Tanssin Ajan kantaesitykset tarjosivat sähkönkäryistä tunnelmaa ja rakastamisen vaikeutta. Rumuuden estetiikka voi koskettaa ihan yhtä syvältä kuin perinteisesti kauniina pidetty.

Sähkönsiirto
Koreografia ja tanssi: Tanja Kuisma
Valosuunnittelu: Thomas Freundlich
Äänisuunnittelu: Tanja Kuisma
Visuaalinen suunnittelu: Jukka Kuisma
Koreografin assistentti: Riitta Pasanen-Willberg
Kantaesitys 25.9.2010 Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Tanssin Aika -festivaalin tilausteos.

Hi! My name is…
Konsepti ja koreografia: Cecilia Moisio
Esiintyjät: Erin Harty, Cecilia Moisio & Jonne Kuusisto, Ossi Valpio, Joni Vanhanen
Musiikin tuotanto: J. Vanhanen
Ohjauksellinen tuki: Vincent Wijlhuizen
Taiteellinen tuki: Suzy Blok
Tuotanto: Dansmakers Amsterdam ja Tanssin Aika
Valot ja tekniikka: Wijnand Moeken
Kantaesitys 25.9.2010 Jyväskylän kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä. Tanssin Aika -festivaalin tilausteos.

Raivoisaa, fyysistä ja sisuksia vääntävää

Tuntuu aika vaikealta asettaa saman otsakkeen alle kahta erilaista tanssiteosta. Yhteinen nimittäjä toki löytyy: molemmat ovat Tanssin Aika -festivaalin tilausteoksia, samaten kantaesityksiä. Siihen ne yhtäläisyydet loppuvatkin, ellei oteta lukuun angstista tunnelmaa ja angstia entisestään tehostanutta musiikkia.

Illan aloitti Tanja Kuisma soolollaan Sähkönsiirto. Teoksen osien nimet kuulostavat sähköinsinöörin toiveunelta: Voimalaitos, Kantaverkko, Muuntamo jne. virittävät ajatukset fysiikan tunneille.

Ehkä osin turhaan, vaikka esityksen tunnelma onkin sähkönkäryinen. Dynaaminen teos virtaa milloin vahva-, milloin heikkovirtana. Fyysinen liikekieli kulkee tempoilevan kulmikkaasti ja suvantopaikkoja löytyy niukasti; kenties Rachmaninovin musiikin soidessa taustalla tempo seestyy. Tanssija rimpuilee sähkökentissä koettaen vapauttaa itsensä. Onnistuuko hän?

Sähkönsiirto on teos, joka ei aukea kertakatsomalla. Se jättää kysymyksiä, joihin vastausta ei välttämättä löydy – ellei sitten ajan kuluessa. Muutosta ei lopulta kykene yksikään vastustamaan, vaikka kuinka pyristelisi.

Illan toisella teoksella ja sen esittäjillä oli puolellaan kiistaton kotikenttäetu. Teoksen kaikki esiintyjät irlantilaislähtöistä tanssijaa Erin Hartya lukuun ottamatta ovat jyväskyläläistaustaisia. Cecilia Moisio lähti vuonna 1997 Amsterdamiin jatkamaan tanssiopintojaan. Valmistuttuaan hän on jatkanut työskentelyä pääosin Hollannissa. Esityksen mieskolmikko on tehnyt musiikkia yhtyeenä Urbaanilegenda vuodesta 1999 lähtien.

Esitys käynnistyi viattomasti. Yksi toisensa jälkeen esiintyjät kävelivät lavalle, tervehtivät toisiaan ja löysivät paikkansa puoliympyrästä. Kaunis blondi avaa suunsa ja lausahtaa: ”Hi! My name is Cecilia Moisio, and I am co-dependent.”

Raivoisa karuselli pyörähtää liikkeelle. Tuolilla kieppuva tanssijatar tunnustaa olevansa ”shopaholic, alcoholic…” – lista riippuvuuksista jatkuu ja jatkuu. Esityksen puheosuudet, samoin kuin A-nelosille paiskatut lausahdukset ovat enimmäkseen englanniksi (teoksen Hollannin kantaesitys on 12.11.2010 Amsterdamissa).

En koskaan ole ollut keskellä tällaista kaoottisuutta, mutta kaoottisuutta, jonka pieninkin yksityiskohta on harkittu ja perusteltu. Taustalla viisi kuvaruutua syytää kuvaa esiintyjistä, repivä ja raastava musiikki uhkaa paikoin saada sydämen muljahtamaan sijoiltaan.

Alun herttainen kuva puoliympyrässä istuvasta viisikosta murenee nopeasti. Esiintyjät juoksevat edestakaisin näyttämöllä. He tervehtivät ja läpsivät toisiaan poskelle. Lopulta läpsiminen etenee törmäyksiin, tahalliseen tönimiseen, kaatuiluun – kipuun.

Vähemmän kaunista, eikö totta?

Teos kuljettaa katsojan kipeiden kysymysten äärelle. Sanoma – jos sellaista haluaa hakea – aukeaa paitsi näyttämön raastavan todellisuuden myös laululyriikoiden kautta. Jokainen kolmesta miehestä saa soolonsa. He kertovat rakastamisen vaikeudesta; siitä, kuinka pitkälle olemme valmiita menemään saadaksemme olla lähellä.

Joskus käy niin, että hinta voi olla tarpeettoman kova. Jos kiintymys on ansaittava oman minuuden häviämisellä, ei jää paljon jäljelle.

Rumuuden estetiikka voi koskettaa ihan yhtä syvältä kuin perinteisesti kauniina pidetty. Ellei syvemmältäkin. Minut teos tyrmäsi totaalisesti.

Maija-Liisa Westman