Luontoyhteys ja ekosomatiikka ohjaavat kahden pitkän linjan taiteilijan ja terapeutin työtä
Olen kutsunut kanssani keskustelemaan kaksi arvostamaani kollegaa, Gabriela Aldana-Kekonin ja Satu Palokankaan. Tapaamme videopuhelun välityksellä kesäkuisena aamupäivänä tarkoituksenamme keskustella ekologiasta kehollisesta näkökulmasta. Gabriela Aldana on Chilessä syntynyt ja kasvanut tanssitaiteilija sekä luonnon ja esivanhempien viisauteen sekä kokemuksellisuuteen perustuvan Juurakon voiman perustaja. Satu Palokangas on somatiikan asiantuntija, harjoittaja, opettaja ja aktivisti. Sadun työssä yhdistyvät erityisesti Body-Mind Centering® ja Laban/Bartenieff Movement Analysis. Työn lähtökohdat ovat radikaalilla tavalla ekosomaattisia. Käsitteenä ekosomatiikan voi ajatella kuvaavan kehollista asennetta ja syvästi kokemuksellista harjoitusta, jossa olemisemme perusta nähdään osana ekosysteemiä ja evoluutiota. Kehollisen virittäytymisen ja fokusoimisen kautta harjoittajan yhteys oman ruumiin eri järjestelmiin ja omaan itseen ympäristönä syvenee. Myös Gabrielan työssä keskeisintä on yhteyden palauttaminen omaan ruumiiseen ja itseen, siihen olemassaoloon, joka mahdollistaa yhteyden maahan, ilmaan, puihin, veteen ja energiaan. Kaikkeen siihen, jota saatamme kutsua luonnoksi. Koen myös oman työni kehollisuuteen, koreografiaan ja yhteisölähtöisyyteen keskittyvänä taiteilijana sekä joogaopettajana, sijoittuvan hyvin lähelle keskustelussa esiin nousevia kysymyksiä.
Katkos
Meistä jokaisella keskustelijalla on oma kehollinen historiamme tanssitaiteen kontekstissa ja keskustelussamme ajaudumme jatkuvasti pohtimaan tanssin koulutusta ja kokonaisvaltaista maailmassa olemisen tapaa, jonka koemme puuttuneen opintopoluiltamme tanssin ja taiteen parissa. Keskustelumme suunta saattaa olla välttämätön seuraus suhteisesta ja monitahoisiin yhteyksiin perustuvasta ihmis- ja maailmankuvasta, jonka me keskustelijat tunnumme jakavan.
Kohtaamisemme aluksi kerron, että kyseistä teemanumeroa suunnitellessamme meille on ollut tärkeää ymmärtää ekologinen kestävyys ja ihmisen hyvinvointi yhteenkietoutuneina. Niin taiteessa kuin yhteiskunnassa ylläpidetään yhä eroa ympäristön ja ihmisen hyvinvoinnin sekä selviytymisen välillä. Tämän julkaisun myötä haluamme omalta osaltamme olla luomassa tilaa kokonaisvaltaiselle keholliselle ajattelulle. Tästä tausta-ajatuksesta keskustelumme ryöpsähtää käyntiin.
Satu: Mua hämmentää, että tätä eroa yhä pidetään yllä. Mulle suhde maahan ja suhde planeettaan on se ensisijainen suhde, mistä kaikki muu suhteellisuus rakentuu. Minkä varaan kaikki muu rakentuu. Silloin, kun me irrotellaan ilmiöitä toisistaan, kaikki rikkoutuu. Tämä me nähdään nyt esimerkiksi rasismikeskustelussa. Sen ytimessä on sama kysymys luontosuhteen rikkoutumisesta, joka näyttäytyy hyvin väkivaltaisena ylisukupolvisena traumana. Eroa eri asioiden välillä systemaattisesti ylläpidetään ja me ylläpidetään sitä myös tanssin kentällä. Tämän sanoittamisen ja taiteen toimintakentän uudelleen järjestelemisen täytyy olla aivan keskiössä tulevaa ajatellen.
Gabriela: Jokaikinen sanomasi sana värähtelee minussa ja on myös oman työni perusta. Luonnon yhteyden kätkemisen ajatellaan usein liittyvän siihen, että me emme ole yhteydessä puihin tai metsään (tai siihen mitä siitä on jäljellä), mutta pohjimmiltamme emme ole yhteydessä itseemme. Meidän ruumis on luonto. On mahdotonta olla yhteydessä mihinkään ilman yhteyttä itseen. Ihmiset menee halailemaan puita, ja luonnosta saa aina jotain, mutta kokemus ei juurru vaan menee ohi, jos siitä puuttuu juuri, eli yhteys omaan ruumiiseen.
Olen tanssinut nelivuotiaasta asti ja minua koskettaa se, kuinka ristiriitainen tanssimaailma on ollut oman historiani ajan ja vieläkin on. Koko tanssin koulutus on vienyt siihen suuntaan, että sinun tulee olla kuuntelematta hetkeä, omia tunteita, kipuja ja väsymystä vaan sen sijaan täytyy keskittyä muiden esteettisten toiveiden täyttämiseen. Tämä toistuu ihmiskunnassa muutenkin, ja ilman pitkiä prosesseja ja oman kokemuksen arvostusta ihmisillä ei ole juurta eivätkä he luota itseensä. Tällainen kulttuuri mahdollistaa manipulaatiota ja ihmiset uskovat ja ovat riippuvaisia kaikesta siitä, mitä esimerkiksi lukevat mediasta.
Somatiikka tanssin koulutuksessa
Kati: Viime vuosikymmeninä tanssin koulutuksessa on kyllä pyritty kuuntelemaan kehoa, mutta musta on aina tuntunut, että tanssin opiskelun kontekstista rajataan ulos tunteet ja esimerkiksi traumat. Yhteys saisi olla olemassa vain pieneen osaan kokonaisuutta, kehoon, joka on luut ja lihakset. Yhteys itseen kompleksisena ruumis-mielellisenä systeeminä jää uupumaan.
Gabriela: Ihmiset haluavat saada töitä tanssijana. Mutta ketkä saavat töitä? Minkä näköiset ja kokoiset ihmiset saavat töitä? Vaikka tanssikoulutukseen on lisätty vähän Feldenkreisia, Tai chitä tai joogaa, se ei minusta ole vielä mitenkään riittävää kokonaisvaltaisuutta ajatellen.
Satu: Oman työn alla olevan arvomaailman täytyy näkyä toiminnassa. En itse useinkaan puhu esiin omaa arvomaailmaani opetustilanteessa vaan se ylläpitää koko tilannetta. Luotan kehon kokemukseen niin paljon, että jos me vietämme aikaa kokemusten äärellä, se välttämättä uudelleen järjestää arvomaailmaa. Mun ei tarvitse omalla arvomaailmallani raamittaa tilaa, jossa kysymykset saavat syntyä.
Somaattisuus otetaan usein aamutuntina tanssia, taidetta, palvelemaan. Sen ajatellaan valmistavan ruumiin suostuvaiseksi ja valmiiksi tanssijana toimimiseen esimerkiksi koreografin mieltymyksen mukaan, sen sijaan, että ajateltaisiin somaattisuuden valmistavan sua toimimaan maailmassa, jolloin sä voit tehdä omia valintoja. Somaattisuus on nimenomaan oman toimijuuden harjoittamista.
Kati: Tai että somaattisuus olisi olemassa ylläpitämässä jotain estetiikkaa. Näen paljon näennäistä kokonaisvaltaisuuden ja olemisen estetiikkaa. Lihakset ja luut on läsnäolevia ja ylläpitää tiettyä mihinkään tarttumatonta estetiikkaa.
Satu: Kiitos, osuit just siihen mitä mä hain. Toimijuus on aktivismia. Koen, että mulla ei ole valintaa tän suhteen vaan valinta tulee voimallisesti mun ruumiista käsin. Esteettinen tarttumattomuus tuntuu päälle liimatulta. Siitä puuttuu oman ruumiin kerroksellisuus, historiallisuus, kiinnittyneisyys, linkittyneisyys ja suhteisuus kaikkiin kokemuksiin, jotka muodostaa meidän havainnon. Havainnon kautta me rakennetaan kuvaa maailmasta. Jos ei tunnisteta kerroksellisuutta, ei voida muuttaa omaa toimijuutta.
Koen, että tanssissa ruumis ja liike hahmotetaan usein juuri luiden ja lihasten kautta, jättäen ulos kaikki muut kudokset ja systeemit. Ja mitä kaikkea muuta ruumiissa onkaan, koko ajan ylläpitämässä mahdollisuutta olla läsnä! Kun puhutaan kokemuksesta, meidän täytyy kysyä mistä kokemus järjestyy, mistä käsin mä hahmotan itseäni ja mistä käsin rakennan käsitystäni todellisuudesta. Omassa työssäni solullisuuden kokemus on elämää ylläpitävä kokemus, joka jakautuu kaikkien muiden solullisten eliöiden kanssa. Luut ja lihakset ilmenee evolutiivisessa kehityksessä paljon myöhemmin! Kaikkea muuta on tapahtunut jo miljardeja vuosia. Mahdollisuus kokea on olemassa jo kauan ennen luustoa ja lihaksistoa. Kun opetan anatomiaa, lähtökohtana on, että meille avautuisi enemmän vaihtoehtoja kokea ja toimia. Kun kokemus omasta ruumiista muuttuu, havainto muuttuu ja toiminta voi muuttua. Se, miten otan vastaan tietoa, muuttuu. Me ollaan koko ajan yhteydessä kaikkeen, eikä me voida irrottaa itseämme siitä, mitä tapahtuu. Se, mitä tällä hetkellä tapahtuu maailmassa, vaatii meitä ottamaan vastuuta siitä, miten me ylläpidetään rakenteita. Kun opetan anatomiaa, haluan murtaa kapeutta omaa ruumista ja liikettä kohtaan. Kysyn, mistä käsin me koetaan liikettä ja mihin mä vastaan, kun mä oon toisen ihmisen kanssa?
Elämän kannattelu
Kati: Oon kokenut, että Sadun opetuksessa ja työn sisällössä on keskeistä elämän ylläpitäminen kehollisesti. Elämän havainnoiminen omassa kehossa ja toisaalta tilan salliminen toisten kehoille olla elossa. Mua kiinnostaa, että millainen suhde teidän työllä on evoluutioon ja aikaan?
Gabriela: Koen olevani esivanhempien tiedon kantaja, välittäjä, samalla tavalla kuin hekin välittivät tietoa minua ennen. Silloin kauan sitten ei puhuttu uskonnosta vaan se mitä sä koit, siitä sä rakensit sen mihin sä uskot. Mä en usko, että voi opettaa mitään. En usko, että voi opettaa tanssia, en usko että voi opettaa shamanismia, ekologiaa, joogaa. Opettaminen tarkoittaa, että minä tiedän ja kerron, ja sinä uskot. Näin opettaminen on tähän asti ymmärretty, enkä henkilökohtaisesti usko siihen. Esivanhempien muinaisajoista ei voi tietää paljon mitään. Voimme vain yrittää ymmärtää millaisella tavalla he olivat maailmassa. He olivat yhteydessä omaan ruumiiseen ja luontoon, koska muuten ei olisi voinut selviytyä. Jos et osaa arvioida milloin sataa, et saa ruokaa. Ihmiset tunsivat kehossaan sään tai käyttivät aistejaan hankkiakseen tietoa esimerkiksi vaarallisista paikoista. Kaikki aistit piti olla auki. Se on siinä koko juttu. Esivanhempien viisaus on selviytymisoppi. Tämä on se mihin itse uskon, koska olen rakentanut sen omassa kokemuksessani. Opetustilanteissa luon ja kannattelen tilaa, jotta muut saisivat elää omaa kokemustaan. Tämä sitten olkoon opettajan työtä. Jotta me voimme selviytyä, meidän täytyy palata omaan ruumiiseen. Tämä on ajankohtaista nyt ja aina, koska meillä on yhä samanlainen ruumis kuin yli 20 000 vuotta sitten ja elämme saman maapallon päällä. Perustavat selviytymisen tarpeet eivät ole muuttuneet. Tarvitsemme vieläkin puhdasta ruokaa, vettä, lämpöä sekä yhteisöä, joka kannattelee ja tarjoaa turvallisuutta, voidaksemme ilmaista, keitä olemme.
Palaan vielä taiteeseen. Ensimmäisen kerran kyseenalaistin taidetanssin tapaa esittää ihminen, kun elin diktatuurissa. Olin balettitanssija ja tanssin varpaillani. Mä ajattelin, että en mä voi laittaa tutua päälle ja kruunua päähän, kun kaduilla tapahtuu mitä tapahtuu. Ja se kyseenalaistaminen on jatkunut kaikki nämä vuosikymmenet erilaisissa konteksteissa.
Kati: Tarvitaanko taidetta tai tanssia? Kuinka läheisessä suhteessa länsimainen taide on juuren kadottamiseen, yhteyden kadottamiseen? Jos me oltaisiin yhteydessä kaikkeen ja elettäisiin suhteisesti, tarvittaisiinko taidetta? Olisiko taide vain integroituneena juhliin ja arkeen, kuten useissa kulttuureissa on ja on ollut?
Gabriela: Muinaisaikoina taiteella oli syy. Miksi maalattiin kalliomaalaukset? Miksi synnytettiin tietynlaista tanssia, laulua tai rytmiä? Havaittiin, että se, mitä on läsnä on muutakin kuin se, mitä näemme. Ymmärrettiin millaisia eri läsnäoloja eri paikoilla oli. Taiteen kautta syvennyttiin johonkin, joka oli olennaista selviytymisen kannalta. Luonnontaju ei liittynyt vain tiettyyn aikaan vaan ymmärrettiin, että meidän jälkeen tulee myös muita. Taideilmaisu oli perintö tuleville sukupolville.
Minusta taide syntyy ihmisen luonnollisesta tarpeesta ilmaista. Ihmisen on hyvä tietää kuka hän on, mitkä ovat hänen omat vahvuudet ja omat tarpeet. Tämä kaikki liittyy keholliseen ilmaisuun. Elämme yhteiskunnassa, jossa “paluu kehoon” ei ole niin helppoa. Moni on kokenut syvän trauman eikä silloin ole itsestään selvää avata yhteyttä omaan kehoon, koska se ei välttämättä tunnu turvalliselta.
Satu: Työlläni ylläpidän tilaa oppimiselle. Meidän tulee kokea olevamme turvassa. Turvan kokemus kehityksellisenä prinsiippinä on äärimmäisen tärkeä. Me ei voida oppia tai ottaa jotain vastaan, sylkeä ulos jotain, mikä ei sovi tähän hetkeen eikä integroida oppimaamme, ellei meillä ole turvan kokemusta omassa ruumiissa. Mun on ollut pakko istua omien traumojeni äärellä, jotta voin olla läsnä muiden kokemusten kanssa. Mä hengailen opettajana siinä kaikessa, mitä nousee esiin ja sallin ihmisten kokea omat kokemuksensa. Ihmiset saattaa uskoa toisten ihmisten kokemuksiin enemmän kuin omiinsa. Tunneillani pidän tilaa sille, että kokemus todellisuudesta voi rakentua tämän ruumiin kautta ja näin kokemus voi uudelleen järjestäytyä.
Me tarvitaan toisiamme, jotta me saadaan todellisuudesta laajempi kuva. Me luodaan tietoa yhdessä; tieto ei tule yhdestä suunnasta vaan kaikilta, jotka on yhdessä samassa hetkessä. Meillä kaikilla on velvollisuus tiedon äärellä. Me ollaan jakamassa turvaa ja selviytymistä.
Solullisuus
Palaamme vielä keskustelemaan evoluutiosta solullisuuden näkökulmasta.
Satu: Solullisuus alustaa ruumiillisuuden kokemusta. Meidän solumme kiinnittävät meidät omaan historiallisuuteemme. Geneettinen tieto siirtyy sukupolvelta toiselle siittiö- ja munasolun välityksellä, antaen meille mahdollisuuden uudelleenjärjestää ylisukupolvisia, traumaattisia kokemuksia. Tämä voi tapahtua ainoastaan ruumiin kautta. Se, miten mä kiinnityn omaan historiallisuuteeni ja havainnoin itseni osana evolutiivista jatkumoa, on tosi tärkeää. Opetuksessani tunnistan, että mun takana on paljon tietoa, jota mun ruumis välittää kudostensa kautta eteenpäin kaikille niille muille soluista rakentuville ruumiille, jotka on mun kanssa samassa tilassa. Tiedon yksilöitymistä on mun mielestä ihan tosi tärkeää purkaa.
Gabriela: Yksi asia, mikä tulee mieleen, on voimaantuminen. Tuntuu, että ruumis jotenkin irrotetaan voimaantumisen käsitteestä siitä puhuttaessa. Se, mitä biologisesti tapahtuu on, että ihan alussa sinä saat siittiösolun ja munasolun, ja saat jo tässä tapahtumassa suuren voiman; voit tulla ihmiseksi! Sinussa on niin paljon voimaa, että teit itse itsesi!
Satu: Nämä samat sikiön kehitykselliset prosessit jatkuu meissä edelleen. Itse ei ilmene jonain tyhjänä tauluna siinä vaiheessa, kun siittiösolu ja munasolu kohtaavat, kaikki se evolutiivinen tieto ja positioituneisuus on meissä potentiaalina. Toimijuus on solullisuuteen sisäänrakennettu voimavara. Mun työ on sellaisen tilan ylläpitämistä, jossa ihmiset voisivat kokea oman elävyytensä ja prosessissa olemisen, ja sitä kautta oman vastuullisuutensa. Oman suhteisuutensa. Me ollaan aktiivisessa, dynaamisessa suhteessa ympäristöön. Tämä suhteisuus on elämää ylläpitävä voima. Tähän työhön sisäsyntyisesti kuuluu kyky havainnoida ja ylläpitää monikerroksista havaintoa. Kaikki poliittiset, ekonomiset, kulttuuriset, ekologiset, sosiaaliset, kaikki nää kerrokset on välttämättömästi yhteydessä toisiinsa. En voi erotella näitä erillisiksi kentiksi. Liikkeellinen ajattelu on nimenomaan kompleksisen, dynaamisen, systeemisen havainnoinnin ja toiminnan harjoittamista.
Gabriela: Näen, että myös ajatus kollektiivisuudesta on tässä läsnä. Vaikka mä harjoitan jotain yksin, mun kokemus on samalla kollektiivinen. Kaikki kokemukset ovat samaa aikaa kollektiivisia ja henkilökohtaisia. Kun jaan ajatuksiani siitä, mitä on esivanhempien viisaus, kerron muun muassa, että ei ole olemassa omaa kokemusta, joka olisi syntynyt vain itsestä. Sinun kokemus on jatkuvassa kommunikaatiossa kaiken muun kanssa. Me emme huomaa sitä, mutta ruumis huomaa kaiken. Ei tarvitse tietää paljon, koska luonto kannattelee. Riittää, kun pidetään ruumis hereillä ja annetaan kokemusten asettua rauhassa tietoisuuteen. Tämä on tosi ekologista tiedon tasolla, voi ottaa vain sen, mitä tarvitsee. Mieli ei osaa tätä niin hyvin, mutta ruumiin ohjauksessa se on mahdollista.
Taidetta vai terapiaa?
Satu tuo keskusteluun yhden olemassa olevan jaon lisää: Taiteen ja terapian välisen jaottelun.
Satu: Mietin tässä myös terapiaa sanana. Omassa opiskeluhistoriassani taideinstituutiossa, terapia ja taide täytyi pitää toisistaan täysin erillään. Minulta kysyttiin, miten voin tehdä taidetta, jos olen terapeutti. Oltiin huolissaan, että tekisin liian henkilökohtaisen kautta. Mietin jo silloin, että miten nämä voidaan irrottaa ja nähdä erillisinä asioina. Terapia on läsnäolon ja kuuntelun taitoa. Itselleen läsnäolon taito siten, että en blokkaa myöskään sitä, mitä en halua kuulla. Olen auki myös evolutiivisiin ja historiallisiin kerroksiini. Tämä alkaa purkautua hiljalleen taidekentällä, mutta ei ihan tarpeeksi. Minusta liike- ja tanssitaitoihin kuuluu myös jotain, jota me voitaisiin kutsua terapeuttisiksi taidoiksi, koska ne ovat läsnäolon taitoja.
Gabriela: Minulla on samantapaisia kokemuksia. Minultakin on kysytty esityksen yhteydessä onko työskentelymenetelmäni tanssitaidetta vai -terapiaa. Ajattelin, että taasko tämä keskustelu täytyy käydä. Tämä jaottelu elää minusta aika vahvana vielä.
Kati: Mikä siinä terapiasanassa sitten on? Onko se vaan liian hankalaa, jos esimerkiksi opiskelijalla on hankalaa? Omassa kokemuksessani on tuntunut tältä. Mun huonovointisuus ei vaan oo kuulunut opiskeluun, sille ei ole ollut tilaa. Opiskelukulttuuriin ei kuulu trauman läsnäolo. Omassa kokemuksessani trauman käsittely on ollut ainoa tapa löytää yhteys itseen. Traumat on yhteyden kokemisen tiellä. Mutta mietin, että mikä siinä terapiassa on niin häiritsevää?
Satu: Tapaan paljon traumatisoituneita opiskelijoita. Väsyneitä, ylityöllistettyjä, stressaantuneita, masentuneita, äärimmäisen älykkäitä ihmisiä. En voi mennä siihen tilaan opettajana ja vain lisätä yhtä informaatiokerrosta lisää kannettavaksi, koska mun työ on sen kohtaamista, mitä sillä hetkellä tapahtuu. Mun tunneilla näyttäytyvät usein sellaiset asiat, jotka eivät ole mahtuneet muihin opintoihin. Niille ei ole ollut tilaa. Minä ja opiskelijat ollaan tunnistettu nää prosessit tosi tärkeiksi, mutta struktuurit ei tätä tunnista.
Kati: Kun opiskelukontekstiin ei mahdu muuta kuin ne luut ja lihakset, kuorikerros, ja toisaalta äly, ajattelu…Tietysti tää kaikki liittyy siihen, että eletään kapitalismin ja tehokkuusajattelun aikakaudella, jossa ei ole aikaa olla kokonaisena, koska se vie paljon enemmän ajallisia resursseja. Liittyykö terapiaan kuitenkin vielä jotain muuta? Onko se jokin maskuliinisuuden tai rationaalisuuden ihanne?
Gabriela: Patriarkaatti ei tietenkään liity vaan miehiin vaan kaikkiin, mutta ajattelen, että neokapitalismi on epäkypsä maskuliininen ilmiö. Traumaa on kannettu sukupolvesta toiseen. Jos mietitään millaisen tanssikoulutuksen nykyiset tanssin kouluttajat luovat, millaisen he ovat itse saaneet ja kuinka monta traumaa he ovat mahdollisesti omalla matkallaan kokeneet… Sä meet tanssikouluun innoissaan ja sit sun koko keho säikähtää. Sua pyydetään avaamaan rintakehää, vaikka “väkisin” ja sä vaan tunnet, että kehosi ei ole vielä valmis siihen. Ei ole aikaa tutkia vaan sen kun avaat rintakehää, että et vaan ole “huono tanssija”. Mietin paljon, että miten tanssijan resurssit voi riittää kohtaamaan muita, kun häneen kohdistuu koko ajan niin paljon paineita ja rajoituksia. Tanssikoulussa heitellään kommentteja tuosta vaan, vaikka ihan balettitunnillakin ihminen on herkässä tilassa, kun huomio on omassa kehossa. Pieni lausekin voi jäädä kummittelemaan omaan kehoon tosi pitkäksi aikaa.
Satu: Silloin, kun ollaan hierarkkisen järjestelmän äärellä, tilaa kokemukselle ei välttämättä ole. Ei ole tilaa opiskelijan tai tekijän oman kokemuksen rikastumiselle tai syventymiselle, eikä kerroksellisuuden kohtaamiselle omassa itsessä, vaikka tämän pitäisi olla oppimisen alusta. Nyt toimintamallit tulevat ylhäältä annettuna. Tämä on tehnyt mut voimattomaksi joissakin opetusympäristöissä.
Taiteilija toimijana
Gabriela: Voi kuinka tärkeää olisi, että kaikki, jotka toimii vuorovaikutustyössä, ymmärtäisivät traumaa. Tuntuu, että tanssitaide on vähiten traumainformoitu ala. Jos luet traumainformoidun kohtaamisen perusteita, tuntuu, että tanssin opetus, kenties erityisesti tanssin ammattiopetus, on tälle täysi vastakohta.
Kati: Mietin koko ajan mitä taidetanssilla tekee, kun se ylläpitää erottelua, yhteyden katkosta ja Gabi, sun sanoin, luonnon kätköä. Se ei enää riitä minulle, että tekee esityksen, joka käsittelee jotain kriisiä tai muuta. Kehollisuuden äärellä oleminen on jotain muuta kuin jonkin aiheen esittelyä. Tanssissa on niin paljon potentiaalia, mutta jos me ylläpidetään sitä kulttuuria, jossa tanssija saa olla läsnä vaan kapeasti, me ei päästä juuri mihinkään vaan pidetään yllä olemassa olevaa neokapitalistista systeemiä.
Satu: Mun mielestä taiteella on ehdottomasti merkitystä, sitä kautta me voidaan kurottaa kohti potentiaalisia tulevaisuuksia ja uusia maailmassa olemisen ehdotuksia. Mutta täytyy kysyä taiteen koulutuksen rakenteita ja miten ne palvelee opiskelijoita. Mitä me opiskellaan, kun me opiskellaan tanssia? Voiko sitä ajatella toimijuuden rakentumisena? Voisiko meistä tulla maailmassa toimijoita? Mulle taide on nimenomaan hegemonioiden paljastamista ja purkamista – tai tällaisia keskusteluja, niin kuin tämä meidän välillämme nyt. Koen, että taide on sellainen alue, jota kautta itse voi ilmentyä monin tavoin. Ja tärkeää mulle on, että siinä voisi liikkua vapaasti eri positioiden, kuten vaikkapa taiteilijan, aktivistin, fasilitoijan, tutkijan ja terapeutin roolien välillä.
Kati: Myös rooleissa on kerroksia. Terapeutti ei katoa taiteilijan roolista ja toisin päin, vaikka toisessa positiossa eri asiat ja toiminta korostuu.
Gabriela: Koen, että taide on ihmisen perustarve samalla tavalla, kuten täytyy saada ravintoa ja nukuttua ja kokea yhteyttä toisiin ihmisiin. Taide ei ole ideologiaa vaan se liittyy siihen, millaisia nisäkkäitä me ollaan ja miten me voidaan pärjätä. Taide on meidän biologiassa. Me tarvitaan sitä, että meidän kurkku värähtelee lauluna tai karjuna, me tarvitaan että joku hetki voidaan vaan liikkua. Kukaan ei pärjää ellei saa tilaa ilmaista, ja ilmaisusta syntyy taide.
Satu: Se on yksi tapa harjoittaa joksikin muuksi tulemista, uutta todellisuutta. Mulle taide on evolutiivinen ele.
Kati: Haluan vielä tuoda esiin viimeisen keskeisen osa-alueen keskusteluun, joka liittyy saavutettavuuteen. Meidän kunkin tarjoama toiminta ja harjoittama taide on usein mahdollista vain maksukykyisille, jo itsensä jollakin tavalla löytäneille yksilöille. Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?
Satu: Opetan metodeja, jotka ovat rekisteröityjä tavaramerkkejä. Vaikka tavaramerkit on olemassa, jotta ne suojelee työn laatua, ylläpitävät ne myös tietynlaisia kapitalistisia rakenteita, jotka hankaa mun arvomaailmaa vastaan. Oon yrittänyt purkaa tätä esimerkiksi niin, että opetan työtäni mm. Avoimen yliopiston kautta tai Taideyliopistossa, joka on Suomessa ilmainen. Mutta tietysti sinne pääsee vain osa hakijoista. Koska mun omat voimavarat on rajalliset, niin nyt koen, että mun tärkein fokus tällä hetkellä on somaattisen yhteisön rakentaminen, jonka kautta työ ja sen ehdottamat kysymykset voi jakautua uusiin toimintaympäristöihin. Toinen ongelmakohta, joka somaattiseen työhön yleisesti liittyy, on valkoisuus ja elitismi, joita ei ole vielä tarpeeksi kentän sisälläkään purettu. Tulevaan koulutukseeni Suomessa liittyy vahvasti nämä kysymykset somaattisuuden sosiaalisista ja poliittisista ulottuvuuksista.
Ja sitten mulle on tosi tärkeää myös kieli. Että jaan tätä työtä omalla äidinkielelläni, eivätkä nämä somaattiset koulutukset ja sitä kautta mahdollistuvat ruumiilliset kokemukset tapahtuisi ainoastaan englanniksi. Sillä tavoin työ positioituu paikkaan ja aikaan, ja mahdollistaa myös kielen sisälle pesiytyneiden toiminta- ja havaintomallien purkamista.
Gabriela: Mietin, että miten tämä työ saataisiin integroitua kouluihin ja terveyspalveluihin. Suomessa on paljon matkaa tähän. Haluan jakaa tätä kaikkea löytämääni, jotta muut voivat jatkaa tästä omiin suuntiinsa. Tähän saakka olen tehnyt työtäni tosi yksin. Nyt koen, että voisimme yhdessä lähteä viemään tällaista kehollisuutta ja työtä eteenpäin.
Keskustelumme olisi polveillut vielä varmasti pitkäänkin ja ehkä moni tärkeä ulottuvuus jäi uupumaan, mutta minulla alkoi oma terapia. Ylisukupolvisten traumojen kehollinen purkaminen on elintärkeää ekologisten vuorovaikutussuhteiden ja yhteyden uudelleen löytämisen kannalta. Trauma tulisi ymmärtää osana elollista elämää. Erityisesti käsittelemättömän trauman jarruttava voima tulisi ymmärtää esteenä ekososiaaliselle uudelleen järjestäytymiselle, jota kohti toivon olevamme matkalla niin tanssitaiteessa, yhteiskunnassamme kuin koko globaalin mittakaavan yhteiselossamme.
Kati Raatikainen
Kirjoittaja on helsinkiläinen koreografi, esitystaiteilija ja joogaohjaaja.
Artikkelin kuvatiedot järjestyksessä:
Artikkelikuva: Pixabay.com
Satu Palokangas. Kuva: Rita Venturini.
Gabriela Aldana-Kekoni. Kuva: Tanja Ahola.
Kati Raatikainen. Kuva: Ulla Nikula.
Takaisin Tanssitaide ekososiaalisesti kestävässä yhteiskunnassa -numeron etusivulle.