Elina Pirisen soolo on ryöpsähdys, joka saa katsojan haukkomaan henkeään teoksessa Lover of the Pianist. Carl Knifin soolo Claude Glass haastaa katsojan intensiteetillään.

Riehakas leikki vie vakavaksi

Lover of the Pianist

Jyväskylän kaupunginteatterin pieni näyttämö 23.9.2011

Koreografia ja tanssi: Elina Pirinen.

Valosuunnittelu: Nanni Vapaavuori.

Musiikki: Elina Pirinen ja Schubert.

Kuva: Elina Brotherus

Teatterikorkeakoulusta vuonna 2008 tanssitaiteen maisteriksi valmistunut Elina Pirinen on kiistatta monilahjakkuus: koreografi, tanssija, säveltäjä ja sanoittaja, joka kevyesti liikkuu kaikilla eri osa-alueilla. Pirisen soolo Lover of the Pianist on teos, jossa poikkitaiteellinen lahjakkuus ja suvereenit esiintyjän kyvyt lyövät kättä.

Elina Pirisen soolo on ryöpsähdys, joka saa katsojan haukkomaan henkeään. Joskus etusija on tanssijan liikekielellä, toisinaan taas musiikilla, ja joskus yleisö saa höristellä korviaan erottaakseen laululyriikoiden kaikkea muuta kuin tavanomaiset tekstit.

Oman lukunsa muodostaa tanssijan flirttailu yleisön kanssa. Hän haastaa röyhkeästi katsojat interaktiiviseen vuorovaikutukseen – ja yleisö tottelee epäröimättä. Pinnalta katsoen kaoottinen tapahtumien vyöry etenee kuitenkin lopulta aina leikinjohtajan johdolla, ja katsojat jäävät hämmästyneinä ja huvittuneina odottamaan yhä uutta käännettä. Yleisö taputtaa, hyppää jaloilleen ja ehdottaa tanssijalle erilaisia tehtäviä, jotka tämä toteuttaa omalakisen logiikkansa mukaan kaikkea muuta kuin ennakko-odotusten mukaisesti.

Lover of the Pianist vie katsojat oudon absurdiin maailmaansa, joka herättää hilpeyttä mutta samalla vetää vakavaksi. Välillä tunsin olevani keskellä nykyajan Talentteja tai Idolseja tai mitä hyvänsä realityä, jossa ihminen suostuu mihin hyvänsä ollakseen suosittu ja saadakseen hetkensä julkisuudessa. Tanssija oli tuolloin sekä narri että tuomari: hän suostui tyydyttämään yleisön toiveet, mutta lopulta valta leikin jatkamisesta tai lopettamisesta oli yksin hänellä. Vertauskohta diktatuureihin, joita johdetaan demagogian avulla, tuli samaten etsimättä mieleen.

Leikittelevän kevyttä ja samalla painavaa

Claude Glass

Jyväskylän kaupunginteatterin pieni näyttämö 23.9.2011

Koreografia ja tanssi: Carl Knif.

Valosuunnittelu ja lavastus: Jukka Huitila.

Äänisuunnittelu: Janne Hast.

Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila.

Kuva: Elina Brotherus

Esityksen alku tyrmää: harmaaseen pukeutunut jäntevä hahmo viskoo itseään vasten seinää raivoisasti. Viiltävät äänet taustoittavat tempoilevaa liikettä, ja katse fokusoituu jäntevän hahmon pään verhoamaan päähineeseen. Lilansävyinen lierihattu on puvustajalta loistava oivallus! Se kätkee tanssijan kasvot ja antaa tälle androgyynin, sukupuolettoman roolin. Katsojalle se toimii etäännyttävänä efektinä ja antaa tilaa keskittyä mimiikan sijasta liikkeen vimmaiseen hypnoottisuuteen.

Carl Knifin soolo haastaa katsojan intensiteetillään. Alun seinäepisodin jälkeen tanssija valloittaa koko näyttämön. Rekvisiittana olevat penkit, joita tanssija pinoaa ja sommittelee erilaisiin muodostelmiin, saavat jokaisen mielessä oman tulkintansa. Minä näin ne peileinä, joiden kautta taitelija koetti hahmottaa jotakin olennaista itsestään ja maailmasta; joku toinen mielsi esineet silkkoina rakentamisen symboleina.

Teoksen fragmentit kuljettivat yleisöä mielikuvasta ja tunnetilasta toiseen. Vivaldin Neljä vuodenaikaa, joka soi esityksen taustalla ruotsalaismuusikoiden elektroakustisena tulkintana, maalasi vaikuttavasti erilaisia mielenmaisemia, joita tanssija liikekielellään kuvitti. Liikkeen virta ei katkennut hetkeksikään, eivätkä liikeradan äkilliset muutokset antaneet tempon pudota. Knif lainaa mentoreiltaan ja esikuviltaan, sen liikekielen terävät aksentit selkeästi kertoivat.

Energinen esitys tarjosi myös herkullisia suvantopaikkoja. Näihin kuului kohtaus, jossa tanssijan kaulalle lehahti loistavanvärinen huivi ja päähän ennestään tuttu lierihattu. Lempeä ironia väritti tanssijan keimailevaa olemusta ja esitti yhden uuden näkökulman luovan taiteilijan persoonallisuuteen. Tunnistettavasti.

Teoksen loppupuolella tanssija on näyttämöllä paljaana kaiken ulkoisen karsiuduttua pois. Knifin uskomattoman ilmeikkäät kasvot haastoivat katsojan taas uudelleen. Tämäkö taiteen, luovuuden ytimestä löytyy: lapsenomainen innostus ja samalla iätön, vakavamielinen leikki?

Maija-Liisa Westman

Kirjoittaja on SARVin teatteri- ja tanssijaoksen jäsen, joka työskentelee

erilaisiin ilmentymiin päivälehtikritiikissä ja kriitikon työnkuvassa.