Sanojen velho
Sä keksit aina hyviä
Markkinointihan on parhaimmillaan runoutta
Sä oot sanoittaja, luova taiteilija…
Näitä ilmaisuja on liitetty työhöni esityksistä kirjoittajana. Myös:
Toimiston tyyppi
Puhutaanko me samaa kieltä
Hallinnossa on muutenkin jo liikaa kuluja
Olen työskennellyt tiedotuksen ja viestinnän parissa yli 15 vuotta tanssin ja esittävän taiteen kentällä, erityisesti lapsille ja nuorille suunnatun tanssi- ja sirkustaiteen parissa. Olen työssäni kirjoittanut kymmenistä esityksistä tiedotteita, esitetekstejä, kuvauksia nettisivuille. Olen myös kirjoittanut lyriikkaa lapsille suunnatun tanssi- ja videoteoksen lauluihin ja muita tekstejä osaksi esityksiä.
Olen viestinyt niin suuren näyttämön ”helposti lähestyttävistä” jutuista kuin lähtökohdiltaan haastavistakin kotimaisista ja kansainvälisistä nykytanssiteoksista. Pyrkimykseni on ollut kirjoittaa kaikista esityksistä aina yleistajuisia, populaarejakin markkinointi- ja tiedotetekstejä ja olen käynyt lukuisia kiinnostavia keskusteluja taiteilijoiden, ohjaajien, koreografien ja tuottajien kanssa siitä, millaisella kielellä tanssista tulisi etenkin lapsiperheyleisöille kommunikoida.
Tämän kirjoituksen lähtöajatus on olla omakohtainen puheenvuoro tanssista kirjoittamisesta nimenomaan viestinnän, tiedotuksen ja markkinoinnin näkökulmasta ja omista kokemuksistani tanssin ja tekstien parissa.
Haluan kirjoituksellani tehdä kunniaa sille suurelle työntekijäjoukolle, joka toimii siltana taiteen ja yleisön välillä. Joukolle, joka kirjoittaa esityksistä rakkaudella, sivistyneesti ja kekseliäästi, mutta jonka työ jää usein piiloon, vaikka työn tuloksia lukevat kaikki.
Kirjoitukseni on paljon velkaa eräälle aiheesta aiemmin kuullulle puheenvuorolle, minua valtavasti inspiroineelle, Oblivia-ryhmän verkkosivuilla julkaistulle Heidi Backströmin blogitekstille ”Kuinka tiedottaa tuntemattomasta? How to communicate the unknown?” .
Sanoja mahdottomasta
Tanssi on tietenkin upeimmillaan siksi, että se toimii sanojen yli ja tuolla puolen, voi nyrjäyttää ajatteluamme ja saa meidät kokemaan jotakin välittömästi, kauan ennen kuin sanat ehtivät tavoittaa mitään edes lähimailla tuota kokemusta lipuvaa.
Olen usein kirjoittanut tiedotteita ja esitetekstejä esityksistä, jotka pohjautuvat tunnettuihin klassikoihin kuten Pikku Prinssi, Liisa Ihmemaassa tai Pinokkio. Näissä esityksissä on heti jotakin, josta lähteä liikkeelle, vaikka klassikon tulkintatapa on voinut olla mitä tahansa katutanssista esineteatteriin tai klovneriasta nykytanssiin.
Yhtä usein olen saanut tai joutunut kirjoittamaan tekstiä esityksestä, josta on olemassa vain luonnosmainen idea, jonkinlainen lähtökohta, ajatus. Ja silti tekstistä pitäisi kuukausia ennen ensi-iltaa saada kutsuva, sellainen joka saa ihmisen ostamaan lippuja, joiden tuloilla voidaan maksaa työntekijöille palkkaa. Samalla tekstin toki tulisi olla myös sellainen, joka oikeasti tavoittaa ja välittää esityksessä olevan tunnelman ja hengen. Ei lupaa liikoja, ei jotakin muuta, ei väärällä tavalla. “On esityksen painoinen”, kuten eräs koreografi asian ilmaisi.
Välillä tämä on ollut ihana haaste: muovailla jokin vielä kovin epämääräinen konkreettiseen muotoon. Välillä olen onnistunut siinä oivallisesti, yhteistyö näyttämölle nousevaa osuutta tekevän työryhmän kanssa on sujunut ja olemme yhdessä saaneet sullottua sanattomuuteen perustuvan esityksen myös sanalliseen muotoon, jotenkin oudosti puettua tanssille kirjaimista asun. Joskus olen saanut palautteeksi esityksen ohjaajalta innostuneen huudahduksen tiedotekstini äärellä: “Tämän esityksen mäkin haluaisin nähdä!”
Välillä olen kokenut, että valitsemaani tekstityyliä on pidetty liiankin helppotajuisena ja kepeänä, onhan kyseessä kuitenkin vakava taide, johon kuuluu jonkinlainen salaperäisyyden verho. Näissä tilanteissa minulla on herännyt kysymys, kuinka monta “ajassa ja tilassa liikkuvaa tutkielmaa” lapsiperheyleisö (tai mikään muukaan yleisö) oikeasti tahtoo nähdä.
Edesmenneen hämeenlinnalaisen kulttuurivaikuttajan ja legendaarisen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Hilja Mörsärin runossa pohditaan vähän samaa:
“Ei pinnalta vaan alta.”
– Sanovatko he näin vihjeeksi vai puolustukseksi?
Tietoinen hautaamisen estetiikka epäilyttää: onko teidän syvällisessä
kuopassanne mitään?
Olen vuosien aikana miettinyt paljon, miten tanssista pitäisi tai ei pitäisi kirjoittaa ja eri yleisöille kommunikoida. Minua kiinnostaa keskustelu aiheesta, ja myös kriittiset näkökulmat kiihottavat mieltäni. Esimerkiksi kirjailija ja kriitikko Silvia Hosseini avasi vuonna 2013 Suomen Kulttuurirahaston Kulttuurijournalismin mestarikurssin verkkolehdessä julkaistussa tekstissään omaa tympääntymistään tanssin ympärillä käytettäviin sanoihin. Loputon puhe ”tanssin liikkeellisyydestä” sai hänet vaipumaan kotisohvalleen tutkimaan juustonaksujen juustonaksullisuutta. Tämä kuvastaa hyvin sitä epämääräisen kielenkäytön ilmiötä, joka tanssista viestimistä edelleen toisinaan vaivaa. “On sanahämy aivohämyn tuote”, väitetään Shakespearen sanoneen.
Välillä kuitenkin mietin, että vaikka tiedotetekstissä on tärkeää ilmaista asioita täsmällisesti, tarkasti ja kiinnostavasti, voi silti yrittää ymmärtää alalla joskus käytettäviä hyhmäisiä ilmaisuja, jotka kaiketi hapuilevat kohti tanssin olemusta. Tämä tulee mieleen etenkin silloin, kun osallistun itse liikkujana “hitaan tanssin työpajaan” tai katson 12-vuotiasta tytärtäni uppoutumassa oman nykytanssisoolonsa työstämiseen. Kun katson tai tuotan itse liikettä, joka menee suoraan alitajuntaan, on välillä vaikea keksiä yhtään sanallista ilmaisua, joka tekisi oikeutta tuolle kokemukselle.
Usein viestinnällinen ratkaisu on kirjoittaa napakasti työryhmän jäsenistä, heidän lähtökohdistaan ja tavoitteistaan. Joskus viestijänä tehtäväni on ollut suitsia laukalle lähtevää taidepuhetta, joskus tarpeena on ollut puhaltaa henkeä tekstiin silloin, kun esitys on tehty enimmäkseen vaikkapa taidollisista, virtuoottisista lähtökohdista.
Eräs taiteesta kirjoittamisen ongelma on pitkät ja monimutkaiset saman toistamiset. Moneen suuntaan aukeavan esityksen esittelytekstin hiominen ytimekkääseen, lyhyeen, olennaisen sisältävään muotoon on joskus tosi, tosi vaikeaa. Ja tälle pitäisi kulttuuriviestijäparan arjessa varata ehkä eniten aikaa. Ranskalainen kirjailija Voltaire on lausahtanut erään kirjeensä lopuksi: “Suokaa anteeksi, että olen kirjoittanut pitkälti; minulla ei ole ollut aikaa kirjoittaa lyhyemmin.” Esitteiden rajalliset merkkimäärät pakottavat huuhtomaan tärkeimmän näkyville, ja se ottaa aikansa, ei synny siinä sivussa.
Näkymätön käsi kirjoittaa tekstit, joita kaikki lukevat
Tiedotus, viestintä, markkinointi, myynti. Usein kulttuurikentällä näitä tehtäviä hoitaa yksi ja sama ihminen, vaikka jossakin muualla, bisnesmaailmassa, jokaiselle noista osa-alueista on kokonaisia omia osastojaan. Itse hoidin vuosia taidelaitoksille melko tyypillisesti myös taidekasvatusta ja yleisötyötä viestintä- ja markkinointitehtävien rinnalla, olihan minulla siihen(kin) koulutus ja intohimo. Pienemmissä paikoissa tuon kaiken hoitaa monien muiden tehtävien ohella se, jonka titteli on tuottaja.
Paitsi tiedotteita ja esitetekstejä perinteisiin kanaviin, viestijän työhön kuuluu myös lukuisia somealustoja, videoiden ja meemien tekemistä. Aina ei tule muistaneeksi, että joku todella kirjoittaa ja editoi ihan kaikki tekstit.
Somessa kiersi vuosia sitten hauska valokuva, jossa lyhyen tv-sarjaesittelyn loppuun oli lipsahtanut väsyneen copywriterin lisäys: “en mä tiedä, kirjoittakaa nää tekstit itse saatana”. Ehkä samoin kuin siivoojan työ, viestijän työ huomataan vasta kun se puuttuu. Vasta kun kukaan ei olekaan löytänyt taiteen pariin vain pelkästä esityksen olemassa olemisen voimasta.
Olen useita kertoja kuullut vierestä, kun vanhemmat lukevat lapsilleen lämpiössä ääneen eläytyen minun kirjoittamaani tekstiä ennen esitystä. Teksti on voinut olla esitteestä, käsiohjelmasta, nettisivulta tai julisteesta. Olen hetken tuntenut itseni rokkitähdeksi, valitsemani sanat ovat syttyneet eloon jonkun toisen lukemana. Ne ovat toimineet tärkeänä portaalina, siirtäneet perheen arjen tohinoista pian alkavan esityksen maailmaan. Siihen maailmaan, jota kutsutaan taiteeksi.
Olen saanut lukea monista medioista kirjoittamaani tiedotetekstiä, jota on lainattu pitkät pätkät ilman mainintaa alkuperäisestä kirjoittajasta, ja tekstin on allekirjoittanut toimittaja tai kriitikko. Tämä on ihan ok, alan yleinen käytäntö, enkä ole erityisesti halunnut tulla tiedottajan työlläni esiin. Itse asiassa jotkut pitävät tiedottajan työtä onnistuneena, jos tiedottajaa siteerataan anonyymisti sanasta sanaan johonkin toiseen mediaan. Se, kenen nimi mainitaan lopussa, on ammatinvalintakysymys.
Jos rakastaa työtään sanojen parissa, kuten minä rakastan, voi vaivatta samaistua tähän Heidi Backströmin sydämeenkäyvään ajatukseen:
Olen entinen esittävien taiteiden tiedottaja. Entinen olen siksi, että harva ymmärsi, että olin
taikuri
taiteentekijä
käsityöläinen
vaan ajatteli minun olevan markkinointimirkku, hallinnon työntekijä ja myyjä, pakollinen kulueräkin. Kyllästyin, sillä minä ja muut taiteen viestinnän parissa työskennelleet ja työskentelevät olemme
kullanhuuhtojia
äänitorvia
taiteen parhaita ystäviä.
Hilja Mörsäri on kirjoittanut aforismi- ja impressioteoksessaan Päivien ja unten kirjasta minua puhutelleen, kauniin ajatuksen:
Marginaalimerkinnät – pääteokseni.
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana ja kirjailijana Hilja jätti jäljen moniin luovan kirjoittamisen parissa nykyisin työskenteleviin. Marginaalimerkinnöissä tiivistyy niin paljon oleellista – joskus siellä marginaalissa onse oleellisin.
Vaikka olen teatteritiedottajan kokopäivätyöt jätettyäni kirjoittanut paljon kaikenlaista ja nykyisin esimerkiksi Teostossa on parikymmentä nimikettä kirjoittamiani lauluja, uskon ja ylpeästi ajattelen, että Hiljan aforismia mukaillen ehkä minullakin ikuisesti
Esitetekstit – pääteokseni.
Pisko Aunola
Kirjoittaja on filosofian maisteri, pedagogi, sanataiteilija ja lastenkulttuuriammattilainen. Hän on opiskellut teatterin ja draaman tutkimusta Tampereen yliopistossa, tanssitiedettä Tukholman yliopistossa ja valmistunut opettajaksi Taideyliopistosta. Nykyisin freelancerina toimiva Pisko on aiemmin työskennellyt mm. Teatterimuseossa ja Tanssiteatteri Hurjaruuthissa.
Lähteet
Backström Heidi 2020. Kuinka tiedottaa tuntemattomasta? https://oblivia.fi/kuinka-tiedottaa-tuntemattomasta/ (julkaistu 13.5.2020, viitattu 16.1.2023)
Hosseini Silvia 2013. Välillä kyllästyttää. SKR:n Kulttuurijournalismin mestarikurssin “Kesto avoin” -verkkolehti (julkaistu 30.9.2013, poistunut verkosta. Lainaus tarkistettu Hosseinilta sähköpostikeskustelussa 16.1.2023.)
Mörsäri Hilja 2000. Päivien ja unten kirjasta. Karisto Oy. Hämeenlinna.
Artikkelikuva: Pisko Aunola
