainutlaatuisena. Nuoren tanssijan nimi kehittyy ammatillisen toiminnan kautta (vrt. työnantajat ovat yleisössä). Vaikka sitä työtä ei ole, alalla kokoonnutaan yhteen treenaamaan ja työryhmiin hakemaan työtä tai rahoitusta. Työkuvat moninaistuvat tai ovat lähtökohtaisesti moninaiset. “Nimi” muokkaantuu ja alkaa vaikuttaa työllistymiseen. Arvailen, että mainitsemasi “palaminen” on jonkin arvokkaan menettämistä eli et jatkossa työllisty tai saa rahoitusta. Arvailen, että tästä seuraa sopeutumista tilanteisiin tai olosuhteisiin, joissa ei yleisemmin oltaisi valmiita toimimaan. Marja-Liisa, onko niin, että alalla kuin alalla (esim. kokit) lienee omat sanattomat (hiljaiset) kontrollinsa, joissa on “nimien” kautta tapahtuvaa vallanjakoa ja asiantuntijuutta?
MARJA-LIISA:
On. Kaikilla aloilla varmasti on tekijöiden tunnettuutta. Siellä, missä työtä (vielä) tehdään tosissaan hyvään jälkeen pyrkien, siellä myös tekijät kerryttävät ennen pitkää nimeä itselleen. Kuvasit sitä, miten tekijät etäisyydestä riippuen joko tuntevat, tietävät tai ovat kuulleet toisistaan. Siitä termi “kuuluisuus”. Läheiset kollegat ja yhdessä pitkään harrastaneet ihmiset tuntevat toistensa tekijyyden syvemmin ja rikkaammin; heille ovat avoinna moraalisen fenomenologian hienovaraiset mutta maailmoja merkitsevät katseet, kosketukset, jaetut hetket ja tilat. Etäältä tekijää seuraavat voivat joutua tyytymään katsomoperspektiiviin tai jopa kuulopuheisiin tai tekstimuotoisiin kritiikkeihin. Tai numeerisiin ranking-listauksiin. Apurahojen euromääristä puhumattakaan.
En tunne tarvetta jaotella “hyvää” ja “huonoa” nimeä. Sen sijaan ehdotan, että tarkastelisimme sitä, minkälaisiin jännitteisiin, tunnetiloihin tai materiaalisiin seuraamuksiin voidaan päätyä minkäkinlaisia käytänteitä omaksumalla. Nimeähän kertyy joka tapauksessa, ainakin jonkinlaista, ainakin joillekin. Jopa palveluteollisuuden kertakäyttöisimmät työrukkaset – sanotaan vaikka kauppakeskusten siivoojat – ovat kukin tunnettuja edes pienen hitusen verran, edes lähimmälle työtoverilleen, edes hetken. Joku tekee vessan siivouksen omalla, kekseliäällä tyylillään. Joku onnistuu neuvottelemaan asiakkaan kanssa peruspuhdistuksesta, jonka jälkeen paikkoja on helpompi pitää puhtaina. Otan tarkoituksella esimerkkejä ammateista, joita ei pidetä “luovina”. Kokkien joukossa on niitä, joiden työ ja heille suotu asema lähestyy sitä, mitä länsimaisissa yhteiskunnissa on ymmärretty taiteena. Heidän hermoilunsa ravintolakriitikon vierailusta tai uuden menyyn ensi-illasta tai cv:ssä esiintyvistä opettajista, työnantajista ja ravintoloista lähestyy monien taiteilijoiden kokemuksia, vaikka erojakin varmasti jää. Eikö niin?
Pureudutaan siis “nimeen”. Otit jo esille tunnettuuden laajenevat renkaat ja tämä auttoi meitä näkemään miten eri asioita kulkee nimen mukana riippuen siitä, onko kyse lähinimestä, keskipitkän vai kaukoetäisyyden nimestä. Joskushan näitä päästään sekoittamaan, kuten esimerkiksi silloin, kun lähimmät työtoverit puhuvat toisistaan ja työstään vaikkapa jotakin elokuvaa tai kirjaa varten siten, että katsojat/lukijat pääsevät hetkeksi lähietäisyydelle.
Kuten jo alustavasti kerroit, kysymys etäisyydestä vie meidät työn moraaliin, ja erityisesti erinomaisuushyvien versus tehokkuushyvien äärelle (ks. MacIntyre 1988). Näillä hyvien asioiden lajityypeillä on erilainen kommunikoitavuus, ja sen takia ne sirottuvat sosiaalisesti eri tavoin: erinomaisuushyvät – kuten tuo edellä kuvaamasi tanssin ajattelu – tarvitsevat monikanavaista, kokemuksellista yhteyttä ihmisten välillä, joilla ei ole toisilleen tiukkoja ennakkoehtoja. Toisin sanoen he lähestyvät toisiaan lähtökohtaisella hyväksynnällä ja yhteisestä kohteesta eli työstään ymmärryksen välineitä ammentaen.
Katse etääntyy, kun kuvaan astuu enemmän tehokkuushyviä. Tällöin huomio kiinnittyy itse tekemisen sijaan sen materiaalisiin edellytyksiin: kappas vaan, tekijä on päässyt suojaan sateelta, ja vieläpä lämmitettyyn harjoitussaliin. Onpa hienot tossut! Ai hän on opiskellut siinä kuuluisassa oppilaitoksessa… Tehokkuushyvillä on erityinen kyky varastaa show: puhe niistä tapaa syrjäyttää tarkastelusta hienoviritteisemmät ja helposti sanoja pakenevat asiat. Tehokkuushyvät sen sijaan artikuloituvat tehokkaasti nimenomaan sanoilla, joita voidaan kuljettaa kentältä ja ammatista toiseen. Erityisesti näin käy silloin, kun tehokkuushyvien vaalinnasta tehdään oma erityinen kulttuurin muotonsa, etten sanoisi kultti, kuten viime vuosikymmenten neoliberaalissa talouselämässä muotoutunut managerialismi eli johtoismi (ks. esim. Räsänen ja Trux 2012). Jos ei ymmärrä, mitä tanssivat ihmiset yrittävät saada aikaan, ainakin voi tarttua siihen, missä he tanssivat. Vielä sanojakin sutjakammin paikallisia toiminnan kenttiä ylittävät tietysti numerot, siksi kaikkea täytyy mitata niiden avulla. Raha on tietenkin tämän verkostonäkökulman tiivistymä, sillä se on ihmisen keksinnöistä liukkain.
Managerialismin kautta piirtyy “nimen” tavoittelusta kiinnostava kuva, koska näin sivutaan jotain aikamme ihmisiä koskettavaa – ja ahdistavaa. Kyse on tietenkin vallankäytöstä, mutta kaikkialle ulottuvan ideologisen puheen ja uskomusjärjestelmän kautta tapahtuvasta vallankäytöstä, ei niinkään jonkun ihmisen tai ryhmän suunnitellusta operaatiosta, vaikka toki jotkut tästäkin aatehistorian aallosta hyötyvät toisten – ja kokonaisten alojen sekä luonnon – kärsiessä. Myöskään vallankäyttö ei ole tietoista, vaan korkeintaan puolitietoista nojautumista kohden houkuttelevia tai hyvältä tuntuvia asemia ja tavoitteita (julma optimismi). Siksi monet loukkaantuvat verisesti kun heidän puheilleen tai teoilleen osoitetaan managerialistisia seurauksia. Toisaalta tehokkuushyvien palvonnan osoittaminen tuntuu useimmista myös vapauttavalta. Siinä saa sanoja itseä ahdistaneelle asiantilalle ja pystyy ehkä himpun verran paremmin asemoimaan itseään kartalle tässä ja nyt. Ikävien tosiasioiden nimeämisestä on tietysti vielä pitkä matka niiden muuttamiseen, mutta jo pelkkä näköala antaa toivoa.
Haluaisin kokeilla myös, mitä muuta “nimeen” kätkeytyy. Olemme monasti puhuneet siitä, miten työn poliittinen aspekti ilmenee ihmisille kahtalaisesti: jotakin (hyvää) yritetään saada aikaan – mitä tarkalleen, siitä on normaalisti erimielisyyttä. Onhan hyviä asioita niin paljon. Olen käyttänyt esimerkkinä tanssikoulua, jossa opettaja voi tuottaa vissejä askelkuvioita osaavia oppilaita. Tai sitten hän voi tuottaa vaikkapa itsensä ja toisten kanssa elämään oppivia nuoria, jotka kasvavat ihmisinä tanssin kautta. Kovin erilaista menoa seuraa, riippuen siitä kumpaa pitää ohjenuoranaan. Molemmissa tapauksissa on kuitenkin kyse jostakin työn seurauksesta maailmassa: mitä tänne tuotetaan, millaista kehitystä pusketaan eteenpäin. Mutta on toinenkin tapa ymmärtää työn poliittinen aspekti ja se on tämä: mitä minä tekijänä tästä hyödyn? Saanko lisäpestin, palkankorotuksen tai uusia, kenties vaikutusvaltaisia ystäviä?
Nyt tullaan “nimen” tykö… Minulle on kerrottu surun ja pettymyksen sävyin “skenettävistä” kollegoista, jotka käyvät esityksissä ja tapahtumissa näyttäytymässä, jotta heidän verkostonsa vahvistuisivat ja kontaktien kautta siunaantuisi työtilaisuuksia. Samalla logiikalla cv kannattaa laatia “kuumia” nimiä viliseväksi, jolloin pääsee niiden “imuun”. Nosteensa menettäneet (“palaneet”?) nimet kannattaa kiertää kaukaa, jotta ei tulisi niiden tahrimaksi. Logiikka muistuttaa puhtaaksi viljeltynä intialaisia kastijakokäytänteitä… tai koulukiusaamisen dynamiikkaa. Tämä ei varmaankaan ole ollut tarkoituksena, kun monet taiteen ystävät ovat vilpittömästi ihailleet joidenkin taiteilijoiden työtä. Ja kenties juuri sanoituksen riittämättömyyden vuoksi – koska sanat eivät milloinkaan riitä tavoittamaan sitä jotakin – nimenneet hyvät asiat ainoalla varmalla tavalla eli sen henkilön nimellä, jonka tietty työtapa koskettaa. Pirullista, mutta näin ihmiselämässä kokemus, sanoitus ja materiaalisuus kiertävät toisiansa, ja jäämme aina ihmettelemään, miten tässä näin kävi ja mitkä ovat tuon toisen ihmiset motiivit.
Toisaalta samaa johtolankaa käyttäen voimme seurata sitä takaisin erinomaisuushyvien luo. Kuvasit rikkaasti nimen kehittymistä tanssialan yhteisöissä ja töissä. Jos kysyy itseltään, minkä vuoksi on tällä kertaa tekemässä jotakin, luultavasti löytää kimpun sekalaisia motiiveja enemmän tai vähemmän tietoisesti suuntaamassa toimintaa. On tärkeä huomata, että itselle mahdollisesti koituva hyöty tai etu ei poista niitä hyviä asioita, joita samanaikaisesti tuotetaan. Saatan kokea, että tavoittelen – tai joku voi tulkita, että tavoittelen – muodikasta ajanmukaisuutta henkilökuvaani kannattamalla vaikkapa rasismin vastaista Black Lives Matter -liikettä sosiaalisessa mediassa. Toisaalta voin hyvin perustein ajatella, että olen aina vastustanut rasismia, ja nyt kun aihe on pinnalla, siihen kohdistuva kampanjointi voi saada kauan kaivattuja muutoksia aikaan. Mustan neliön ilmaantuminen nimeni viereen sosiaalisessa mediassa ei vielä kerro, kumpi motiivi on mielessäni päällimmäisenä. Usein aika näyttää, ketkä jäävät kampanjoimaan sittenkin, kun mediahuomio hiipuu. Toinen merkki on vaikuttavien tekojen ilmaantuminen. Onko kyse vain koristeesta, vai liittyykö toimiin myös tosiasiallisia yrityksiä muuttaa jotain maailmassa, vaikkapa osallistumista mielenilmauksiin kaduilla tai työelämässä, vetoomusten ja tukitoimien organisointia tai puuttumista oman elämänpiirin rasismiin? Ehkä “skenettävä” tanssijakin on paikalla halusta pysyä mukana – muutenkin kuin laskelmoivassa mielessä.
“Nimi” työelämässä ei ole näin punniten yksioikoinen asia. Mutta se on asia, johon kiteytyy paljon sellaista kipeää, jota olemme kohdanneet tutkimuksen kuluessa tanssialallakin. Se on hyvin henkilökohtainen ja yksilökohtainen asia – ja toisaalta monin tavoin yksilön vallan ulottumattomissa. Kyse on katseesta, jonka muut minuun kohdistavat. Ja siitä, miten tuota katsetta ennakoin. Miten menettelen oletusteni ohjaamana? Samalla olen muodostamassa muiden “nimeä” riippuen siitä, millaisia puhe- ja työtapoja otan käyttöön. Esimerkki tutkijoiden maailmasta: pönkitänkö jo tunnettujen tieteentekijöiden nimiä pudottelemalla puheeseeni ja tutkimussuunnitelmaani heidän nimiään – vai seuraanko ajatusta, joka ihmettelee maailmaa ja siteeraan niitä tutkijoita, joilla on juuri kyseenä olevasta asiasta jotain kiinnostavaa sanottavaa, riippumatta siitä onko heidän akateeminen osoitteensa Itä-Suomen yliopisto, Harvard tai kenties freelancer? Tämänkö takia “nimi” on minusta niin kiehtova ilmiö… koska se näyttää olevan jonkinlainen linkki tai polttopiste työn moraalisen, poliittisen ja persoonallisen aspektin välissä?
| SALLA:
Nimi on myös jotain, mikä auttaa tunnistamaan, suunnistamaan ja kiinnittymään. Jos kyseessä on vaikka tunnettu nimi. Elokuvien pitsaus- eli myyntipuheessa käytetään usein ”Spielberg meets Chaplin” -tyyppisiä ilmaisuja kun koitetaan selittää tulevan elokuvan tyyli. On paljon vaikeampi selittää ihmisille jotain, mihin he ei ole tottuneet tai mikä on uutta, kuin mikä on heille tuttua. Silloin onkin usein helpompaa koittaa selittää sen tutun kautta – joskin se ei vaan aina taivu siihen, mitä koittaa ilmaista. Tai värittää sen. MARJA-LIISA: Hyvä kun otit esille! Tämä on todella monitahoinen ilmiö, jossa puolia riittää… Merkittävät kontribuutiot taiteen pitkässä tarinassa muodostuvat maamerkeiksi muille ja jäljestä tuleville. Tunnistan niiden viattoman käytön suunnistuksessa ja kommunikaatiossa. Se ei kuitenkaan pyyhi pois asian poliittista puolta. Välillä on hyvä pysähtyä miettimään kenen kartoilla suunnistaa ja mitä kaikkea nimet kantavat mukanaan. Lisäksi tähtinimillä on erityinen voima tuoda mukanaan tähtikulttia. Taiteen ja tieteen tekijät ponnistelevat aina kohden – ei hyvää vaan – parasta mahdollista suoritusta. Koin tässä itsekin pitkään kahtalaisia tunteita: olinko huippujohtamisen sokaisema menestyksenpalvoja, jos kannoin sydämessäni tätä pyrkimystä? Toisaalta jos tavoittelisinkin vain “riittävää” suoritusta ollakseni “tavallinen tutkija”, enkö silloin pettäisi koko tieteen ideaa? Mitä se “riittävän tosi” tai “riittävän kaunis” tieteessä ja taiteessa edes on? Nyt ajattelen ristiriitani parhaan ja riittävän suorituksen välillä johtuneen siitä, että minulta menivät jauhot ja ryynit sekaisin. Tekijän tavoitteet ja toteutuneet tulokset ovat kaksi eri asiaa. Rakkaus tieteeseen tai taiteeseen ei ole suhteellinen asia. Tietenkin tavoite on ihmiskunnan horisonttien venyttäminen, erinomaisuuden kriteerien täyttäminen, ylittäminen ja uusien hahmotteleminen – eikä siinä ujostella suuriakaan nimiä. Mutta tekijät ovat kuolevaisia ihmiseläimiä, rajallisia, tarvitsevia. He ja heidän työnsä ovat keskeneräisiä. Kullakin hetkellä olen epätäydellinen, matkalla jonnekin, ja juuri siksi kiinnostava. Samanlaista elävää kiinnostavuutta ei enää ole nimissä, joita on käytetty liian kauan maamerkkeinä ja kommunikaation välineinä. Jos sellaisesta aikoo tehdä jotain kiinnostavaa, täytyy “puhaltaa pölyt pois” kuten sanotaan. |
MARJA-LIISA:
Tästä tuli kierros kipeydessä, joka kuitenkin löysi tiensä takaisin hyvien ja palkitsevien asioiden luo. Näin kirjoittaja huomaa kirjoittaneensa. En ole liikkeellä kartan ja reittisuunnitelman kera. Etenen lupaavia polkuja pitkin pienen lampun kanssa. Kirjoittaminenkin on ajattelun muoto. Se ei ole pelkkä (jotenkin -miten ihmeessä?) olemassa olevien ideoiden esittämistapa. Kirjoittaminen on, kuten tanssi, käytännöllistä toimintaa.
Luulen ymmärtäväni, mitä sanoit tanssimisesta ajattelemisena, tai ainakin olen samoilla jäljillä. Myös siitä, mitä kerroit saamistasi tuoreista kommenteista. Kommentoija oli sitä mieltä, että tanssin “ei-tietäminen ja tulemisen (becoming) tilat olivat huvittavaa tai käsittämätöntä “filosofointia”, jollaista ei pidä lähteä käyttämään, kun kyseessä on jonkin (taiteellisen) toiminnan edistäminen”. Voihan se huvittaakin, mutta mielestäni tällä filosofialla on erittäin hyvät perusteet, joita toit esiin. Huomioni kiinnittyy tuohon normatiiviseen muotoon “ei pidä”. Sinun ei pidä vääriä sanoja lausuman kun olet ammattikunnan yhteisellä asialla. Ruotuun, kollega! Hmm. Näen aika vähäiset mahdollisuudet onnistua sellaisella vaatimuksella, joka yrittää kieltää taiteilijalta filosofoinnin.
Tulkintasi managerialistisen hallinnan kielestä vaikuttaa oikean suuntaiselta. Mitä tulee puhetapoihin ja puhumisen ohjaukseen, en ole kolmen vuoden kenttätyön aikana löytänyt alalta sen nykyisessä tilanteessa kuin yhden aiheen, josta annetaan normatiivisia käsittelyohjeita: työolosuhteista ja työnteon ehdoista tulee puhua ainoastaan taktisen tai korkeintaan poliittisen aspektin kautta, ei koskaan moraalisen. Toisin sanoen nuo ehdot ovat joko neutraaleja teknis-taloudellisia “järjestelmiä” (julkisissa puheissa) tai sitten umpipoliittisia kaveriverkostoja (kahvi- ja pukuhuoneissa). Meidänkin tulisi puhua rahasta ja sen jakamisen mekanismeista, ei mistään muusta. Ehkäpä moraalista puhuminen tosiaan on vaarallista, yhtä vaarallista kuin politiikasta puhuminen? Onneksi kaikki eivät näitäkään äkseerauksia tottele, eivät osaa tai halua liikkua vaadittuun suuntaan.
Tällaiseen ei tosiaankaan tarvitse taipua. Emme suostu pelaamaan (omaan pussiin) vallitsevilla säännöillä, vaan yritämme vaikuttaa itse pelilautaan ja kyseenalaistaa sen sääntöjä. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että olisimme haihattelijoita, vaan siitä, että olemme tarkastelleet peliä ja todenneet vallitsevat säännöt mahdottomiksi sekä pelaajia ja toiminnan sisältöjä amputoiviksi. Jos joku ajattelee, että rahataiston ajaksi tanssi pitää panna syrjään, hän erehtyy. Kohtalokkaasti.
Edellisessä puheenvuorossasi oli paljon osuvia ajankuvan aineksia, kuten viiltävä analyysi innovaatiopuheesta. Puppugeneraattori tuottaa juuri sen kaltaisia epäkäsitteitä, jotka eivät kerro mitään tai kertovat jotain ihan päinvastaista kuin päällepäin näyttää (ks. esim. Frankfurt 2006, Spicer 2017). Niinpä innovaatiossakaan ei siis luoda mitään uutta, vaan esitetään kukin vuorollaan sopivaa ja kelpoista eli oikean muodin mukaista. Aikamme hirtehishuumoria. Eipä ihme, että markkinoille ilmaantuu aina uusia nerokkaita versioita nettisovelluksesta, joka tarjoaa palveluita ilmaiseksi henkilötietoja vastaan; että jokainen yritys hakee kilpailuetua eli erottautumista matkimalla kilpailijoitaan mahdollisimman tarkoin; ja että jokaisen kunnianhimoisen yrityksen julkikuvaa hiotaan samojen kalliiden brändäysfirmojen opeilla… Kaupallisessa oppilaitoksessa opettaneena tunnen kyllä nämä tarinat. Samoin tunnen niiden kyvyn tukkia aivot tahmealla materiaalillaan. Niistä huokuu tympeä kyynisyys. Osaatko ohjata keskustelumme selvemmille vesille…?
ISTO:
Rock! – Aloitan vastaamalla ja valmistelen dialogimme päätöstä. Lopuksi tarkastelen Tanssissa on tulevaisuus -strategiaa vuosille 2010-2020.
Pohdit, että moraalista ja politiikasta puhuminen voi olla vaarallista. Kysymyksesi nousi keskustelujen ja neuvottelujen pääosan esittäjästä, rahasta. Mitä me tällä dialogilla tavoittelemme? Miksi asian käsittely meidän kesken lukijalle annettuna on oikeutettua, jos emme puhu rahasta? Tai emme käsittele yhden prosentin (1 %) poliittista tavoitetta? Jos puhuisimme totuudesta ja kauneudesta, miten se asettuisi tähän keskusteluun? Onko totuus ja kauneus hyvän asian politiikkaa, josta nousee moraalinen kritiikki, että raha yksin ei ratkaise kaikkea?
Tanssin hyvän jäljillä? -päätösseminaarin (2.3.2020) jälkeen saimme jonkin verran palautetta. Pyysin tanssitaiteilija Anna Koskelalta luvan lainata tähän hänen kirjoittamastaan palautekommentista osan:
“Itketys tuli siitä, että en juuri koskaan kuule puhuttavan kauneudesta, kun puhutaan siitä työkentästä, jolla liikun. Enkä totuudesta. Tällä hetkellä, tässä maailmassa puhe ohjautuu ulkoisiin puitteisiin. Mikä sekin on tarpeellista. Oma toimeentuloon liittyvä agendani ohittaa kauneuden myös. En ole syytön.”
Tämä kirjoitus kosketti minua sanoin “En ole syytön”. Enkä tässä syyllistä itseäni tai Annaa. Ajan takaa sitä, että kuinka olemme vaikutettuja (affektit) työponnisteluisamme jopa niin pitkälle, että käytännöllisen työmme hyvän ydin jää muiden motiivien varjoon tai hukkaamme sen. Tanssin hyvä ei vaikuta, emme vaikutu siitä.
Sijoitan itseni sisäisen taitoni aikaansaaman hyvän äärelle. Poimin dialogimme alusta ajatuksen, että minä kilpailen alan ammattilaisten kanssa työni rahoittamisesta. Tässä yksinkertaistetussa sisäisen ja ulkoisen rajapinnassa puhetavat näyttävät muuttuvan. Olemme ihmetelleet sitä puhetapojen eroina. Korostan, että ihmettely on avoimuutta ilmaantuvalle. Vien itseni kuvatulle rajapinnalle ja leikittelen olemista tähän ja nyt eräänlaisessa liminaalitilassa.
Prekaarissa työelämässä eletään jatkuvaa liminaalitilaa. Se on jatkuvaa työllistymisen ja työtä vailla olemisen rajanylitystä. Meillä molemmilla on tästä kokemusta. Tämä voi tarkoittaa hyvää siinä mielessä, että saatan tuntea riippumattomuutta ja jopa vapautta, kun olosuhteet ovat suotuisat. Joillekin tanssintoimijoille tämä on sopiva ja olennainen tapa toteuttaa ammattiaan.
Pitkittyneessä liminaalitilassa irrallisuus kääntyy nurinpäin, kun oma tausta ja rakenteet eivät tue. Jatkuvassa vaihtelevuudessa menetän otteeni hyvän ytimeen. Tarvitsen työni kiinnittymisen johonkin merkitykseen, jonka ulottuvuus on hetkittäistä laajempi. Toisaalta toteuttaakseni tanssijan käytäntöä prekaari ammattilaisuus on sopeutumiskykyä ja orientoitumista erilaisiin olosuhteisiin. Kuten alaa vaihtava alle nelikymppinen tanssija asian kuvasi, niukoilla markkinoilla “pitäisi suostua kaikenlaiseen”, mikä työnä ei ole merkityksellistä saati sitten sitä ammattityötä, johon on saanut koulutuksen. Nuoren ammattilaisen liminaalitilassa, koulutuksesta työelämään, on “nimen” luomista ja nojaamista rakenteisiin, joista nuorempi koulutettu tanssijakollega totesi etteivät ne tue siirtymistä.
Tässä todellisuudessa luon omat rakenteeni alusta ja jopa aivan tyhjästä. Muistutan, kuten viranomaisten tulkintojen mukaan on monelle taiteilijalle käynyt, yrittäjää. Mihin minä olen menossa tämän ammattini kanssa? Ryhdynkö käyttämään rakenteiden “kieliä”? Ajan tätä nyt oikopolkua maaliin, josta esimerkkinä konkreettisen, markkinointia käsittelevän työpajan päätteeksi hämmennyin. Viestinä oli, että taiteilija itse, taiteilijan puhetapa, on viestimisessä (pahin?) ongelma. Hämmennys tuli siitä, että olin tätä viestiä ennenkin kokenut ja kuullut sekä aistinut omalla kohdallani.
Kun olen liminaalitilassa, olen itseni manageri sanallistaen taitoani (sisäinen hyvä) ja rakennettani toisille rakenteille (ulkoinen). En tiedä, miten kaunista tämä on, ja mikä kunkin tanssijan kohdalla tässä ihmettelyssä on totuutta. Päädyn tanssijana sisäisen hyvän toteutumisen kannalta kohtaan, jossa olen nomadi. Tämä ei tarkoita, etten voi kiinnittyä toteuttamaan merkityksellistä ja käytännöllistä työtäni muissa rakenteissa. On rakenteen toiminnan arvoista sekä poliittisesta ja moraalisesta visiosta kiinni, toteutuuko työn merkitys. Kysymys on kohdallani rakenteen aikaansaamasta motiivista tanssijan hyvän ja rahan välillä. Onko rakenne väline hyvien asioiden toteuttamisessa, ja onko mahdollista kieltäytyä ilman seuraamuksia, jos on toisin.
Tutkimusmatkamme aikana poliittinen ja moraalinen on peittynyt “välttämättömiin” hoitamisen tapoihin, jopa yhteisiltä vaikuttavissa konteksteissa. Tällöin asioiden käsittelyssä maailma on valmiina ja muotoiltuna, jolloin keskustelu epäsymmetrisissä valtasuhteissa estyy, pyritään estämään, jopa estetään. Tämä koskee tanssijoiden lisäksi myös tutkijoita, joiden toivotaan tekevän selontekoja, joissa on positiivinen sointi (onnellinen objekti). Selontekoja toteutetaan ja niiden valikoituja kohtia julkaistaan johtoismin ja hallinnan välineillä.
Lopettelen nyt osuuttani ja otan vauhtia hieman tuosta edellisestä: kierrätän seuraavaksi “käytetyn” strategian. Nyt on vuosi 2020 ja meillä on tulemisen tilassa (!) Tanssin talo. Taiteen keskustoimikunnassa silloinen tanssitaidetoimikunta työsti reilut kymmenen vuotta sitten “Tanssissa on tulevaisuus” -strategian vuosille 2010-2020 (ks. Laakkonen 2009). Strategian valmistelun “käytännön toteutuksessa” oli jaos, jolla oli apunaan ulkopuolisia jäseniä. Nämä henkilöt olivat samoja kuin nykyäänkin keskeisten tanssialan organisaatioiden johdossa.
Tämän minun tässä tapahtuvan koettelun lisäksi visiota kannattaa tarkastella strategian kokonaisuutena. Se löytyy Taiken sivuilta. Poimin tähän vuoden 2020 visiosta resonointia. Vision viimeisen kappaleen mukaan tänä kuluvana vuonna 2020 “Keskeisellä paikalla Helsingissä sijaitseva tanssin talo on alansa edelläkävijä ja yksi parhaiten toimivista tanssille omistetuista tilakokonaisuuksista maailmassa. Tanssin talo toimii paitsi kotimaisen myös ulkomaisen esittävän taiteen edustavana ympärivuotisena vierailunäyttämönä. Korkeaa teknologiaa hyödyntävästä tanssin talosta ja sen ohjelmatarjonnasta on tullut yksi Suomen ja Helsingin kansainvälisesti tunnetuimmista symboleista, joka parantaa niiden kulttuurimatkailullista profiilia, tunnettuutta ja vetovoimaa.”
Vision kokonaisuudessa lainatun kohdan lisäksi on nähtävissä sellaista, jonka kohdalla on edistytty. Talo on yksi esimerkki. Voinen keskusteluttaa sinua ja tanssialan lukijoita, että onko “Tanssissa on tulevaisuus” -tulevaisuuskuva täyttymässä? 2020 nähdään aikana, jossa tanssi on keskeisenä osana “suomalaista kulttuuri-identiteettiä”. Se on monimuotoista ja perustuu tasokkaaseen koulutukseen. Rakenteet nähdään “rohkeasti” uudistettuina. Rahoitusjärjestelmä kannustaa laatuun.
Visio 2020 tulevaisuuskuvan laajassa otteessa kuvataan tanssiin liittyvän asiantuntijaosaamisen ja kehollisen tiedon lisääntyvä käyttö, hyvinvoinnin huomioiminen ja tanssin harrastustoiminta. Selvältä näyttää, että oppivelvollisuuskoulussa tanssi on edistynyt hyvin vähän, jos ollenkaan. Taide- ja taitoaineiden vähenevät määrät ei ole yksin tanssia koskeva huolestuttava kehityssuunta koulussa. Kansainvälistyminen ja kansainvälinen toiminta “luo myönteistä Suomi-kuvaa” ja tähän on liitetty “innovatiivisuus” ja “inhimilliset arvot”. Tanssi on luovan Suomen vahvuustekijä.
Olen sitä mieltä, että moni asia on edennyt, vaikka alussa puhuin “surustani”. Tulevaisuuskuvat ovat monissa kohdissa täytetty ilmaisuilla, joita toistetaan kuin muotisanoja. Siitä huolimatta sitkeästi näkisin, että on hyvänä nähtäviä asioita, kuten aluekeskustoiminta ja Tanssin talo. Näiden toteuttamalla kokonaisuudella on mahdollisuuksia toteuttaa OPI – NÄE – KOE -kokonaisvaltaista “kaiken tanssin talo” -ajattelua, jossa nähdään taidetta ja vaikuttavaa yleisötyötä, yhteisötaidetta sekä resonoidaan hyvinvointinäkökulmaan. Tämän myötä tiivistän viimeiset sanani tässä dialogissa: yhteistoiminta ja solidaarisuus. Yhteistoiminta, johon perustuu sekä tanssialan rakenteiden että tanssintoimijoiden (nomadien) vaikutusvalta ja kyky nousta yhteisöjen keskustaan Visio 2020 mukaisesti (“Tanssilla on keskeinen asema osana suomalaista kulttuuri-identiteettiä”). Solidaarisuus, joka on ymmärrystä yhteistoiminnan voimasta, keskenään kilpailun sijaan.
MARJA-LIISA:
Panen toivoni pitkälti samoihin asioihin kuin sinäkin, Isto. Minun suruni liittyi pettymykseen toimintatutkimuksen kontekstin kuihtumisesta. Aloitimme melko tiiviissä kytköksessä silloisen (2017) Tanssin talo -hankkeen osallistuvien toimenpiteiden kanssa. Vaikutti siltä, että pääsimme tutkijoina mukaan alan omiin ponnistuksiin kohden demokraattisempaa ja demokratisoivaa toimintaa. Sitten saimme huomata, että tämä tarina suli käsiin ja jäimme siltä osin tarpeettomiksi kuin kuivuneelle järvelle työntyvä laituri. Onneksi saatoimme orientoitua uudelleen ja siirtää painopistettä kauemmas kentälle, niiden toimijoiden luo, joihin meillä oli jo lukuisia kontakteja. Jopa niin, että huomaan meidän hieman vähätelleen Tanssin talo -hankkeen painoarvoa tutkimuksemme alkuvaiheelle.
Tässä vaiheessa ja tästä historiallisesta hetkestä katsellen on helpompi nimetä etäännyttävät käytänteet: emme tarvitse tutkijoiden erityistä tulkintaa vaan voimme puhua episodista tai kaudesta, jota luonnehti toimijoiden käytössä ollut tai ainakin ehdotettu nimike “Form”. Taakse päin suuntautuva katse paljastaa myös, että emme olleet suotta osallistumassa Tanssin talo -hankkeen ponnistuksiin. Niiden myötä ammattikenttää ja toiminta-asemia on vuosien varrella vahvistettu hämmästyttävän monilla, sitkeästi eteenpäin pusketuilla aloitteilla, jotka ovat olleet osa rakennustyötä siinä missä Ruoholahden työmaakin – ja kenties lopulta kauaskantoisemmin. Näitä ovat mainitsemasi aluekeskukset ja suuritöinen yleisöstrategia NÄE-KOE-OPI. Lisäksi mainitsisin monet ammattilaiskurssit ja työelämäklinikat sekä tietenkin tanssialan tunnetun (ja kadehditun) Kiertoliikkeen. Myös harjoitustilapankki ja teattereihin pääsy olivat kunnianhimoisia uudistuksia, vaikka niitä ei toistaiseksi saatu vakiintumaan. Kaikkeen voidaan palata tilaisuuden tullen. Haluan alleviivata lukijoille, että työelämän- ja organisaatioiden tutkijan silmin nämä eivät ole mitään pieniä saavutuksia kun ottaa huomioon toimijoiden suhteellisen pienen määrän ja resurssit, hajanaisuuden ja voimakkaan sopeuttavan paineen yhteiskunnan instituutioiden taholta.
Tanssin talon osalta – ja laajemminkin alan toiminnan resursoinnissa – taloudelliset haasteet ovat edessä, yritettiinpä niitä lähestyä liike-elämän käytänteiden ja puheen kautta, tai jonkin demokraattisemman, ammattikunnan näkemykseen nojaavan prosessin kautta. Liike-elämän valtavirran seuraaminen ei ole ehto menestymiselle. Pikemminkin omintakeisuus organisoinnissa ja ammatin sisäisistä hyvistä ammentaminen ovat yhteiskunnallisen uskottavuuden ja oikeutuksen lähde. Tanssiammattilaisilta ei myöskään puutu käytännön talousjärkeä. Päin vastoin, he ovat asiantuntijoita nyky-yhteiskunnan säädösviidakoissa ja markkinoilla toimimisessa. Freelancereilla on erityistä tietoa siitä, miltä rakenteet näyttävät niiden näkökulmasta, jotka toimivat pienellä pääomalla, projektiluontoisesti, usein myös ilman yritysstatusta, vailla pyrkimystä tuottaa liikevoittoa ja kasvattaa tai edes vakinaistaa toimintaa. Toisin sanoen, kyse on asiantuntemuksesta siitä, miten viidakossa voi suunnistaa ja elää vaikka joutuu jatkuvasti kulkemaan ohi suunniteltujen polkujen. Tätä asiantuntemusta ei useinkaan taiteen tukijärjestelmän toimijoilla, hallinnolla tai poliitikoilla ole.
Olemme käyneet dialogia ajatusten rajamailla ymmärrystä etsien. Puhumme siitä, mistä meidän täytyy, koska se on kipeää, mutta myös siitä, mikä on tärkeää, kaunista ja hyvää, koska haluamme tietää ja muistuttaa itseämme siitä, mikä on puolustamisen arvoista. Edellä kerroit omasta kosketuksestasi oman työsi hyviin asioihin, sen mielekkyyden lähteisiin, kun puhuit tanssijan juuriin käyvästä radikaalisuudesta, hänen taidostaan, joka on enemmän kuin osaaminen ja tietäminen ja luo uutta oivallusta. En osaa sanoittaa sitä niin kuin sinä. Mutta voin tuntea sen viisauden lähelläni. Melkein kuin olisit nyt tässä ja voisin nojata sinuun.
Haluan lempeästi esittää haasteen tanssin ammattilaisille: kehittäkää omaa työtänne, itsenne tähden, tanssin tähden. Välineellistävä paine on suuri meidän ajassamme, siksi käytännöllisen toiminnan muotoja pitää puolustaa. Vetäytyvä siilipuolustus (kuten akateemisilla “norsunluutorni”) ei ole kestävä vaihtoehto. Käytännöllisen toiminnan muotoja pitää tutkia, kehittää, ravita. Muuten ne näivettyvät, eivätkä enää ole puolustamisen arvoisia. Vaalimisessa kannattaa olla ihmisille armollinen, mutta käytänteille kriittinen. Sen tähden ehdotan tutkimusmatkaa omaan työhön, jossa matkaoppaana on yllättäen naapuri tai sukulainen eli toisenlaisen tanssin perinteeseen kasvanut ammattilainen. Sanotaan, että perhe on pahin. Sanotaan myös, että lähelle on pitkä matka. Kerron siksi lopuksi lyhyen tarinan.
Olipa kerran joukko tanssin ammattilaisia, jotka kukin edustivat erilaista tanssilajia tai perinnettä. Heidät oli kutsuttu laatimaan katsaus kukin omasta kentästään, jotta tulossa olevan Tanssin talon henkilökunta saisi helpommin kiinni lankojen päistä rakentaessaan kaiken tanssin taloa. Sitten nämä ihmiset kokoontuivat luovuttamaan työnsä. Heidän tehtävänsä oli suoritettu, eikä heitä enää tarvittu. Mutta he itse halusivat vielä tavata toisiaan. Tuskin alkuun päässyt tutustuminen oli sytyttänyt jonkinlaisen kipinän. Pari tutkijaa ehdotti, että he voisivat auttaa koolle kutsumisessa ja muissa sihteerin hommissa. Asia oli sovittu.
Tanssijat kohtasivat vielä monta kertaa puolentoista vuoden aikana. Tapaamisten perusjuoni oli se, että paikka oli aina jonkun jäsenen työpaikka tai “kotisali”, joten hän tuli kutsuneeksi toiset luokseen ammatillisesti. Isäntä/emäntä tarjosi tapaamisessa toisille lyhyen “alkeistunnin” oman tanssimaailmansa sisältöihin. Tosin alkeet eivät olleet erityisen alkeellisia, vaan enemmänkin ammattilaisille koottu näyte siitä, miltä toiminta tuntuu, mikä siinä on vaikeaa, erityistä, hienoa ja hauskaa. Ryyditettynä kertomuksilla perinteen historiasta, koulukunnista, ja milloin mistäkin. Sitten nautittiin yhdessä mehua ja kuunneltiin tutkijoiden jöpinöitä työstä tai vaihdettiin kuulumisia tanssin eri alueilta. Kuin huomaamatta ihmiset tutustuivat ja alkoivat löytää tapoja “kääntää” oman työnsä kieltä toisille ja oppia ymmärtämään toisten kieltä.
Tässä “kielikoulussa” ei ollut hegemonista opettaja-puhujaa, joka olisi ohjannut toisia ylhäältä alaspäin kohden kelpoista ja hyväksyttyä puheenpartta – kuten aiemmin tässä kirjoitussarjassa on kerrottu monissa muissa tilanteissa käyneen. Erot ja jaetut, yhteiset kokemukset eivät sulautuneet toisiinsa, vaan kukin kasvoi entistä syvempään ja laajempaan ymmärrykseen työstään ja koko tanssin alasta. Tuo ala näyttäytyi entistäkin rikkaampana kudelmana, jossa oli paljon kysymyksiä. Monia suuntia, joihin perinteitä voisi kehittää, monia arvoituksia, joita voisi tutkia. Uusia oivalluksia.
Työn materiaaliset ehdot sen sijaan olivat liiankin tuttuja, ja useimpien kokemukset samankaltaisia. Tässä suhteessa he löysivät hämmästyttävän nopeasti yhteisen sävelen, ja myös tarttuivat toimeen. Nämä tanssijat eivät jääneet kahvipöytään valittamaan, vaan paikansivat akuutin huolensa yhteisen kipupisteen kesätyöttömyyteen ja panivat pystyyn hankkeen yhteisen kesätyön rakentamiseksi. Näin nousi solidaarisuus ja yhteistoiminta niiden kesken, joiden uskottiin olevan eriseuraisia ja toisilleen vieraita. Heistä tuli todellisia ystäviä, sillä he eivät koskaan uskoneet tuntevansa toisiaan pohjaa myöten.
Kirjallisuutta:
Ahmed, S. (2010) The Promise of Happiness. Durham and London: Duke University Press.
Berlant, Lauren (2011) Cruel Optimism. Durham: Duke University Press.
Frankfurt Harry G. (2006) Paskapuheesta. Antti Nylén (käänt.). Helsinki: WSOY.
Raeste, Jukka-Pekka (2019) Kapitalismi kasvoi kieroon ja uhkaa nyt horjuttaa jopa demokratiaa, kirjoitti Financial Times – Mikä meni vikaan? Helsingin Sanomat, Talous 20.9.2019.
Ingold, Tim (2012) Toward an Ecology of Materials. Annual Review of Anthropology 41:427-442.
Laakkonen, J. (toim.) (2009) Tanssissa on tulevaisuus. Tanssin visio ja strategia 2010 – 2020. Helsinki: Taiteen keskustoimikunta – Valtion tanssitaidetoimikunta.
MacIntyre, Alasdair (1988) Whose Justice? Which Rationality? London: Duckworth. Erinomaisuus- ja tehokkuushyvät esiintyvät nimillä sisäiset ja ulkoiset hyvät MacIntyren aiemmassa teoksessa After Virtue (suom. Hyveiden jäljillä, Gaudeamus, 2004).
Mannevuo, Mona (2015) Affektitehdas. Työn rationalisoinnin historiallisia jatkumoita. Turun yliopiston julkaisuja, C:406
Puig de la Bellacasa (2016) Ecological thinking, material spirituality, and the poetics of infrastructure. Teoksessa: G.C. Bowker, S. Timmermans, A.E. Clarke ja E. Balka (toim.) Boundary Objects and Beyond: Working with Leigh Star. Massachusetts/CA: MIT Press.
Raisio, H., Jalonen, H, Uusikylä, P. (2018) Kesy, sotkuinen vai pirullinen ongelma? Tiedon käyttö yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Helsinki: Sitran selvityksiä 139, Sitra.
Räsänen, Keijo ja Trux, Marja-Liisa (2012) Työkirja – ammattilaisen paluu. Helsinki: Kansanvalistusseura.
Spicer, André (2017) From inboxing to thought showers: how business bullshit took over. Guardian Long-read 23.11.2017.
Varto (2008) Kohti taiteellista ajattelemista. Tanssiopetus taidekasvatuksena. Research in Arts and Education 2/2008, 68-86.
Artikkelikuva Tiia Lappalainen. Kuvassa vasemmalta oikealle Salla Sorri, Marja-Liisa Trux ja Isto Turpeinen.
