Yhteistoimijuutemme pohjautuu pitkälliseen vuosien sanalliseen dialogiin. Tulemme tekijöinä näennäisesti samanlaisesta maaperästä, kansantaiteiden parista, mutta muutamia yksittäisiä tilanteita lukuunottamatta emme tanssien ja soittaen ole työskennelleet yhdessä. Kohdallamme yhteistoimijuus onkin vastaamista yhteiseen kysymykseen, ”miksi teen sitä mitä teen?”, kumpikin itseä ja toista kuullen, ja näistä vastauksista julkaisemme tässä otteita. Tässä tekstissä peistä taivuttelemme me, kansantaiteilijat Riina Hosio tanssin ja Olli Kari musiikin kentältä.
Ajatukset ja puheenvuorot on tarkoituksella sekoitettu, jotta tiedon kanssatuottaminen tulee näkyväksi ja keskustelevuus säilyy. Tämä ei toivottavasti sekoita lukemista tai vaikuta kielteisesti lukukokemukseen. Välillä puhuja on selkeämmin tunnistettavissa, välillä taas puhumme toivottavasti koko taiteilijakunnan äänellä.
Johtopäätöksiä käytännöstä ja jaetusta ymmärryksestä
Aivan samoin kuten opettajankaan ei ole välttämätöntä olla teknisesti suvereeni asioissa, joita oppilailtaan edellyttää, voidaan myös ajatella, ettei praktiikka sittenkään olisi kaiken ajatustyön keskiössä. Todella fyysisissä lajeissa sellainen ei vaikkapa iän myötä olisi terveellistäkään. Sitäpaitsi urheiluvalmentajakaan ei itse hiihdä kilpaa valmennettavansa kanssa: onhan opettajallekin kilometrejä kertynyt jo niin, että lennokkaitakin yleistyksiä voidaan uskottavasti kilpailuasetelmaa pelkäämättä tehdä. Näin voisi siis olettaa, että ymmärrys olisi itse tekemisen edellä ja yläpuolella.
Muun muassa soittajien motorista lihasmuistia tutkinut tanskalainen kehorytmiikkaopettaja Lars Storck nimenomaan korostaa kansainvälisissä työpajoissaan mantraa “doing before understanding”, siis opetellaan mieluummin tekemällä ennen sortumista yltiöanalyyttisyyteen. Tämä onkin järkeenkäypää erityisesti Storckin harjoittaman vaativan rytmiikan yhdistämisessä liikkeeseen: miettimällä pakonomaisesti tahtiosoituksia ja eri pulssien alajakojen suhteita toisiinsa voi varmistaa mielekkyyden katoamisen. Storckin kehittämien muun muassa keskiafrikkalaisten pygmiheimojen tanssi- ja musiikkiperinteisiin pohjautuvien harjoitteiden lähestyminen on meille länsimaisen matemaattis-luonnontieteellisen kasvatuksen ja taidekäsityksen omaaville keskimäärin todella vaikeaa. Ei ole kuitenkaan syytä epäillä Storckin omaa ymmärrystä opettamastaan rytmiikasta, joten molemmat esimerkit puhuvat samaa kieltä. Ero onkin lähinnä ajattelun ja tekemisen erilaisissa painotuksissa oppimis- tai luomisprosessin eri vaiheissa.
Lisäksi voidaan tunnistaa ihmistyyppejä, joista toiset ovat taipuvaisempia pienissäkin yksityiskohdissa näkemään laajoja yhtymäkohtia ympäröivään elämään siinä missä toiset keskittyvät parantelemaan tekemisen pienimmän mahdollisen jakoyksikön perimmäistä nurkkaa. Missään edellämainituissa toimintatavoissa ei siis ole mitään väärää, vaan oleellista on tunnistaa tapojen erot itsessään ja toisissa. Kun omassa tekemisessä tasapainottelee oman substanssin fyysisen tekemisen ja ajattelun välillä, on pakko todeta vanhat viisaudet ”ihminen on kokonaisuus” ja ”kaikki vaikuttaa kaikkeen”. Ajattelu on tekemistä ja tekeminen on ajattelua.
Uskon vahvasti sukeltamisen ja olemisen symbioosiin, jossa “ollaan itse teko”. Edellä mainittu yltiöanalyyttisyys johtaa usein tukkeutuvaan tilanteeseen, vaikka kaikin puolin parempaa olisi päästää irti ja vain tehdä. Näen tässä jotain samaa kohtuullisen harjoittelun kanssa, jossa palautumisen merkitys korostuu. Tämä on kuultavissa enenevissä määrin myös yleisessä puheessa. Itselläni ei ole mitään mielenkiintoa viettää elämääni vain tanssisalissa, vaan on suorastaan järkevää jättää oman elämänsä aikatauluun tyhjää tilaa ainaisen suorittamisen sijaan. Lisäksi mielikuva praktiikan ja ajatuksen välisestä janasta kieltämättä huokuu kehon ja mielen erillisyyttä. Siksipä mieleni tekeekin valita ajatus “koko elämä on yhtä performanssia”. Tämän valinnan myötä voisin hylätä kokonaan sekä tekemisen ja ajattelun että taiteilijuuden ja ei-taiteilijuuden erottamisen. Elämäni performanssina -ajatus auttaisi myös käsittelemään ristiriitaa, joka syntyy tilanteissa, joissa taiteilijan ammattitaitoon kuuluvaa taiteellisten prosessien sanallistamistaitoa käytetään nimenomaan taiteen ja ei-taiteen erottamiseen. Ymmärrän hyvin miksi esimerkiksi taiteellisen työn ja opetustyön rinnalle on taulukoitu erillinen korvaus “muulle työlle”, enkä halua tätä jakoa kritisoida. Silti mieleeni hiipii näitä erotellessä hämmennys. Esimerkiksi sosiaalisten tanssitilaisuuksien järjestäminen on taiteellisen työskentelyni ytimessä, ja monesti tästä toteutustyöstä halutaan erotellaan organisointi ja taiteellinen työ toisistaan. Ne ovatkin mielestäni erillisiä, jos suoritan organisoinnin yksin. Mutta toimiessani yhteistyössä ja kommunikoiden toisen ihmisen kanssa on näiden erottaminen toisistaan vaikeampaa. Avainten hakeminen, uusissa mahdollisissa harjoitustiloissa vieraileminen, papereiden tulostaminen ja viestintä ylipäätään ovat osa tätä kansanomaista performanssia, kun niitä tehdään taiteellisen ajattelun lävistämänä ja taiteen läsnäolon vallitessa. Minun tiedostettu läsnäoloni, erityisesti kehollisesti läsnäollen, “kansantanssijana” tai “tanssitaiteilijana” on näissä tilanteissa merkityksellistä. Toiveeni ja teoriani on, että se katalysoi huomaamaan erilaisia yhtymäkohtia ja rinnakkaisuuksia. Miten taide ja ”muu elämä” edes voitaisiin erottaa toisistaan?
Taiteen tekemisessä ei tulisi olla pakkoja, vaikka vakavahenkisessä taiteen opiskelussa niitä voi olla. Mitä se taide sitten oikeastaan on? Tähän mennessä on nokkelasti todettu, että taiteessa voi olla niin samaan aikaan kun oikeastaan onkin näin. Paralleeliuniversumit lyövät kättä, eikä ristiriitoja ole, koska kyseessä on eräänlainen diffuusi ajatuskenttä: henkiset ideat liikkuvat väkevämmästä pitoisuudesta laimeampaan TAI toisinpäin, ja kaikki liikkeen suunnat ja vaihtoehdot ovat yhtä todennäköisiä ja olemassa yhtä aikaa. Tällainen kaaoksen tunnustava maailmankatsomus ja sen hyväksyminen tuntuu meikäläisessä hallinnan ja vakavasti otettavaksi tulemisen – oikeassa olemisen pakon – kulttuurissamme olevan vaikeaa.
Tekemisestä ja sen perustelemisesta
Taiteilijoille itselleen taiteen kanssa eletyn elämän sanallistaminen on oleellista myös heidän vakuuttaessaan rahoittajiaan toiminnan merkityksellisyydestä. Ylikorostunut taiteen olemassaolon oikeutuksen loputon perustelu saa kuitenkin monet epäilemään koko suomalaisen sivistysvaltion perustaa, ja alanvaihtoja tapahtuu. En missään tapauksessa näe, että koulutettu taiteilija olisi tuhlannut kalliit verorahat ja epäonnistunut elämässään päätyessään kriisiaikoina töihin muille aloille; optimistisesti näen tämän pikemminkin osoituksena siitä, millaiseen joustavuuteen ja miten erilaisiin asioihin taidekoulutus parhaimmillaan valmentaa. Oleellinen kysymys ei olekaan taiteilijoille osoitettu “mihin teitä tarvitaan?” vaan pikemminkin koko muulle yhteiskunnalle “mitä me voisimme näiltä ihmiselämän huippuasiantuntijoilta oppia?”
Kirjailija Milan Kunderan sanonnan mukaan tietokirjallisuus antaa tietoa, mutta kertomakirjallisuudesta saa ymmärrystä, jolla soveltaa hankittua tietoa. Hajoan pienesti joka kerta, kun kuka tahansa väittää olevansa kulttuurivastainen tai ettei tarvitse kulttuuria mihinkään. Väite on nimittäin suuri paradoksi: kaikki mitä kuka tahansa päästää suustaan, on kulttuuria – tai sellaisena tulevat menneisyydentutkijat sitä kohtelevat. Meidän kaikkien kaikki tekemiset muodostavat yhteisen kulttuurimme, ja sitäpaitsi tekemättömyyskin on kulttuurinen valinta: kukaan ei pääse pakoon! Kulttuurialan ammattilaisilla on epäkiitollinen tehtävänsä muun muassa näiden seikkojen selvittelyssä ja saattamisessa yleiseen tietoisuuteen.
Puhe taiteen itseisarvosta voitaisiinkin laventaa tarkoittamaan sitä, ettei taiteilijan tulekaan yksin tunnistaa työnsä kaikkia puolia ja arvoa kaikilla elämän alueilla. Ei voi olla yksin taiteilijan tehtävä tiedostaa työnsä kaikkia kerrannaisvaikutuksia – perustason ymmärrystä tekijöille itsestäänselvistä mekanismeista tulisi edellyttää laajemminkin. Ajatusta voi jatkaa kysymällä, onko täydellisessä kuplassa syntyneen autenttisen taiteen itseisarvo pilalla, jos joku tulevista menneisyydentutkijoista tulee osoittamaan sen odottamattoman (yhteiskunnallisen) vaikutuksen jossain toisaalla.
Kuten en täysin usko yksiselitteiseen musikaalisuuteen tai sen puutteeseen – kysehän on siitä, miten musiikki määritellään – en allekirjoita mitään yksioikoista luovuuden määritelmää. Vanhan viisauden mukaan kaikkien oikeus on opetella soittamista, ja kaikilla oikeus soittaa, vaikkei ikinä olisi oppinut mitään. Hyvien (tai huonojen) taiteellisten ideoiden keksimisen ja kehittelyn tulisikin olla kansalaisen perusoikeus, joka kuitenkin kasvatuseetoksen ja jyrkän matemaattis-luonnontieteellisen maailmankatsomuksen nimissä toisilta on evätty. Perinteisesti luovien yksilöiden epäkiitolliseksi tehtäväksi on jäänyt etsiä ja osoittaa, missä kohdin voitaisiin tehdä toisella tavalla, jotta me kaikki ihmisyhteisönä selviytyisimme paremmin. Biodiversiteetin ja luontokadon termit olisikin syytä laajentaa tarkoittamaan myös sanoja ja ajatuksia tilanteessa, jossa vain tietynlaiset ideat ovat sallittuja vain tietyille viiteryhmille. Edelleen tulisi laajemmin tunnustaa paitsi tiedemiesten oikeus luovuuteen myös taiteilijoiden merkitys sanoinkuvaamattomien prosessien kuvaamisessa kaikilla elämän alueilla.
Toisin sanoen me taiteilijat olemme yhtäältä julkisessa palveluammatissa, toisaalta palvelemassa sitä salattua tietoa, johon voi päästä käsiksi ainoastaan näennäisen yhdentekeviä asioita peräänantamattomasti harjoittamalla tietämättä kaiken aikaa itsekään miksi sitä (kannattaa) harjoittaa. En näe ristiriitaa näiden tehtävien välillä niin kauan, kun yhteisön palvelemista ei liian yksioikoisesti tulkita pelkästään ohjelmistolliseksi kysymykseksi esittävien sisältöjen määrittelyssä.
Lainaan mielelläni arkkitehtijätti Alvar Aaltoa, jonka mukaan taiteilijan tulee kieltää itsensä menemällä perinteisen työkenttänsä ulkopuolelle auttaakseen intuitiivisilla ajatuksillaan luomaan harmonista elämää sen sijaan, että pitäisi jäykkäniskaisesti yllä taiteen ja ei-taiteen vastakkaisuutta. Arkkitehtuuri yleisesti ottaen toimiikin viehättävällä tavalla kovien insinööritieteiden ja leikkisän keksimisen kohtaamispaikassa, ja parhaimmillaan edesauttaa hyvän elämän ja tasapuolisten edellysten syntyä.
Haaveilua kansantaiteista
Olen hiljalleen hauduttaen luonut mielentilassani seikkailevan hahmon, jota kutsun Marginaalisoturiksi. Marginaalisoturi puolustaa omaa marginaaliaan, pyrkii lisäämään sen tunnettuutta ja kokee vääryyttä omasta positiostaan, siis marginaalissa olemisesta. Hahmo kumpuaa täysin omista kokemuksistani Pohjois-Suomesta lähtöisin olevana ihmisenä sekä kansantanssin tekijänä. Tällainen hahmo, joka on ajatusmalli, saa minut tuntemaan kateutta. Olen kateellinen musiikille taiteenlajina sen kirjoitetun historian vuoksi, koska tiedostan tanssin akateemisen historian olevan lyhyt, mikä vaikuttaa tanssitaiteen asemaan yhteiskunnassa. Olen kateellinen jokaiselle Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuvalle, jokaiselle Sibelius-Akatemiassa kansanmusiikkia opiskelevalle. Kuinka kansantanssilla valmistutaan maisteriksi? Minun Marginaalisoturiani kismittää pääkaupunkiseutukeskeisyys, Etelä-Suomi-keskeisyys sekä Suomessa vallitseva piittaamattomuus perinteestä tai kansanperinteestä. Pitääkö minun kansantanssijan taiteessani aina olla valmiudessa myös valistamaan?
Taiteen ja sen perustelun ohella riittää tekemistä kaikissa perusteettoman erottelun ja sivuseikoilla ratsastamisen turnajaisissa. Näennäisen leppoisa vitsailu näennäisen yhdentekevistä seikoistakin muodostaa päivästä toiseen tapahtuessaan vahvasti yhteistä todellisuuttamme, johon me kaikki reagoimme yksilöllisellä immuniteetillamme eri tavoin. Voidaan osoittaa monenlaisia tilanteita, joissa tasa-arvo jää toteutumatta: esimerkiksi soittajat muodostavat samaistumisen asteissaan toisinaan epäterveitä suhteita soittimiinsa materiaalisina objekteina ja toisaalta uskonnollisia piirteitä harjoittamiinsa musiikkityyleihinsä, ja tällaisia uskonasioita on epäkunnioittavalla asenteella helppo tulla tölväisseeksi verisesti. Toisaalta viime aikoina meidän kaikkien taiteiden kanssa tosissaan näpertelevien ammattilaisten ihmisarvo on sujuvasti poljettu maanrakoon, joten samaistuttavia pintoja riittää jopa valittavaksi. Tilanne on ilman muuta vakavuudessaan eri luokkaa silloin, kun kyseessä on aidosti koko olemassaolon ja olemuksen kiistävä halveksunta ja arvostelu. En pyri vähättelemään minkään syrjittyjen vähemmistöjen kokemaa rasistista uhkaa ja tuskaa, vaan muistuttamaan yhtäältä etenemismahdollisuuksien epäämisen monista muodoista sekä toisaalta perustuslainkin takaamista oikeuksista valita elämänsä suuntia.
Jos kansantaiteilija sanana viittaa siis kansan ihmiseen, koetun ja kokeillun ns. hiljaisen tiedon asiantuntijaan, on äkkiväärä johtopäätös kielellisesti ymmärrettävä: silloin kansanmusiikin koulutuskin oletettavasti sisältänee pelkkää praktiikkaa ja jameissa hillumista. Vapaamuotoisten soitto- ja tanssitilanteiden ja kaikenlaisten ihmisten kohtaamisen tärkeyttä omallakin opintiellä väheksymättä tiedän hyvin, että näinhän asia ei ole. Olisikin kohtalokasta typistää kansan-etuliite tarkoittamaan pelkkään informaaliin käytännön arjen hiljaiseen tietoon keskittymistä. Keskittyyhän kansantaiteiden koulutus niin eettis-filosofiseen taustaan, historiatietouteen kuin nykysovellutustenkin kehittelyyn.
Kansanmusiikin pedagogiikka sisäänrakennetussa oppilaslähtöisyydessään on ihanteellinen väline kaikenlaisten oppijoiden kohtaamiseen nykypäivän ammattimaisissa opetustilanteissa. Ja vaikka musiikin harrastaminen tunnetusti kehittääkin superaivot, emme kuitenkaan sorru Mozart-efektiin: samoja vaikutuksia on epäilemättä myös teatterilla, tanssilla ja kuvataiteellakin, niitä vain ei ole tutkittu sitäkään vähää. Kaikenlaiset taideharjoitteet muodostavat mainion koetantereen ihmistenvälisten suhteiden miekkailuille, ja uskon, että erottelun mekanismit ovat kaikissa ihmiselämän tilanteissa samankaltaisia. Nykypäivän keskustelukumppani ja informantti ei kuitenkaan ole välttämättä lainkaan perillä omien kulttuuristen arvotustensa ja tapojensa juurista. Tämä kaikki pitäisi siis kansatieteilijän ottein kumppanilta aluksi selvittää ikään kuin ulkopuolelta ja vaivihkaa.
Kieli: luonnonlaki, kohdevalo vai sielun peili?
Kansantanssitoiminnan synty liittyi voimakkaasti 1900-luvun alun nationalistiseen idealismiin, jossa keskeisenä tavoitteena oli vahvistaa kansakunnan yhtenäisyyttä ja nostaa esiin kansallisia symboleja. Kansantansseista tuli symboli, jonka taustalla oli valikoitumis- ja suodattumisprosessi. Tässä prosessissa hyvin sekalaisen ja jopa kaoottisen aineiston pohjalta rakennettiin kansallinen perinnekorpus, joka sopi silloisen sivistyneistön arvomaailmaan. (Hoppu, 2008.) On huomionarvoista, että sana “kansa” viittaa vaihtuvissa poliittisissa aikakausissa, yhteiskunnallisissa tilanteissa ja taiteissa erilaisiin ihmiskäsityksiin.
Suomalaisen Kansantanssin Ystävät -järjestö avaa kansantanssitoiminnan historiaa ja muuttuneita tuulia omilla verkkosivuillaan tiiviisti. Folkloristi ja tanssintutkija Juha-Matti Arosen (2004) mukaan sana “kansa” tarkoittaa tanssin tutkimuksellisesta näkökulmasta joukkoa, ryhmää, useita ihmisiä. Kansantanssitoiminnassa tämä on näyttäytynyt korostuneesti ryhmätoimintana ja ryhmätansseina. Soittajia on maahamme perinteisesti sijoittunut harvakseltaan, ja kansansoittajien esiintymiset ovat Suomessa keskittyneet soolo- tai pienten yhteenliittymien esityksiin. Jostain syystä pohjoismaisen mallin mukainen spelmanslaget-toiminta (lag=”joukkue”) ei juuri ole juurtunut tänne. “Ryhmän” ja “joukkueen” sijaan esimerkiksi sana “lauma” voisi vielä toisella tapaa ruokkia yksilön ja yhteisön symbioosia.
Lauma -sanan ainoa tarkka vastine on karjalan Salmin murteen laumu, ja tässäkin saattaa olla lainaa suomesta. – – – Sanavartalo on selitetty germaaniseksi lainaksi ja sanan alkumuodoksi on rekonstruoitu flauma-z, joka merkitsee virtaa tai tulvaa. Tulvasta päästään helposti joukon tai lauman merkitykseen; nykyäänkin puhutaan esim. ihmistulvasta tai ihmisvirrasta. Muinaisnorjan flaumr on merkinnyt metelöivää joukkoa. Suomen kirjakielessä lauma on esiintynyt Agricolasta alkaen.
Nykysuomen etymologinen sanakirja (2004)
Mielestäni ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin, ja mikä voisikaan olla parempi tapa ruokkia laumatunnetta kuin kollektiivinen tahdistuminen yhteisen soiton ja tanssin kautta. Yksilö ja yhteisö eivät sulje toisiaan pois, ja yhteistoiminnan ydin toteutuu osittain tässä.
Ranskan kielessä verbi oppia on ”s’apprendre”, joka sisältää sekä sanan apprendre, opettaa, että persoonanapronominin se, itse. Ajattelen, että s’apprendre sisältää yhdessä, samana yksikkönä, toiminnon, joka on sekä oppia että opettaa itse itseään. Oppimiskäsitys on reflektiivinen ja toiminnallinen, näin ainakin haluan sen itse tulkita, eikä sitä pidä sekoittaa itseohjautuvuuteen, jonka yhdistän tehokkuuteen ja tuloksellisuuteen. Sen sijaan s’apprendre saa minut hymisemään, se sisältää reflektion sekä oppijassa itsessään että vuorovaikutuksen ulkoisen kanssa. Oppija on kriittisen pedagogiikan hengessä aktiivinen toimija, jolle ei vain kaadeta ”oikeaa tietoa”, vaan joka reflektoi opittavaa itsessään, kehossaan ja jatkaa tästä eteenpäin omien havaintojensa kautta opettaen itse itseään ja toisiaan.
S’apprendre sisältää myös jakamisen ja ohjaamisen teot: vuorovaikuttaessani jakamisen intentiolla tulen myös itse oppineeksi, en pelkästään oppimisesta, vaan itse substanssista. Koen, että on olemassa hetkiä, jolloin yhteisöllisyys ja siihen sisältyvä vuorovaikutus mahdollistavat sen, että yhteisön jäsenet yhtä aikaisesti sekä s’apprennent (oppivat, opettavat itse itseään) että ”je t’apprends / je vous apprends” (opetan sinua / opetan teitä).
Keskity hyvään
Kansantaiteiden ja historian opiskelun mielekkyys ja ydin alkaakin näin hahmottua: nykyajan kansantaiteilijat ovat paitsi kansan syvien rivien erityisasiantuntijoita myös koulutettuja ihmiselämän osaajia valmiina siirtämään tutkimiaan inhimillis-yhteiskunnallisia mekanismeja mihin tahansa nykyelämänsä tilanteisiin – intuitiivisesti hiljaista tietoa soveltaen, tarvittaessa formaalein tai käytännöllisin termein auki selittäen.
Oikeista töistä tai oikeista taiteilijoista ei tarvinne edellä esitetyssä valossa jaaritella. Painotammekin hakeutumista arkipäiväisen, muttei arkisen, sekä matalakynnyksisen, mutta edistyneen, taiteen äärelle toimimaan minkä tahansa mielekkäältä tuntuvan ja silti sopivasti yhdentekevältä vaikuttavan harrasteen äärelle. Mahdollisuudet tasa-arvon edistämiseen, tarpeettoman vastakkainasettelun hallitsemiseen ja yhteistoiminnalliseen kulttuuriseen kasvuun ovat rajattomat kuten vaikkapa itämerensuomalaisessa runolaulukulttuurissa, joka kirjailija Juha Hurmeen letkautuksen mukaan on ilmiönä suurempi kuin pyramidit. Kuka tahansa, joka on valmis altistumaan kanssatekijyydelle, on potentiaalinen yhteistoimija. Väite kuulostaa tautologialta, ja yksinkertaisuudessaan osittain onkin sellainen, koska taiteessa samaan aikaan sujuvasti läsnä ovat ja/sekä, sekä/että ja toisinaan jopa sillä/siksi, jolloin oikeassaolemisen pakko menettää lopullisesti otteensa yksilöstä. Perustavanlaatuinen merkitys on toimijan asenteella: jos on halukas asettumaan kanssatoimijaksi, on täysi inkluusio dialogiin auki.
Riina Hosio & Olli Kari
Lukemisto:
Aronen, J. 2003. Kangasalan tanssit yhteisön perinteenä. Teoksessa Tanssi tanssi — kulttuureja, tulkintoja. Toim. Helena Saarikoski. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Hoppu, P. 2008. Auttakoon Terpsichore! Kansantanssit, tanssi-ihanteet ja kontrollointi. Teoksessa Kansanestetiikka. Kalevalaseuran vuosikirja 87. Toim. Seppo Knuuttila & Ulla Piela. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Häkkinen, K. 2004. Nykysuomen etymologinen sanakirja. Toim. Kalevi Koukkunen & Vuokko Hosia. WS Bookwell Oy.
Schildt, G (toim.). 1972. Alvar Aalto Luonnoksia. Alvar Aalto -säätiön julkaisusarja 1.
Suomalaisen Kansantanssin Ystävät ry. Kansantanssi Suomessa. Osoitteessa: https://www.kansantanssinyst.fi/kansantanssi/kansantanssi-suomessa/. Hakupäivä 15.04.2021.
Artikkelikuva: Olli Kari. Kuvassa Olli Kari ja Riina Hosio
Muut kuvat: Riina Hosio
