Taru Aho: Miltä tanssiminen tuntuu -projekti sai alkunsa vuonna 2020 työparini Wilhelm Blombergin kanssa käydyistä keskusteluista. Vaihdoimme ajatuksia nykytanssijan monimuotoisesta identiteetistä ja muuttuvasta ammattikentästä. Pohdimme, mihin tanssijan koulutus valmistaa, kun kentällä on tarjolla hyvin vähän sellaisia perinteisiä tanssijan töitä, joissa ammatillinen osaaminen lunastuu koreografisessa teosprosessissa ja huipentuu näyttämöllä esiintymiseen. Millaista ajattelua ja taitoa tanssiminen itsessään tuottaa? Mitä on tanssijan ydinosaaminen, jos sitä tarkastellaan esiintymisen traditiosta irrallisena ilmiönä?
Projektia ideoidessamme oli selvää, että sen muodon täytyi vastata keskustelujamme tanssijan moninaisista työnkuvista; perinteinen näyttämöteokseen johtava teosprosessi ei siis tullut kyseeseen. Emme myöskään voisi Wilhelmin kanssa itse esiintyä, sillä halusimme tutkia nimenomaan esiintymisestä irrallista tanssijuutta. Lopulta projekti jalostui haastattelumuotoiseksi, kolmella kielellä toteutetuksi podcastiksi Miltä tanssiminen tuntuu?.
Podcastin nimessä Wilhelm onnistui mielestäni hienosti sanoittamaan tanssimiseen liittyvää monimerkityksellisyyttä. Siinä korostuu tanssimisen tuottamien liikkeellisten tuntemusten merkitys kokijalleen. Toisaalta se avautuu syvällisempiin olemassaolon kysymyksiin; tanssiminen heijastaa elämismaailmaa, mutta myös muuttaa tanssijan ymmärrystä elämismaailman luonteesta. Lisäksi kysymykseen on sisäänkirjoitettu tunteet ja niiden ruumiillisuus.
Kun Liikekieli.com kutsui meidät kirjoittamaan aiheesta, tartuin ilolla mahdollisuuteen syventää kysymystä kirjallisessa muodossa. Valitettavasti muut kiireet estivät Wilhelmiä osallistumasta jutun kirjoittamiseen. Projekti on kuitenkin rakentunut työparina käydyistä keskusteluista ja sen sisältö haastatteluista, joten halusin jatkaa dialogista linjaa ja kutsuin keskustelukumppanikseni Marlon Moilasen. Tässä jutussa keskitymme pohtimaan podcastin peruskysymyksen monia ulottuvuuksia.
Moi Marlon! Kuka olet ja mitä teet? Onko Miltä tanssiminen tuntuu -kysymys sinusta tärkeä ja miksi?
Marlon Moilanen: Hei, olen Marlon Moilanen, pääosin Helsingissä työskentelevä 28-vuotias tanssija. Olen tähän mennessä tehnyt töitä esiintyjänä nykyesitystaiteen, nykytanssin tai uuden tanssin aloille putoavissa teoksissa, joista tuoreimpina mainittakoon koreografien Sonja Jokiniemi teos ÖH (2020) ja Karolina Ginmanin teos A Human Ensemble (2020). Olen viime vuosina hakeutunut työskentelemään erityisesti sellaisten ihmisten ja harjoitteiden pariin, joissa ruumiini psyykkinen ja affektiivinen (vanhahtavasti sielullinen) kudos pääsisi todella näkymään tanssissa; toivon mukaan välittäen näyttämölle ristiriitaisen ihmisen – sellaisen, jossa herkkyys, pimeys ja huumorikin ovat läheisissä väleissä. Koronarajoitusten aikana olen harjoittanut tanssia lähinnä itsekseni, mikä tuntuu valtavan surulliselta, mutta tärkeältä. Rehellisesti sanottuna olen viettänyt paljon aikaa yrittäen lähinnä kokea itsessäni erilaisia intiimejä yhteyksiä ja niiden ulostuloja, kuten: ”miten saada jalkani puhumaan nautinnosta”. Antaisin aivan liian systemaattisen kuvan, jos kutsuisin sitä kaikkea puuhaamistani harjoittelumenetelmäksi. Aika paljon haen silti tanssimisen tuntumista.
Haluan vielä aluksi kiittää sinua, Taru, kutsusta kirjoittamaan ja ajattelemaan tätä tanssimisen tuntua. Kysymys on minusta tärkeä, ja podcastinne on todellakin voimauttava muistutus tanssimisen mahdollisuuksista elämässä ja taiteessa. Itse pohdin kysymystä ensisijaisesti tanssitaiteen ja oman työni harjoittamisen näkökulmasta. Taiteellisesti tanssimisen tuntu ja erityisesti tuon tunnun tunteminen ovat minulle tärkeitä kysymyksiä. Edelleen 2020-luvullakin ruumiin tuntemisen häpeilemätön asettaminen taiteen lähtökohdaksi tuntuu olennaiselta, vaikkakin ajoittain hieman epätrendikkäältä teolta. Ehkä se on myös jossain määrin itsestään selväksi oletettu ruumissuhde somaattisesti orientoituneissa postmodernin tanssitaiteen lähestymistavoissa. Nähdäkseni kuitenkaan tanssimisen tunteellisuuden potentiaalia ei ole läheskään koluttu puhtaaksi suomalaisen tanssitaiteen näyttämöillä, mistä muun muassa koreografi Elina Pirinen on muistuttanut kirjoituksillaan ja teoksillaan (Pirinen 2018).
Kysymys ”Miltä tanssiminen tuntuu?” on laveudessaan ihana ja haastava. Se herättää mielikuvia ja tuntemuksia jo itsessään. Varmaankin analyyttinen kaveri lähtisi vastaamaan, että tanssiminen tuntuu monenlaiselta, ja hieman erilaiselta eri hetkinä. Uskon, että tanssimisen on ainakin mahdollista tuntua yhtä monelta ja yhtä ristiriitaiselta kuin miltä elämä muutoinkin tuntuu – ja ehkä fantastisuudessaan vielä joltain arjelle vieraaltakin. Välillä tanssiminen on parasta ikinä, ja usein myös mitäänsanomatonta tai kamalaa. Tanssiessani haluan kuitenkin liikkua ja liikuttua eletystä ruumiista, joka tuntuu vahvasti eikä alistu sellaisiin ruumiin ulkokohtaisen hallinnan mentaliteettien alaisuuteen, jotka usein edelleen tanssitaidettakin riivaavaat.
Tajuan kuitenkin yhtäkkiä, flown keskeltä, että kysymys on keveydessään hirvittävän suuri vastattavaksi. Ehkä on vielä syytä korostaa, että en ajattele jonkinlaista yleistä tai tiettyä tuntemusta, joka olisi “the” tanssimisen tuntu. Ymmärrän podcastin kysymyksen siten, että se suuntaa huomion potentiaalisesti lukemattomiin hienojakoisiin tanssimisen kokemuksiin ja subjektiivisuuksiin, eikä siten pyrikään ensisijaisesti löytämään etukäteen määritettyä vastausta kysymykseen ”Miltä tanssiminen tuntuu?”. Podcastin kriittinen voima voisi silloin olla siinä, miten erilaisia kokemuksia ja sanoituksia kysymys tanssimisen tuntumisesta herättää kanssaihmisissä.
Olisikin kiva kuulla aluksi millaisia kokemuksia podcastissa nousi erilaisilta ihmisiltä tanssimisen tuntumisesta?
T: Haastatteluissa kokemuksia tanssimisen tunnusta ilmeni juuri niin monia kuin oli haastateltaviakin! Haastattelukysymykset oli etukäteen päätetty ja ne olivat kaikille samat. Näin loimme podcastin tekijöinä tietyn rajauksen sille, minkä kautta itse nimikysymystä lähestytään. Kysyimme muun muassa tanssimisen ja musiikin välisestä suhteesta sekä esiintymisestä. Vastauksista erottuu myös laajempia yhteiskunnallisia teemoja. Esimerkiksi Anna Koskelan haastattelussa tanssimisen tuntu nivoutuu työväenluokkaisuuteen, Ofimja Guccin haastattelussa nousee esiin tanssimisen tunnun merkitys HLBTQIA-yhteisössä ja Sophia Wekesa kuvailee negatiivisten tunteiden käsittelyä tanssin kautta sekä erilaisten tanssitraditioiden välisiä eroja. Lisäksi useissa haastatteluissa sivutaan minäkuvan, identiteetin, ruumiinkuvan, näkyväksi tulemisen, (yhteisöön) kuulumisen sekä jonkin asian käsittelyn, purkamisen tai opettelun teemoja. Haastattelujen perusteella vaikuttaa siltä, että tanssimisen tuntu muodostuu paitsi tanssijan mieltymyksistä ja kiinnostuksen kohteista, myös oman tanssilajin traditiosta ja on suhteessa vallitseviin poliittisiin, sosiaalisiin, ideologisiin, filosofisiin ja esteettisiin näkemyksiin ja diskursseihin. Toisin sanoen tanssimisen tuntu on suhteessa koko elämään ja ympärillä avautuvaan maailmaan. Eli, vaatimattomasti, kaikkeen.
Ei siis taida olla mahdollista käsitellä tanssimisen tuntua muusta maailmasta irrallisena ilmiönä, vaikka ehkä hieman naiivisti siihen tavallaan pyrimme podcastia tehdessä. Halusimme tutkia niin sanotusti sitä itseään. Jahdata sellaista tanssimisen tuntua, joka on saanut meidät aikanaan innostumaan tanssista ja tekemään siitä ammatin. Yhdyn näkemykseesi siitä, ettei ehkä ole olemassa mitään yhtä tiettyä ja selkeää tanssimisen tuntua, sillä kysymystä pyöritellessä tulee nopeasti kosketuksiin ainakin osan, jos ei kaikkien, aiemmin mainittujen teemojen kanssa.
Toisaalta, joskus havahdun ohikiitävässä hetkessä kokemukseen: ”Tässä se on! Tältä se tanssiminen tuntuu, se on tämä hetki tässä näin nyt!”. Tunne erottuu kirkkaudessaan muista kokemuksista. Käykö sinulle näin? Millaisia nuo hetket ovat ja mitä niissä tapahtuu?
M: Minusta on kaunista, että olette lähteneet jahtaamaan tanssimisen tuntua nimenomaan hieman nostalgisenakin tunteen palona, joka edelleen tänään tekee tanssimisen merkitykselliseksi. Ja todellakin tunnistan sen. Saan siitä isosti kiinni. Pitkän ajan takaa. Olen aloittanut tanssimisen teini-ikäisenä, mutta varhaisimmat muistoni tanssinkaltaisesta vievät lapsuuteen ennen kouluikäistymistä. Muistan leikkineeni useasti olevani eläin, Spider-Man, kokki tai energia. Leikki kulki siten, että ensin 1. mielikuviteltiin jotain, sitten 2. ruumiillistuttiin tuoksi joksikin ja 3. liikuttiin. Havahduin äskettäin siihen, että nykyään harjoitan tanssitaiteessa ajoittain jotain samankaltaista, jota voisi esiintyjän dramaturgiassa kutsua pimeäksi ruumiin leikiksi sisäisen ja ulkoisen välillä (Numminen 2019, s.180-83). Tällainen sisäisen ja ulkoisen välinen liike on minun tanssimisen tunnulleni edelleen olennainen. Nykyään löydän itseni tanssimisen palosta treeneissä, klubeilla, ennen ensi-iltaa, välillä jopa lavalla tai yksiöni karvamatolla. Voimakkaimmat tunteet tanssiessani ovat olleet ekstaattisia; sellaisia kokemuksia, joissa ego sulautuu ja kokemus itsestä yhdistyy maailmaan. Hetket ovat olleet nautinnollisia, mutta myös melankolisia. Tunnistan, että ne ovat liittyneet ruumiille antautumiseen ja jo tapahtuvaan sitoutumiseen. Ruumis tulee kokonaisuudessaan eletyksi ja kokemus tarkkailusta hellittää. Lähin mieleen puskeva sana, vaikka varmaan nolo onkin, on vapaus.
No, ehkä tämä tanssin tunteen palo liittyy myös vapauden tunteeseen. Useinhan kuulee sanottavan, että mieluisat kokemukset tanssimisesta tuntuvat vapauttavilta, virtaavilta tai asioiden uudellenjärjestäytymisiltä. Vapautuminen arjesta, mielen ylivallasta, normeista, vapautuminen itsestä ja toisaalta vapautuminen olemaan juuri sitä mitä on tai haluaa olla. En puhu vapaudesta tässä linnunvapautena vaan ajattelen sen voivan olla myös syvää sitoutumista. Nolostelin kuitenkin vapaudesta puhumista, koska se tuntuu samalla tavalla nostalgiselta kuin “the” tanssimisen tuntu. Toisaalta vapaus tuntuu kipeän ajankohtaiselta, koska se politisoituu tällä hetkellä jatkuvasti vaatimuksina erilaisissa kamppailuissa aina sananvapaudesta ja pandemia-ajan liikkumisvapaudesta itsemääräämisoikeutta koskeviin kysymyksiin. Harvemmin itse asiassa kuulen tanssitaiteessa puhuttavan siitä, mistä taide tai tanssi voi meidät vapauttaa, ja miltä se tuntuu. Ehkä vapaus on syystäkin vähän sotkussa.
Huomaan lipuvani tanssimisen tuntumisesta puhuttaessa tällaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin. Voi olla ihan oma vika, mutta saan kyllä todella kiinni siitä mainitsemastasi podcastissakin ilmenneestä tanssimisen tunnun avautumisesta muuhun elämään ja yhteiskuntaan. Luulen, että on mahdollista ja tarpeen sanoittaa samanaikaisesti sekä henkilökohtaista intiimiä kokemusta tanssista että sen värähtelyä identiteetin, laajempien puhetapojen tai yhteiskunnallisten normien kanssa. Voi olla, että tässä ajassa meille on yksinkertaisesti luontevaa ilmaista minuutta suhteessa yhteiskunnalliseen. Ehkä halu kommunikoida tanssimisen tunne julkisesti, sanallisesti ja vielä ymmärrettävästikin vie helposti itsen suhteuttamisen äärelle.
T: Samastun vahvasti tanssimisen tunnun kokemukseen ruumiille antautumisena ja tarkkailevasta minästä irti päästämisenä. Viimeksi tällainen hetki tapahtui Lahden juna-asemalla, kun seisoin silmät kiinni kohti aurinkoa. Huomioni kiinnittyi kylkiluideni eläytymiseen hengitykseni tahtiin, ja jonnekin pitkään jumissa ja puristuksissa olleeseen kylkeni koloseen alkoi virrata happea ja avautua tilaa. Havahduin: tältäkin minusta voi tuntua, näinkin minun on mahdollista olla ja tästä paikasta liikkua! Vaikka ulkoisesti seisoin hiljaa paikallani, sisälläni tapahtui valtavasti liikettä. Löysin itseni jälleen sen ihanan tajuamisen ääreltä, ettei ole mitään tiettyä lukittua tai pysähtynyttä tapaa olla. Ettei minun tarvitse olla ihminen, jonka kylki on pakissa.
Parhaiten tätä ja muita vastaavia tilanteita voisi varmaan kuvata kinesteettis-sensorisina kehotietoisuuden hetkinä, joissa perustavanlaatuiset inhimilliset kokemukset, kuten valinnanvapaus ja läsnäolo ruumiillistuvat ja avaavat uutta ymmärrystä paitsi itsestäni, usein myös ympäristöstä.
M: Ehkä uutta tanssia etsivään tanssitaiteen harjoittamiseen kuuluu usein tanssin tietoinen irrottaminen totutuista konteksteista, merkityksistä ja ympäristöstään. Itsekin ajattelen välillä tanssia esiintyjäntyöllisenä näkökulmana tai suuntautumisena olemiseen: ”Mitä jos tämä on tanssia?”. Kysymykselle antautuminen laukaisee minussa jonkinlaisen haaveenomaisen, aistillisen ja juuri nyt tapahtuvaa hetkeä korostavan ruumiillisen kokemisen sekä halun tehdä tämä liikutus näkyväksi – mikä voi tapahtua yhtä hyvin myös siellä juna-asemalla tai vaikkapa saunassa.
Mutta en aina tiedä ovatko nämä kokemukset tanssin harjoittamisen tulosta vai yleisinhimillistä herkkyyden pilkahtelua tässä ajoittain kehovihamielisessä kulttuurissa – ehkä molempia? Tanssitaiteen näkökulmasta on kuitenkin tärkeä huomata, että erilaiset tanssi-, keho- ja liiketekniikat, mukaan lukien somaattiset menetelmät, voivat tuottaa hyvistä pyrkimyksistään huolimatta myös sellaisia itsesuhteita ja taiteellisia ehdotuksia, joiden suorittamista varten tanssija harjaannutetaan jatkuvaan mukautumiseen ilman omaa vahvaa integriteettiä, tai jotka hylkivät ihmisen kokonaisvaltaisen, psyykkis-sielullisen ja ristiriitaisen puolen ilmaisua (Aldana-Kekoni – Palokangas – Raatikainen 2021; Tavi 2021; Pirinen 2018; ks. myös Emmi Venna: Fabulous Muscles [2020] -esitys, jossa hän keskustelee tanssijan kehomielen rajoja pehmeämmäksi joustattavista menetelmistä). Psykoterapeutti Anna Lepistö tokaisi viimeisimmässä Psykoterapia-lehdessä osuvasti, että trendikkäät kehon ylivireystiloja hoitavat mindfullness-harjoitteet sekä yleisesti oireiden ja ajattelun hallinnan korostaminen ovat askel tunteiden teknistä säätelyä painottavaan suuntaan elämän merkityksen pohdinnan sijaan (Lepistö 2021, s. 14). Ajattelen, että samoin jotkin tanssitaiteen tekemisen tavat voivat siis osaltaan herkistää, mutta myös teknistää ja tukahduttaa tanssin tuntemisen mahdollisuuksia, ja ainakin sitä millaisia ilmaisuja näyttämölle uskalletaan tuoda.
T: Tunnistan, että kuvailemani kokemus on liitoksissa tietynlaiseen esiintyjäntyölliseen suuntautuneisuuteen ja tiettyjen menetelmien muovaamaan ajatteluun ja tapaan sanoittaa kokemusta. Yhdyn näkemykseesi siitä, että erityinen kokemuksen herkkyys tai läsnäolevaan hetkeen havahtuminen – vai miksi sitä nyt nimittäisi – ei ole vain tanssille tyypillinen ilmiö, vaan on tavoitettavissa muutenkin. Silti oma kokemusmaailmani on muotoutunut pitkälti tanssimisen kautta ja uskon, että tanssillaan ihminen on vuorovaikutuksessa elämismaailmaan tavalla, joka on mahdollista vain tanssin kautta (Parviainen 1994, s. 32). Syyt sille, miksi olen valinnut nimetä juuri tällaiset hetket omaksi tanssimisen tunnukseni, johtavat mainitsemiisi rajojen ja integriteetin teemoihin.
Nähdäkseni tanssijan tunteita ja tuntemuksia muovataan eri tanssitekniikoiden ja -praktiikoiden lisäksi koreografisissa prosesseissa, joissa tanssijan ruumiillista kokemusmaailmaa abstrahoidaan, rajataan ja estetisoidaan. Nämä tanssivan ruumiin (Foster 1997) rakentamisen tavat sekä sitä jatkuvasti kehittävät ja haastavat koreografiset prosessit voivat niin tukea ja rakentaa kuin venyttää ja rikkoa tanssijan henkilökohtaisia rajoja. Omaan tanssimisen tuntuuni ja sen sanoittamiseen on vaikuttanut kasvu tanssiympäristössä, jossa tähdättiin voimakkaasti ruumiin ja tanssiliikkeen ulkoisen muodon hallintaan sekä tanssijoiden liikkeelliseen ja ulkonäölliseen identtisyyteen. Kokemukseni mukaan tuossa ympäristössä ei ollut tilaa persoonalliselle kasvulle, omia rajoja kunnioittavalle tekemiselle tai ammatillisen integriteetin rakentumiselle.
Rajojen myötä esiin nousee myös kysymys tanssijan yksityisyydestä ja intiimistä itsesuhteesta. Mitä tuntemuksia tanssija mahdollisesti haluaa jättää artikuloimatta tai muuten avaamatta ja pitää itsellään esimerkiksi koreografisessa prosessissa? Monissa nykytanssin menetelmissä tanssijan toimijuus on emansipoitunut omaääniseksi tanssin tekijyydeksi koreografin rinnalle, mikä tekee suostumuksen neuvottelusta ajankohtaisen ja tärkeän osan taiteellista työskentelyä ja tanssiopintoja (Loukas 2019). Miten tanssijan sisäisyys huomioidaan ruumiillisessa ja liikkeellisessä työskentelyssä rajojen/suostumuksen näkökulmasta?
Samalla eteen avautuu klassinen haaste ruumiillisen kokemuksen kielellistämisestä; miten ja millä sanoilla sitä kuvailisi? Toisaalta minusta on kiva ajatella, että tanssiminen resonoi niin monella tuntemisen tasolla, ettei kieli välttämättä pysty tavoittamaan niitä kaikkia. “Ruumis kertoo ja ymmärtää kielen yli” (Aaltola & Keto 2018, s. 83). Tämä ajatus suo minulle tanssijana ja esiintyjänä eräänlaista suojaa ja asettaa rajoja sille, mitä itsessäni haluan pitää itselläni, varjella ja vaalia. Tarkoitukseni ei ole mystifioida tanssimisen tuntua tai pakoilla sen sanoittamista, mitä pidän tärkeänä asiana, mutta tuntuu lohdulliselta ajatella, että kieli on jollain lailla rajallinen väline sen kuvailuun. “Kädet ja jalat ovat sydämen ja vatsan puhetta, kaikkeen ei tule puuttua” (Joutsijärvi 2010, s. 435). Jokin alue minussa saa olla sanojen tuolla puolen ja kielellisesti jakamaton, ja silti se voi tulla nähdyksi esitystilanteessa. Mitkään mielen sisällöt, tunteet mukaan lukien, eivät ole piilotettuja, vaan ruumiillisia ja siten alati uloskirjoitettuja kasvoissamme ja eleissämme (Aaltola & Keto 2018, s. 78).
M: Minäkin uskon, että esiintyjänä ja ylipäätään ihmisenä on tärkeää kokea, ettei oma sisin ole pohjiaan myöten rationalisoitavissa ja siten automaattisesti välineellistettävissä esityksen valmistamiselle, vaikka näyttämöllä se koko minuus sitten kuohahtelisikin. Samalla haluan korostaa, että tanssitaidetta tehdään nykyään usein upeista esiintyjälähtöisistä ruumista ei-objektivoivista eetoksista käsin, joiden puitteissa esiintyjänä voin itse valita ja usein valitsenkin työskennellä syvästi henkilökohtaisen ja intiimin kanssa. Se tarkoittaa myös usein alitajuisen ja tiedostamattoman kanssa työskentelyä. Minulle tämä tiedostamattoman kokeminen on itseasiassa yksi tärkeä tanssimisen tuntuun, intuitioon luottamiseen ja tanssitaiteen potentiaaleihin liittyvä asia. Voisiko olla siis niin, että usein merkityksellisinä tanssimisen hetkinä jokin minussa tiedostamaton esiintyy?
Tanssimisen tuntu tuntuu henkilökohtaiselta – se leimahtaa minuuden keskeltä. Puhuin aikaisemmin tanssimisen tunnusta vapaudessa roihuavana tanssin palona, jota nostalgisesti haikailemme. Yritän tuoda tälle vielä hieman rinnakkaiskuvaa, sillä tuntuu, että kyse on muustakin kuin intohimon kaipuusta. Keskustelin jokin aika sitten ystäväni tanssitaitelija-elämänromantikko Pinja Poropudaksen kanssa ja hän muistutti minua tanssimisen tunnusta kodin tuntuna (lounaalla 2021). Kun tanssia on valinnut tehdä ammattina tai elämäntapana, voi tanssiminen kehoyhteyden harjoittamisena tuntua eräänlaiselta toistuvalta kotiin paluulta. Tarkoitan tässä kodilla vertauskuvallisesti intiimiä paikkaa, jossa voin olla häpeilemättä oma itseni, ja jonne voin palata pitkän päivän jälkeen. Koti kehoon palaamisen metaforana voisi tarkoittaa myös tavallisuuden hetkiä, joissa lähes näkymättömät kehon harjoittamisen arkirutiinit tuottavat turvaa ja yhteenkuuluvuutta. Koti, kuten vapaus, on tietenkin ristiriitainen mielikuva. Koti yksityisen ja intiimin arkkipaikkana tavoittaa kuitenkin ehkä vertauskuvallisesti jotain sellaista tanssimisen tunnusta, mikä voi tulla näkyväksi, kun tanssia sitoutuu harjoittamaan säännöllisesti ja pitkään.
Samalla on varmasti niin, että tanssin harjoittaminen työnä nykyisissä olosuhteissa on myös omiaan viemään tanssimisesta syvän ilon ja kokemuksien kerroksellisuuden. Tanssitaiteen alan yleinen aliarvostus, resurssien puute, heikot tuotantorakenteet ja kilpailu luovat turvattomuutta ja uupumista alalla työskentelyyn. Silloin voi olla vaikea tuntea mitään ja vielä vähemmän sitä tanssin paloa the tanssimisen tuntuna tai kotiin paluuna. Intohimon ja nostalgian korvaavat helposti kyynisyys ja katkeruus.
Olemme tähän mennessä käsitelleet tanssimisen tuntumista pääosin mahdollisena vastavoimana tälle katkeruudelle. Ehkä tanssimisen palon nostalginen muistelu tai uskominen kehoon kuin kotiin luo jonkinlaista lämpöä tässä väsyttävässä ajassa ja auttaa suuntaamaan puhutteleviin taiteellisiin suuntiin. Haluaisin kuitenkin vielä katsoa kysymyksen kääntöpuolta ja kysyä millaisia tanssimiseen liittyviä tuntuja, tunteita ja kokemuksia jätetään tiedostaen ja tiedostamatta sanoittamatta?
T: Totta! Tanssimisen tuntu voi olla ristiriitainen ja ihminen tuntea oman sisäisyytensä eri päivinä eri tavoin.
Kodin vertauskuvasta innostuneena haluaisin ajatella, että tanssiminen on turvallinen paikka lähestyä ja käsitellä myös hankalia tunteita, mutta varmasti on niinkin, että tanssiminen itsessään voi tuottaa ja herättää vaikeita tuntemuksia. Omista tanssikokemuksistani tunnistan esimerkiksi eräänlaisen paljastumisen pelon. Että juuri se minuuden ydin ja kaikki siellä asuvat vaietut epävarmuudet ja häpeän tunteet ryöpsähtävät hallitsemattomina esiin. Pelkään, että “jään kiinni” minuna olemisesta! Ja että tunteisiini ja emootioihini kytköksissä oleva piileskelevä liike (Törmi 2016, s. 145) tekee intiimit herkkyyteni tanssiani katsovalle, tai joskus jopa minulle itselleni, näkyviksi. Vaikuttaa ehkä hassulta, mutta rohkenen väittää, että moni ammattitanssija voi samastua ja tunnistaa jotain siitä, että oma liike ja eleet ilmentävät kokonaisvaltaista olemisen ja tunteiden kirjoa ohi sen mitä hallinnantarpeinen mieli joskus haluaisi näyttää tai edes tiedostaa olevan olemassa. Myös Kirsi Törmi (2016, s. 155) toteaa väitöskirjassaan: “Vaikuttaa siltä, että ammattitanssitaiteilijoiden työhön liittyvät häpeän ilmentymät eivät ole vielä kovin tunnettuja.” Tunnistatko sinä Marlon, mihin viittaan?
M: Kyllä, tunnistan häpeän näyttämöllä paljastumisesta. Koen niin lähes jokaisen esityksen jälkeen. Sen lisäksi tunnistan myös vastasuuntaisen häpeän siitä, että olen ikään kuin valehdellut ihmisille, kun en paljastanutkaan itsestäni mitään ”oikeasti” merkityksellistä. On siis tällainen häpeän ristipaine paljastumisesta ja paljastamatta jättämisestä.
T: Hahha, jäätävä huijarisyndrooma siitä ettei ole ollut autenttinen, ja syvä kauhu siitä, että joku on ehkä kuitenkin nähnyt minut paljaimmillani! Huh huh…
M: Joo. Auts.
Häpeä on kyllä varmaan intiimien asioiden paljastuessa aina lähettyvillä, myös suojaavana tunteena. Mietin, että tanssimisessa tähän häpeään ja paljastumiseen voi liittyä usein nautinnon kysymys. Uskaltaako nauttia tanssimisesta häpeilemättä? Salliiko nautinnon paljastumisen myös itselleen? Minusta tanssimisen tunnussa kamppailevat siis myös tällaiset rohkeuden ja pelon sekä sallimisen ja kieltämisen teemat.
T: Ehdottomasti… On sallitumpaa ja totutumpaa jakaa kivun kokemuksia treenaamisen tuottamasta rasituksesta tai loukkaantumisista. Häpeämätön aistillinen nauttiminen liittyy nähdäkseni myös seksuaalisiin tuntemuksiin. Minusta on mielenkiintoista, että tanssissa käytetään teoriassa koko ruumista, mutta käytännössä seksuaalisuuden alue ohitetaan, usein tietoisesti ja tarkoituksella. Tuntuu, ettei aiheesta hirveästi puhuta koulutuksessa tai alalla, vaikka aistillinen mielihyvä saattaa olla eri tavoin läsnä tanssitilanteissa. Ikään kuin seksuaalisuuden tiedostaminen osana ruumiillisuutta uhkaisi tanssitaiteen arvoa vakavasti otettavana taidemuotona. Tai ehkä sen pelätään luovan vääriä mielikuvia ammatista tai kiusallisia tilanteita yhdessä työskentelyyn, vaikka eihän tanssin menetelmissä ole kyse henkilökohtaisten fantasioiden toteuttamisesta tai tarkoituksellisesta seksuaalisen mielihyvän hakemisesta ja tuottamisesta, vaan kokonaisvaltaisen ruumiillisuuden ja ihmisyyden tutkimisesta… Kuitenkin joissain teoksissa liikutaan seksuaalisuuden alueella epäsuorasti ja joissain sitä käsitellään suoraan. Nähdäkseni aivan viime vuosina on ruvettu käymään laajemmin keskustelua ja järjestämään kursseja, joissa käsitellään myös seksuaalisuutta (Kajo 2020). Ja hyvä niin!
M: No niinpä. Tanssimisen tuntumisessa voi myös olla voimakas yhteys seksuaalienergiaan ja elinvoimaan. Monissa tanssilajeissa tämä on itseasiassa varmaan itsestään selvää, mutta ehkä nykytaidetanssin puolella työskennellessä siihen liittyy välillä näitä mainitsemiasi ”vakavan taiteen” ja ammatillisuuden epäselviä odotuksia. Terike Haapoja on liittänyt katsojan näkökulmasta eroottisen kokemuksen poissaolon nykytaiteen historiassa erityisesti reflektiivisen etäisyyden oton ihanteeseen; kiihotuksen kokemus tulee hänen mukaansa ikään kuin liian lähelle katsojaa (Haapoja 2011, s. 136). Tanssijantyön näkökulmasta ajattelen, että etäisyyden ottaminen on työn tekemisen kannalta välillä tarpeellista. Kuitenkin mikäli se omaksutaan kyseenalaistamattomasti näyttämölle esiintyjän jatkuvana olemisen tapana, voi se tuottaa tanssimiseen tuntuun oudon ja usein teoksen kannalta tarpeettoman ruumiin ulkokohtaisen kontrolloimisen laadun, joka kyllä leimaa minusta tanssimisen tuntua toisinaan myös taidetanssin näyttämöillä. Ajattelen kuitenkin, että tanssimisessa on mahdollista avautua kokonaisvaltaiseen aistillisuuteen, jossa myös eroottisella kokemisella ja itseilmaisulla on tärkeä paikkansa.
Työtilanteisiin liittyen haluaisin ajatella samoin, että intensiiviseen ja intiimiin ruumiilliseen työskentelyyn liittyvät kanssaihmisistä viehättymiset ja ihastumisetkin ovat luonnollisia, inhimillisiä. Niiden kanssa työskentelyn pitäisi kuitenkin merkitä erityistä herkkyyttä, itsen ja muiden kunnioittamista sekä tarvittaessa kommunikoimista.
T: Tämä mainitsemasi eroottinen itseilmaisu tuntuu suorastaan kapinalliselta ajatukselta ja kokemusperäinen nykytanssijantaide tuntuu osuvan aivan sen ytimeen! Kapinalla tarkoitan eurooppalaisen analyyttisen filosofian perinteen ja kristillisen uskomushistorian luoman välineellisen ruumissuhteen lopullista räjäyttämistä. Uskon, että on mahdollista hälventää seksuaalisuuteen ja ylipäänsä ruumiillisuuteen liittyviä häpeän ja pelon tuntemuksia. Koen tarvetta vapauttaa ihmisen koko ruumiillisen kapasiteetin sitä kontrolloivista ja rajoittavista rakenteista ja normeista ja siirtyä välineellisestä ruumissuhteesta nauttivaan, sallivaan ja häpeilemättömään ruumiinkulttuuriin.
Ruumiillinen vapautuminen mahdollistuu mielestäni juuri tanssissa, jossa on hieno vapaus tutkia, kokea ja kokeilla asioita, jotka eivät välttämättä muuten ole mahdollisia. Tanssissa käytetään kaikkia aisteja ja tanssijan koulutuksessa fokusoidaan paljon aistimelliseen läsnäoloon, sillä se herkistää, tarkentaa ja muuttaa ruumiillista havaitsemista. Kääntämällä huomion juuri aistien kautta välittyvään tietoon ympäristöstä ja itsestä sekä ihmisen sisäisyyteen tanssi ilmiönä lähtökohtaisesti purkaa totunnaisuuksia ja ongelmia länsimaisessa fyysisessä kulttuurissa. (Vaikkakin jotkut tanssin käyttötavat, esillepanot ja menetelmät voivat myös ylläpitää ja toisintaa näitä ongelmia.) Aistimuksellisen ruumissuhteen avulla on mahdollista lähestyä myös seksuaalisuutta avoimesti ja yksinkertaisesti, riisua mystiikkaa sen ympäriltä ja purkaa sen tabuluonnetta.
Onko tanssimisen tuntu siis kapinaa, joka uhmaa kulttuurisia käsityksiä ruumiista alhaisena, villinä ja rivona? Onko se anarkiaa?!?!
M: Tanssimisen tuntuun liittyvä aistillisuus ja nautinto ovat minulle aivan esiintyjäntaiteen mahdollisen vallankumouksellisuuden keskellä. Afrosuomalaisena miesesiintyjänä itseni kokeminen/ilmaisu näyttämöllä ristiriitaisesti tuntevana ja myös syvästi nauttivana ihmisenä on vastarinnan ele sitä jokapäiväistä valkoisuuden mentaliteettia vastaan, joka stereotyyppisesti litistäen esittää mustat mieskehot muun muassa tunteettomina äärimmäisen väkivallan tekijöinä ja kohteina tai hyper- ja deseksualisoituina pelon projektion objekteina (Young 2018). Koen, että tanssimisen aistillisuus, ruumiin ristiriitaisuus ja subjektiivisuuden syvät omalakiset ilmaukset näyttämöllä voivat sulattaa/räjäyttää/ohittaa stereotypian ja jopa representaation logiikoita tavalla, joka ei kunnioita vallalla olevia normalisoivan hallinnan asenteita tai aistimellisen jakoja. Parhaimmillaan tanssiminen taiteena toimii minulle paikalleen asettavan rationalisoinnin tuolla puolen alitajuisella ja mystiselläkin alueella, jolloin sen merkityksenanto ei kiellä, muttei myöskään palaudu identifioitumisen, -ismin tai edustamisen logiikkaan. Tämän kaltaista olen kokenut esimerkiksi koreografi-esitystaiteilija Dana Michelin teoksia todistaessani. Tämä ei toki poista sitä, että usein arkielämässä ja yhteiskuntaa yhdenvertaisemmaksi rakennettaessa tarvitsemme erilaisia identiteettejä, ideologioita ja järkeistyksiä. Tanssimisen tuntu voi kuitenkin olla melko radikaalilla tavalla poliittista tähän nähden.
T: Myös omalla tanssimisen tunnullani on yhteys poliittiseen ja tätä yhteyttä tarkastellessani huomaan, kuinka tulemme kirjoituksessa risteykseen, jossa toisen kokemuksen käyttäminen heijastuspintana käy mutkikkaaksi. Voin siis pohtia tanssimisen tunnun poliittisuutta vain – itsestäänselvästi – omasta ruumiintodellisuudestani käsin.
Tanssimisen tunnussani poliittisuus ruumiillistuu pelon tunteena ja jatkuvana yrityksenä vapautua siitä. Pelko paikantuu sukupuoleeni ja konkretisoituu ruumiin rajojen verbaalisen kunnioituksen puutteen tai fyysisen rikkomisen pelkona. Joissain esiintymistilanteissa olen pidätellyt ilmaisuani, jos tunnistan sukupuoleeni linkittyvien kulttuuristen narratiivien läsnäolon ja tietynlaisen mediakuvaston läheisyyden. Pelkään, että jokin väärä ele tai olemisen tapa vahvistaa stereotypiaa tyhmästä himokkaasta blondista, jolla ei ole omaa toimijuutta ja jonka olemassaolo perustuu ainoastaan cis-naissukupuolen edustamiselle. Joissain esityksissä olen leikitellyt tällä aistillisen blondin mielikuvalla, mutta hylännyt sen nopeasti sillä olen epäillyt, etteivät mainitsemasi identiteetin läpäisevät syvemmät ihmisyyden alitajuiset kerrokset välity stereotypian kovan pinnan läpi. Siksi olen varovainen aistillisen nautinnon ilmaisussa. Se on aika hassua, sillä olen tyypillisen aikani lapsen tavoin sitä mieltä, että henkilökohtainen on poliittista, ja että intiimi on erottamaton osa tanssitaidetta (Porkola 2010, s. 154).
Koska tanssijan ruumis on yhteiskunnallisten arvojen lihallistuma, pohdin vielä hieman, miltä pelko tuntuu ruumiissani ja miten se näyttäytyy liikkeessäni. Olen esimerkiksi kokenut lantioni painavaksi ja spekuloinut voimattomuuden, sukupuolitetun ruumiin, toimijuuden ja pelon yhteyttä. Naisen muotoiseen ruumiiseen liittyy edelleen paljon tietämättömyyttä, ennakkoluuloja ja oletuksia, joita muun muassa media ruokkii. Ehkä sukupuoleeni liittyvät kyseenalaiset käsitykset ruumiillistuvat lantiossani? Liikettäni tarkkailen joskus binäärisiin sukupuoliin liittyvien kultuuristen merkityksien ja vertauksien kautta: Miten isosti liikun tilassa, pienennänkö liikettäni? Jos käyn näyttämöllä istumaan, niin ristinkö jalkani vai jätänkö ne haara-asentoon? Allekirjoitan tanssimisen tunnun poliittisen ulottuvuuden, sillä vallitsevat rakenteet vaikuttavat siihen, mitä ja miten teen. Kuten sinä, haluaisin minäkin uhmata vallitsevia järjestyksiä, kuten patriarkaattia ja male gazea ihan tyhmänähimokkaanablondina, mutta esiintyjänä nautinnon kokemiseeni liittyy ratkaisemattomuutta, joka jää jonnekin intiimistä tuotettujen julkisten kuvien ja sen, mitä oletetaan yksityiseksi intiimiksi, väliin. Toisaalta cis-sukupuolisuus ja blondius ovat etuoikeuksia, jotka sallivat minun sulautua massaan ja sitä vasten onkin hämmentävää huomata, että pelko ja ahdistus, jotka arjessa on välillä pakko ohittaa, elävät vahvana tanssimisen tunnussani.
M: Joo kyllä minullekin nämä tanssin tunnun, identiteetin ja sen alisen alitajuisen sekä ruumiin ja tunteiden kysymykset ovat ihan mahdottomia “ratkaista”. Ne riivaavat todennäköisesti aina tanssimistani, mikä on siis hyvä asia. Ratkaisemattomuuden ja riivauksen tuntu liittyy sanoittamisen vaikeuden rinnalla myös niihin kipuihin, joissa psyykeruumiin syvät hitaasti muuttuvat kerrokset liikkuvat ja jumiutuvat. Tanssimisessa yritän sallia itselleni myös tämän epäharmonian ja rikkinäisen ristiriitaisuuteni läpielämisen (Ginman 2020) tavalla, joka ajoittain ei-mieluisista, tylsistä tai väkivaltaisistakin ekspressioistaan huolimatta olisi inhimillisyydessään merkityksellistä minulle ja katsojalle.
T: Ajattelen, että tanssimisen aistillisuus, tai aistimellisuus, johdattaa meidät juuri niihin tanssimisen tunnun syvimpiin kerroksiin. Ehkä tanssimisen tunnun kauneus piilee juuri siinä, kuinka mielellämme ajattelemme elävämme järkiperäisesti, mutta tietoinen mieli sivuuttaa jatkuvasti havaintoja, jotka eivät sovi siihen kuvaan maailmasta, jonka olemme mielessämme luoneet. Tanssiminen on luonteva tapa tarkastella omaa sisäisyyttä ja kun ruumis yhdessä mielen kanssa havainnoi alitajuisia toimintoja ja impulsseja ja on yhteydessä ympäristöön ja sisäisyyteemme, saatamme huomata, ettei sisäinen maastomme olekaan niin järjestäytynyt ja järkevä kuin kuvittelemme. (Solnit 2020, s. 240.)
Uskon, että tanssimalla voi oppia tuntemaan oman sisäisen maastonsa hyvin ja tuo ruumiillinen itseymmärrys voi toimia porttina alitajuiseen, joka tanssissa pääsee ilmenemään toiminnan kautta. Tanssimisen tuntu voi avata yhteyden sisäisen kartan tuntemattomiin ja tiedostamattomiin alueisiin ja sallii meidän eksyä ja löytyä, uppoutua ja humpsahtaa siinä samanaikaisesti niin tutussa ja tuntemattomassa kotiympäristössämme.
Lukiessani kirjoitustamme, huomaan pohtivani tanssimisen ja minuuden tunnun yhteyttä. Myös podcastin haastateltavista Eeva Muilu mainitsee, että tanssiminen tuntuu eräänlaiselta itseensä palaamiselta. Toisaalta minulle on selvää, että vaikka tanssimisen ja minuuden tuntu eivät ole erilliset, eivät ne välttämättä ole samat. Vaikea kysymys… Ehkä voimme tämän jutun kuvitteellisessa jatko-osassa pohtia tanssimisen ja minuuden tunnun suhdetta?!
M: Kyllä voimme, ja siinä kuvitteellisessa jatko-osassa voisimme myös tanssia palavasti tanssitaiteen näyttämöillä. Ja huumaantua nolosti vapaudesta valahtaen kinesteettisestä alitajuiseen ja sitten herätä kotisohvalta, tanssia enemmän, ja puhua tunteista ja tanssia lisää siellä juna-asemalla pelosta, mitä, ilosta, syvästä halusta ja liikuttua koko siitä kaikesta, sekä pohtia morkkiksessa uutta tanssitaidetta ja sen tunteellisia esiintyjiä, kyllä, heidän nykytaiteen historiaa uhmaavaa eroottisuuttaan, uutta oikeudentajua ja aina lähitulevaisuudessa tapahtuvaa vallankumoushurmosta.
Taru Aho & Marlon Moilanen
Jutussa mainitut ja kaikki muut Miltä tanssiminen tuntuu? -podcastin jaksot voi kuunnella osoitteesta: https://shows.acast.com/mtt
Lähdeluettelo
Julkaistut lähteet:
Aaltola, Elisa & Keto, Sami. 2018. Empatia – Myötäelämisen tiede. Into Kustannus Oy.
Foster, Susan Leigh. 1997. Dancing Bodies teoksessa Meaning in Motion: New Cultural Studies of Dance. toim. Jane C. Desmond. Duke University Press.
Haapoja, Terike. 2011. Siirtymiä yksityisen ja jaetun rajalla teoksessa Kokeva keho – Ajatuksia katsojan kehosta esityksessä Todellisuuden tutkimuskeskuksen esitysten valossa. toim. Julius Elo ja Tuomas Laitinen. Todellisuuden tutkimuskeskus 2011.
Joutsijärvi, Jonimatti. 2010. Ei mikään itsessään. Sanasato.
Kajo, Irene. 2020. Ruumiin rajoilla. Teatteri & Tanssi + Sirkus 1/2020.
Lepistö, Anna. 2021. Elämän tarkoituksia. Psykoterapia 1/2021.
Numminen, Katariina. 2018. Dramaturginen prosessi leikkinä teoksessa Dramaturgiakirja – kaikki järjestyy aina. toim. Katariina Numminen – Maria Kilpi – Mari Hyrkkänen. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 68.
Parviainen, Jaana. 1994. Tanssi ihmisen eksistenssissä – Filosofinen tutkielma tanssista. Tampereen yliopisto jäljennepalvelu.
Pirinen, Elina. 2018. berniläinen reflektio jossa murha tehtynä enkelikellon koreografiaan jossa erään postmodernin tanssiruumiin tuottaman ihmiskuvan kriisi jossa jo kolmannen polven tottelematon desiree jossa sanat ja ruumis joina mieli läikähtelee teoksessa Postmoderni tanssi Suomessa?. toim. Niko Hallikainen – Liisa Pentti. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.
Porkola, Pilvi. 2011. Intiimin politiikka teoksessa Kokeva keho – Ajatuksia katsojan kehosta esityksessä Todellisuuden tutkimuskeskuksen esitysten valossa. toim. Julius Elo ja Tuomas Laitinen. Todellisuuden tutkimuskeskus 2011.
Tavi, Katriina. 2021. Kielen tuottamisen keholllisuus ja ruumiillinen ymmärrys teoksessa Convolvulus. toim. Jarkko Lehmus ja Maria Säkö. Cirko – Uuden sirkuksen keskus ry.
Törmi, Kirsi. 2016. Koreografinen prosessi vuorovaikutuksena. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.
Solnit, Rebecca. 2005/ 2020. Eksymisen kenttäopas. Kustantamo S&S.
Young, Seth. 2018. The Myth of Promiscuity: Examining Black Male Sexual Narratives and Sexual Identity (Doctoral dissertation). Duquesne University.
Internet-lähteet:
Aldana-Kekoni, Gabriela – Palokangas, Satu – Raatikainen, Kati. 2020. Tanssitaide evolutiivisena eleenä. Liikekieli 1/2020. Viitattu 31.3.2021 https://www.liikekieli.com/tanssitaide-evolutiivisena-eleena/
Ginman, Karolina. 2020. A Human Ensemble-teoskuvaus. Viitattu 31.3.2021 https://www.karolinaginman.com/ahumanensemble
Loukas, Janna. 2019. “Tervetuloa alalle” – Suostumuksen pohdintaa osana tanssijan toimijuutta. Viitattu 31.3.2021 https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/303310/TT%20Loukas_Janna_2019.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Artikkelin kuvat: Wilhelm Blomberg. Kuvissa Taru Aho ja Marlon Moilanen.
