Kaari Martinin soolon Korppi ja kello tanssissa ja musiikissa on niin vahva lataus, niin tiheä tunnelma, että vartin mittaista esitystä seuraa herpaantumatta. Mari Rosendahlin teos Rafael sukeltaa syvälle lapsuusmuistoihin, jotka ovat sekä omakohtaisia että – ainakin yhden sukupolven – kollektiivista muistia. Vaikuttavimmat hetkensä Tanssiteatteri MD:n esitys saikin nimenomaan lapsuuden aikaa kuvatessaan.

Mykistävän hieno soolo!

Korppi ja kello

Suomen Käsityön museo 23.9.2011

Ohjaus: Kaari ja Roni Martin

Koreografia ja tanssi: Kaari Martin

Musiikki ja lyriikat: Roni Martin

Muusikot: K. Martin, R. Martin, Sanna Salmenkallio, Karo Sampela

Pukusuunnittelu: Erika Turunen

Valosuunnittelu: Ville Virtanen ( Mikko Linnavuoren teatteriversion mukaan)

Kuva: Kim Laine

Tanssin Aika -festivaalin taiteellisena johtajana sen ensimmäiset viisi vuotta toiminut Ismo-Pekka Heikinheimo loi perinteen, joka vei tanssia yleisön joukkoon kaduille ja kauppakeskuksiin. Ilmaisesityksiin kiteytyi periaate tanssin saavutettavuudesta: katsojalta ei edellytetä lompakon raottamista tai aiempaa katsomiskokemusta. Ohikulkija voi spontaanisti kurkistaa tanssin maailmaan, kenties viehättyä ja kiinnostua näkemästään; tulla toistekin.

Suomen Käsityön museo on ollut aikaisemminkin tanssitaiteilijoiden estradina, ja uutena taiteellisena johtajana aloittanut Teemu Kyytinen vei avaraan ympäristöön Kaari Martinin soolon Korppi ja kello. Käsityön museo tarjoaa tanssille kiinnostavan tilan, sillä sen kaksi kerrosta mahdollistavat esityksen katsomisen yläkerroksesta, ”parvelta”. Tuolloin katsomiskokemusta kehystävät samanaikaisesti yleisön reaktiot ja liikehdintä. Taideteoksen konteksti laajenee.

Kaari ja Roni Martinin yhteistyö on niin saumatonta, että vaikutteiden erottaminen tai syy-seuraus -suhteen analysointi tuntuu yksinkertaisesti mahdottomalta. Totta on, että koreografia ja tanssi ovat Kaari Martinin, musiikki ja lyriikat Roni Martinin. Taiteilijoiden – vai tulisiko sanoa ’taiteilijuuden’, tekemisen – kieli on silti sama. Sekä tanssissa että musiikissa on niin vahva lataus, niin tiheä tunnelma, että vartin mittaista esitystä seuraa herpaantumatta.

Kaari Martinin mustanpuhuvan korpin lavasäteily on mykistävä! Alun arastelevat, nykivät liikkeet väistyvät. Sulat kiiltävät, ryhti oikenee, vaisu olemus katoaa, ja näyttämöllä on voimakastahtoinen, sulkiaan oikova dramaattinen musta lintu. Äkillinen ravistelu saa sulat leijailemaan maahan. Näyttämöllä on julmankaunis olento, josta ensimmäisten tahtien – kuin sydämenlyöntien – aikana kasvaa oman universuminsa hallitsija.

Tekijät ovat maininneet, että Korppi ja kello on kunnianosoitus espanjalaisille 1920-luvun surrealisteille. Teos ei kuitenkaan pakota tulkitsemaan itseään vain tästä lähtökohdasta käsin. Yhtä hyvin voi antaa assosiaatioiden kuljettaa vaikkapa Edgar Allan Poen Korppi-lyriikan kautta luonnosta tuttuun symboliikkaan: korppiin yksinäisenä erämaiden valtiaana.

Kaari Martinin teknisistä taidoista ei tarvinne puhua. Liikekielen aksentit ovat tarkkaakin tarkempia. Tanssija on sormenpäitään myöten, viimeiseen nilkan ojennukseen ja pään taivutukseen asti läsnä. Vaikka esitys tihkuu vahvaa tunnelmaa, se ei piehtaroi tunteessa. Päinvastoin: kylmä ja kuuma sekoittuvat siten, että katsoja saa jäädä tarkkailijaksi. Esityksen päättyessä olo on kuin syvän sisäisen ravistelun jälkeen: ajatukset sinkoilevat ja koettavat koota maailmasta uudenlaista kuvaa. Siihenkö surrealismi meitä kutsuu?

Lapsuus- ja nuoruusvuosien taianomaiset maailmat

Rafael

Jyväskylän kaupunginteatterin pieni näyttämö 24.9.2011

Tanssiteatteri MD

Ohjaus ja koreografia: Mari Rosendahl

Esiintyjät: Suvi Eloranta, Mikko Heino, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen

Musiikki: Jussi-Pekka Nuto

Äänisuunnittelu: Antti Mäkelä

Laulajat: Konsta Litmanen, Jaakko Siistonen

Valosuunnittelu: Sari Mayer

Lavastus ja näyttämötekniikka: Matias Palo

Puvustus: M. Rosendahl, Elina Vättö

Kuva: Ari Ijäs

Mistä Sinun lapsuus- ja nuoruusvuotesi kertovat? Leikitkö toisten lasten kanssa vai olitko yksin? Hyppäsitkö ruutua? Hiihditkö, vai hakeuduitko omiin oloihisi seikkailukirja hyppysissäsi?

Mari Rosendahlin teos Rafael sukeltaa syvälle lapsuusmuistoihin, jotka ovat sekä omakohtaisia että – ainakin yhden sukupolven – kollektiivista muistia. Teoksen työstäminen lähti liikkeelle siten, että työryhmän jäsenet kirjoittivat ylös omia muistojaan. Koreografia alkoi hahmottua muistiinpanojen pohjalta: kohtausten aiheet valikoituivat ja liikekieli muotoutui. Syntyi ehjä kertomus lapsuuden taianomaisesta maailmasta, joka huipentui kurkistukseen rönsyilevämpiin nuoruusvuosiin.

Esitys alkoi vaikuttavasti kahden nuoren pojan laulaessa tutun laulun Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Laulu viskasi siihen maailmaan, jossa palaset olivat paikoillaan: oli ruokaa, vaatetta ja riittävästi välineitä leikkeihin, koti ja kavereita pihan peleihin. Esityksen alkuun sijoittui myös puheosuus, jossa esiintyjien kertojanäänet vuoroin sekoittuivat, vuoroin jokaiselle tarjoutui tilaisuus omien muistojen kertaamiseen. Yksityinen ja yleinen sekoittuivat kiintoisalla tavalla, kun tarina jatkui liikkeen kielellä tanssijoiden kehollistamana.

Vaikuttavimmat hetkensä esitys saikin nimenomaan lapsuuden aikaa kuvatessaan. Yhteiset piiloleikit ja hiihtoretket ilmensivät sitä lapsuudelle ominaista tilaa, jossa aika tavallaan pysähtyy: kuin jokainen päivä olisi oma universuminsa. Siinä olotilassa reaalimaailman lainalaisuudet ovat kätkettyjä ja käsittämättömiä – onneksi. Nuoruusvuosiin sijoittuva Abba-katkelma jäi minun näkökulmastani turhan pinnalliseksi ja irralliseksi esityksen kokonaisuutta vasten peilaten. Vai kuvastiko se kuitenkin juuri nuoruuden piittaamattomuutta ja itseriittoisuutta?

Oma vahva osuutensa oli esitystä taustoittaneella hienolla musiikilla, taustafondilla ja valaistuksella. Ne rajasivat ja kuvittivat tilaa, mutta ennen muuta maalasivat mielen maailmoja herättämillään assosiaatioilla.

Maija-Liisa Westman

Kirjoittaja on SARVin teatteri- ja tanssijaoksen jäsen, joka työskentelee

erilaisiin ilmentymiin päivälehtikritiikissä ja kriitikon työnkuvassa.