4.9.2020
Hei Katariina,
Kiitos kirjeestäsi. Siitä välittyi vahva kädet mullassa -henki, ja tunsin pääseväni hetkeksi kurkistamaan teidän elämäänne. Nostan hattua ekotaiteelliselle elämäntavallenne ja ponnistuksille sen eteen!
Kysyit, miten omassa elämässäni taide ja arki limittyvät ja yhdistyvät toisiinsa. Oma tilanteeni onkin vähän erilainen. Koen, että minulla on erikseen taiteellinen työni, ja sitten tämä hieman erikoinen elämäntapa (tiivistettynä se, että kotini sijaitsee saaressa yli 300 kilometriä napapiiriltä pohjoiseen). En ole niinkään ajatellut näitä symbioosina, vaan elämäni osasina. Se on ollut minulle myös tärkeä voimavara. Koen, että elän kahta rikasta elämää rinnakkain: paikallista, vahvasti vuodenajoissa ja jokapäiväisissä tilan töissä kiinni olevaa elämää, ja sen lisäksi tanssin ammattilaisuutta taidemaailmassa. Toki nämä maailmat vuotavat toisiinsa, ja arkielämäni vaikuttaa siihen, miten katson maailmaa.
Elämässäni on välillä hurjia kontrasteja. Alkuvuonna 2018 olin esiintymässä Tero Saarinen Companyn kanssa Los Angelesissa, Walt Disney Concert Hallissa. Länsirannikon aurinko paistoi kilpaa valkeiden hymyjen kanssa, ja sain työskennellä huippuorkesterin ja -kapellimestarin kanssa. Esityksissämme oli katsojia yhteensä yhtä paljon kuin Inarin kunnassa on asukkaita.
Kun esitysperiodi oli saatu päätökseen, lähdimme kohti Helsinkiä. Minä jatkoin vielä reilut 1000 kilometriä pohjoiseen. Lentokenttäkyydistä purkauduin autoon, josta tovin ajelun jälkeen kotijärven rantaan. Helmikuun pakkasillassa pakkasin tavarani rekeen, sidoin kuorman ja hurautin moottorikelkalla kotiin järven yli.
Kotitilalla odotti vain yksi lämmitetty huone, koska muissa oli remontti kesken. Yöllä valvoin jet lagissani ja katselin ikkunasta tähtiä ja kuunvalossa tykkylumesta notkuvia mäntyjä. Lisätessäni puita kamiinaan väistelin kamarin lattialle kasoihin ladottuja rakennustarpeita ja isoa tiskiallasta, joka odotteli aikaa kun talossa olisi keittiö. En lainkaan kaivannut sitä maailmaa, josta olin tänne tipahtanut, vaan olin tosi onnellinen omalaatuisessa elämässäni.
Tämä kahden eri todellisuuden kontrasti antaa minulle todella paljon, enkä tiedä haluanko edes kytkeä maailmojani liian läheisesti toisiinsa. Juuri niiden erilaisuus kiehtoo minua. Voin aina salaa kaivata toiseen todellisuuteeni: se on siellä, odottamassa jälleennäkemistä.
Sinulle, Katariina, ekotaiteellinen elämäntapa vaikuttaisi olevan harkittu päätös. Oma elämäntapani on vain jotenkin tapahtunut, monen sattuman summana. Päätös muuttaa Helsingistä Inariin syntyi noin kymmenen minuutin pohdinnan tuloksena. Sukutilalle muutin, koska se tuli myyntiin – ostopäätökseen ei mennyt edes kymmentä minuuttia. Prosessi on ollut käänteinen: en ole kurottanut tätä kohti, vaan Inari ja ennen kaikkea kotitilamme on opettanut minut tavoilleen. Vaihtelevat ja ankaratkin kelit, rikkoutuvat moottorikelkat ja syysillat, joina ei uskalla ajaa säkkipimeän järven yli, opettavat hetkessä elämistä ja joustavuutta. Sanon rehellisesti, että rakastan silti edelleen monia maailman turhuuksia, kylpyammeita ja sähkösaunoja. En vain enää elä samassa arkitodellisuudessa niiden kanssa.
Kirjoitit Katariina kirjeessäsi, että oman jaksamisen kanssa saa tasapainotella, ja siitä minäkin tiedän jotakin. Olen kahden viime vuoden aikana laskenut rimaa suunnilleen kaikessa, missä se on mahdollista. Mitään pahaa ei sen seurauksena ole kuitenkaan tapahtunut, päinvastoin! Olen oppinut, että kun ihmiset ja eläimet saadaan ruokittua ja pidettyä lämpiminä, kaikki muu on plussaa.
Tunnistan myös kuvailemasi monipuolisen työnkuvan: minäkin olen löytänyt itseni monenlaisesta roolista ja projektista. Se on elinehto, jos mielii toimia kaukana taidemaailman ytimistä. Ensimmäinen asia, joka Saamenmaalla täytyy ymmärtää on se, että täällä yhteisö elää vuodenkierron mukaan. Poroerotukset, hirvenmetsästys, kevään kelkkailukelit ja kesän räkkäaika vaikuttavat suoraan siihen, koska kannattaa esiintyä tai järjestää tapahtumia. Pitkät välimatkat täytyy niin ikään ottaa huomioon: jos päättää esiintyä saman päivän aikana sekä Utsjoella että Inarissa, ja liikutella isompaa ryhmää ja lavakalustoa, voi joutua vähän jännittämään (liityn tapaukseen).
Onneksi Lappi on ihan oma lukunsa. Ville Haapasalon Venäjä-luonnehdintaa lainaten: täällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Yhteistyökumppani, joka on lupautunut mukaan projektiin, ei ole sittemmin vastannut yhteenkään sähköpostiin tai puhelimeen. Hän on kuitenkin mystisesti teleportannut paikan päälle kaiken tarvittavan, vaikkei kukaan ole nähnyt tyypistä vilaustakaan. Viime hetkellä lapsenvahdiksi löytynyt italialainen nuorimies puolestaan saa kokea aitoa Lapin eksotiikkaa ajaessaan keikkapaikalta takaisin Inariin syksyisessä lumimyrskyssä, ja vannoo autoilevansa vastaisuudessa ainoastaan Rivieralla.
Tärkein anti itselleni pohjoisessa toimimisessa on kuitenkin se, että olen tutustunut niin hienoihin tyyppeihin: ammattilaisiin, joihin en olisi Helsingin-elämässäni edes törmännyt. Kulttuurinen vertaistuki, jota olemme puolin ja toisin antaneet, on ollut korvaamatonta. Inarin-vuosien aikana olen myös kokenut joitakin urani sykähdyttävimmistä hetkistä paikoissa, jotka eivät kuulu tanssimaailman ytimeen. Sevettijärven kolttasaamelaiskylän koululla pidetty BATTLE -esitys kaamoksen keskellä vuonna 2017 on jäänyt mieleeni lähtemättömästi, ja palaan siihen edelleen epäuskon hetkinä – samoin kuin iltaan, jona Ingá-Máret Gaup-Juuso yllätti joikaamalla minut kotonani järjestetyssä konsertissa.
Rakastan Inaria ja kotitilaani, jossa erämainen luonto alkaa ulko-ovelta. Taloamme asuu nyt viides sukupolvi samaa sukua; Muddusjärvellä sukuni on asunut aina. Kaikki tämä antaa perspektiiviä elämään, jossa pätkätyöt ja deadlinet vilisevät silmissä, ja maailma on mahdollisuuksia täynnä. Kotini on opettanut, ettei minun tarvitse keksiä itseäni uudestaan, olla ytimessä tai tapetilla, vaan olen tärkeä osa ihmistä suuremmassa ketjussa ilmankin.
Kuitenkin tämä on vain osa totuutta, ja myönnän avoimesti kärsiväni ”Moskovan-ikävästä”. Tanssin ammattilaisena kaipaan kaikkea sitä, mitä etelämpänä on: kollegoita, verkostoja, tiloja, tapahtumia, ammattilaistreenejä, näyttämöitä, inspiraatiota. Kaipaan toisten tekemiä teoksia ja sitä, kun eksyn puolivahingossa ennestään tuntemattoman sirkustaiteilijan ensi-iltaan. Kaipaan ammatillista peiliä omalle työlleni: taitavia kollegoita ja sen kanssa painimista, mitä voisin omassa tekemisessäni kehittää, jotta pääsisin heidän tasolleen. Kaipaan palautetta, kannustusta, jopa kritiikkiä. Kaipaan wau-hetkiä ja sitäkin, kun pyörittelen katsomossa päätäni ja mietin että tsiisus, tämmöstäkin tehdään. Olen kasvanut kiinni taidetanssin maailmaan, ja se on minulle tärkeä ja rakas. Voin tietysti vierailla siinä maailmassa edelleen, mutta lyhyet käynnit eivät korvaa tanssiskeneä, joka täällä, 1300 kilometrin päässä tulevasta Tanssin talosta, tuntuu hyvin kaukaiselta.
Haluan lähettää tämän kiertokirjeen Keski-Pohjanmaalle, tanssitaiteilija Eleni Pieridesille. Tunnemme Oopperan balettikoulun ajoilta, mutta emme ole tavanneet yli vuosikymmeneen. Kuulisin mielelläni Eleni, millainen sinun työympäristösi siellä on? Mikä on saanut sinut valitsemaan Kokkolan seudun – vai onko se kenties valinnut sinut? Oletko kaivannut ”isolle kirkolle”, ja millaisia haasteita työssäsi kohtaat? Kysymysten lisäksi haluan lähettää sinulle paljon lämpimiä terveisiä ja toivottaa kaikkea hyvää niin työhön kuin muuhunkin elämään!
Parhain terveisin syksyisestä Inarista
Auri
Lähettäjä: Auri Ahola, Inari
Vastaanottaja: Eleni Pierides, Kannus
KOTIMAAN KIERTOKIRJE -SARJAN AIEMMAT OSAT:
Kotimaan kiertokirje 1/6: Uusimaa
Kotimaan kiertokirje 2/6: Etelä-Savo
Kotimaan kiertokirje 3/6: Pohjois-Karjala
Kotimaan kiertokirje 4/6: Luoteis-Lappi
Artikkelikuva: Auri Ahola.
