Mia Kivinen: Jos valon tärkein tehtävä olisi olla kaunista, Something Spooked the Horses -teoksen valot olisivat surkeasti epäonnistuneet. Mutta kuten sivistynyt lukijani tietää, näin ei ole.
HDC2
Daydream Junkies
Koreografia: Simo Kellokumpu
Tanssijat: Mikko Lampinen, Jarkko Mandelin, Mikko Paloniemi, Unto Nuora, Heidi Naakka, Sofia Karlsson
Lavastus ja valosuunnittelu: Jukka Huitila
Puvut: Riitta-Maria Pirtilä
Äänisuunnittelu: Jyrki Sandell
Something Spooked the Horses
Koreografia: Ina Christel Johannessen
Tanssijat: Sofia Hilli, Jenni-Elina Lehto, Valtteri Raekallio
Lavastus ja valosuunnittelu: Jukka Huitila
Puvut: Riitta-Maria Pirtilä
Äänisuunnittelu: Jyrki Sandell
12.1.2008, Studio Elsa, Helsinki Dance Company
Perinteen ja väärinvalaisun sujuva ristetytys
Daydream junkies
Jukka Huitilan valosuunnitelmassa vuorottelevat päällimmäisestä tunnelmasta poikkeava ja sitä myötäilevä valo. Tämä tuo esitykseen sellaista vaikeasti tavoitettavaa jännitettä, joka olisi ollut vaikeaa saavuttaa muiden osa-alueiden tyylin kanssa orjallisesti käsi kädessä kulkevilla ratkaisuilla.
Mustassa tilassa hehkuva, myöhemmin tunnistamattomaksi valoesineeksi paljastuva lanka kiinnittää tehokkaasti huomioni sisääntullessa. Yleisövalo himmenee ja alavalo paljastaa tanssijat. Kirkas takavalo poimii heistä yhden ja jättää muut hahmoiksi taustalle. Vähitellen tilassa syttyvät eri korkeuksilla roikkuvat heittimet ja minuun iskee dejavu: samantapaisen asetelman näin Marianne Nybergin Fritt Falliin suunnittelemissa valoissa. Kopiointisyytteet olisivat kuitenkin hätiköityjä, sillä siinä missä Fritt Fallin asemointi oli intiimin leikkisä, ovat Junkiesin heittimet jo tilan korkeuden takia pikemminkin uhkaavat.
Näyttämö ja vaatetus on väritetty harmaan eri sävyillä. Valon väri on lämmin valkoinen, mutta samalla kalsean varastonomainen. Mielenkiintoinen kontrasti, ensimmäinen monesta.
Liikkeen muuttuessa diskomaiseksi helpoin valoratkaisu olisi vilkkua värivaloin mukana, mutta Huitila valaisee tilanteen kirkkaasti, fiilistelemättä. Strobo sentään syttyy menoon mukaan, mutta sekin vaikuttaa näin kirkkaassa valossa avuttomasti sätkiessään tietoisen kornilta kommentilta: ”Niin joo, tähän kuuluis tää strobo, mut hei pliis!”. Edes addiktiokohtauksessa ei luovuta kirkkaasta valosta vaan psykedelia pysyy kaukana.
Seuraava kontrasti iskee toisinpäin: kun liike loppuu, alkaa villi vilkunta. Yleensä liikkeen vauhtia ja plastisuutta korostava välkyntä tuokin tähän kohtaukseen rauhaa, jopa melankoliaa.
Esityksen näyttävin valoefekti on tehty lo-techisti alussa mainitulla valonheittimellä. Polttimon suojaritilästä tulevat raitavarjot saavat koko tilan näyttämään vankilalta, ja tanssijat häkissään edestakaisin pakonomaisesti liikkuvilta eläimiltä à la leijonat Korkeasaaressa. Moraalisen krapulan tunne on käsinkosketeltava.
Eri uskontojen palvontamenoista vaikutteita saaneessa kohtauksessa mennään enemmän perinteen mukaan jumalhahmon kultaista kohdevaloa ja keskiajan jeesuskuvaelmataulujen valon mieleen tuovaa hämärää myöten. Kontrastien pariin palataan taas aggressiivisen liikkeen dramatisoimatta näyttävässä tyynen rauhallisessa etuvalossa. Valon rauha jatkuu aina hyvin hitaaseen loppupimennykseen asti.
Täysilaidallinen tyyliristiriitaa.
Something Spooked the Horses
Näyttämön laidat täyttyvät viinipulloista ja niissä olevista kukista muodostaen romantiikan perussymbolimeren. Puvut sijoittuvat jonnekin 30-40-lukujen tuntumaan. Valo onkin sitten jotain ihan muuta.
Valokalusto koostuu pitkälti erilaisista purkauslampuista, joiden luonnollinen levinneisyysalue on moottoritie. Toki näitä valoja on nähty näyttämöllä aiemminkin, mutta erikoisvaloina – ja syyt ovat selvät: tällaisia purkauslamppuja on hankala säädellä ja niiden valo toistaa värejä enemmän tai vähemmän kehnosti. Yleensä purkauslamppuja käytetäänkin silloin kun halutaan erityisen ankeaa ja rumaa valoa.
Mitä nämä näyttämövalon kauhuefektit tekevät keskellä gerberoita?
Ainakaan niiden tehtävä ei ole koristaa tai kaunistella. Ihmiset näyttävät monimetallin hohteessa kuolleilta ja natriumvalo korvaa kaikki värit tapetulla oranssilla. Jos joskus tarvitsen maailman ruminta valoa ikinä, niin varastan heti tämän esityksen pienpainenatrium alavalona -idean. Jos valon tärkein tehtävä olisi olla kaunista, tämän esityksen valot olisivat surkeasti epäonnistuneet. Mutta kuten sivistynyt lukijani tietää, näin ei ole. Valojen jyrkkä ristiriitaisuus muun ylöspanon tunnistettavaan nostalgiaan tuo esitykseen outoutta, epätodellisuutta ja palasten yhteensopimattomuuden tunnetta. Ikäänkuin Agatha Christie -filmatisointi muuttuisi ruumiin löydyttyä zombie-elokuvaksi.
Avant garden karttajankaan ei tarvitse poistua pettyneenä, sillä valolla on kauniitkin hetkensä. Purkauslamput syttyvät hitaasti ja käyvät läpi useita värisävyjä ennen kuin saavuttavat täydellisen ankeutensa. Nämä turkoosin, sinisen ja roosan hetket pitänevät paatuneimmankin estetistin tyytyväisenä ja silloin tällöin ilmenevä perinteisempi valonkäyttö tekee pudotuksen rumuuden estetiikkaan pehmeämmäksi.
Mia Kivinen
Kirjoittaja on maisteritason valosuunnittelija
