Julkaistu 18.1.2023
Vahvasti sukupuolitettujen tanssilajien, baletin ja flamencon, parissa kasvaneet runoilijat Susi Nousiainen ja Matias Loikala käyvät tässä tekstissä kirjeenvaihtoa transtanssijuudesta ja tanssin äidinkielestä. Ensimmäisestä oppimastaan tanssilajista, jonka tekniikka ja ilmaisutapa yhä rakentavat omaa minäkuvaa, ja jonka kautta siivilöityy suhde muihin tanssilajeihin. Kumpikin kirjoittaja on joutunut nuoruudessaan erkaantumaan tanssista sukupuoliristiriidan takia, ja palannut myöhemmin takaisin. Vuoden 2022 aikana käyty dialogi luotaa transtanssijan haavoittuvaista asemaa sukupuolittuneiden tanssikielten ristivedossa.
Miksi ihminen jättää itselleen rakkaan tanssiäidinkielen? Voiko sen löytää uudelleen, vai onko palaaminen omaan tanssin kieleen mahdotonta, muuttuneesta ruumiillisuudesta käsin? Erilaisten tanssiin ja sukupuoleen liittyvien kielioppien ja normien keskellä kipuilusta versoaa myös toivoa, mahdollisuutta uudenlaisiin tanssin hengittämisen tapoihin.
… … …
S: Aloin nyt kirjoittaa aivan yllättäen. Olen viime aikoina alkanut liikkua taas aktiivisemmin, kun aloin valmentaa lapsen futisjoukkuetta ja käydä uimassa, koska kehoni pystyy ja saa taas mennä uimahalliin. Tanssi aktivoituu kehossani välittömästi, kun liikkuminen tulee aktiivisemmaksi: uimahallin jälkeen selailen väistämättä tanssikoulujen sivuja.
Tanssiin liittyy aivan mieletön tunnelataus ja intohimo, ja sitä kautta paljaus, joka muodostaa eteeni tuskallisen esteen. Voisi kuvitella että uimahalli, jossa ihoni arvet ovat konkreettisesti esillä, olisi sellainen paikka, johon menemistä pelkäisin. Sen sijaan tanssitunti on paljon pahempi, vaikka siellä vaatteiden valitsemiseen ja vaihtoon liittyvät jutut ovat paljon yksinkertaisempia. Ei se pukuhuonetila, vaan se tanssi. Tanssin tilaan itseensä meneminen on sellaista paljautta, että jos joku sanoisi etten saa olla siellä, tuntisin varmasti että minä itsessäni en saa siellä olla, minä en saa olla olemassa.
Imen hulluna itseeni jokaisen esikuvan jonka saan, jotta saisin uskoteltua itselleni, että saan tanssia. Keväällä yksi keski-ikäinen miesprofessori kertoi käyvänsä kilpatanssissa, ja huomasin, miten siitä tuli mulle helpotuksen ja hyväksynnän maamerkki. Oletan hänet cis-heteroksi, ja siksi se tuntui validoivalta eri tavalla kuin esimerkiksi tanssivat cis-homomiehet, joiden heidänkään seuraan en tietysti transmiehenä pääse.
M: Ilmoittauduin juuri tanssitunnille! Löysin todella lempeältä kuulostavan tanssitunnin, jossa etsitään omaa ilmaisua musiikkiin perustuen. Se tuntuu oikealta lähestymistavalta juuri nyt. Kaipaan flamencon struktuuria ja rytmiä, mutta se on myös turhan rajoittavaa. Hukun helposti flamencossa ajatuksiin siitä, minkälaista tanssia kehoni saa tehdä. Tuntuu, että minun täytyy jotenkin löytää tieni takaisin tanssiin kuulostellen ja koetellen kehon luontaisia tapoja olla läsnä.
Mutta tosiaan, tuo paljaus. Tulee mieleen ajatus, että ensimmäinen tanssilaji, jonka itse oppii, on jollakin tapaa tanssin äidinkieli. Se on se ensimmäinen tapa, jolla oma keho ymmärtää tanssin logiikan, jolla oma keho osaa astua tanssin kulttuurilliseen ja esteettiseen jatkumoon. Ja että tanssiminen on ylipäätään jonkinlaista kielenkäyttöä, ruumiin merkityksellisyyden avaamista ja välittämistä. Näin ollen muut tanssilajit, joita opettelee, peilautuvat aina omaan tanssin äidinkieleen. Sen logiikan tai kieliopin avulla voi “kääntää” omaa liikekieltään muiden tanssilajien tekniikan ja estetiikan ymmärrettäväksi. En aivan osaa hahmottaa, mistä se haavoittuvaisuus ja paljaus siihen kehon-kielenkäyttöön tulee, eritoten sukupuolen suhteen. Heti kun alan tanssia, tuntuu kuin jokin kelmu tai kuori rikkoutuisi ihon päältä. Aivan kuin ihmiset näkisivät ihon ylimmän kerroksen läpi.
Ja samalla minusta kumpuaa vahva tunne, että sukupuoltani arvioidaan ja arvostellaan sen toiseksi ylimmän ihokerroksen kautta – että jotenkin olen paljastanut sellaista sukupuoleni häilyväisyyttä ja moninaisuutta, jota ei normaalisti kuuluisi paljastaa. Että kehoni on tanssiessa jotenkin feminiininen tavalla, jolla se ei saisi (trans)maskuliinisessa roolissa olla, ja jota en samalla pysty itse muuttamaan. Koska sillä lailla kehoni liikkuu. Kai tanssi voi olla hyvin transsukupuolisuutta korostava kokemus, sekä hyvässä että pahassa. Se voisi olla itselleni hyvinkin kaunista, jos en olisi niin epäluuloinen cis-katsetta kohtaan, joka tanssiani tutkii.
S: Minulla resonoi todella vahvasti tuo ajatus alkuperäisestä tanssilajista äidinkielenä. Se on asia jonka huomaan joka kerta, kun menen jonkin kokeilemaan uutta lajia, uutta liikkumisen kieltä: oli kyse sitten kamppailulajista tai jostain toisesta tanssista. Minulla on myös hyvin ruumiillinen kaipuu klassiseen balettiin tanssiruumiini äidinkielenä, minkä huomaan pulpahtavan muissa kokeiluissa pintaan. Kun kokeilen uutta lajia, nautin siitä ja se tuottaa iloa. Mutta samalla koen kehoon ryöpsähtävän toiveen siitä, että “ehkä kun treenaan tätä lajia, uskallan joskus balettiinkin!”. Tavallaan kaikki muut lajit ovat liepeilyä siinä huudeilla, mutta niiden tarkoitus on joka tapauksessa toimia reitteinä oman äidinkielen äärelle, antaa lupa takaisin siihen pääsemiseen. Tuo ero omasta tanssiäidinkielestä tuntuu lähes fyysisenä kipuna.
Mutta oma ruumiillinen kokemus tanssista, se miten itse hengittää maailman osana tanssiessaan, on aivan eri asia kuin tanssiminän suhde yleisökatseeseen! Tavallaan tanssi tarvitsee (ainakin jossain konteksteissa) yleisökatseen, mutta vastustan jyrkästi sitä että yleisökatse saisi tai edes pystyisi määrittämään tanssin totuudellisuuden.
Samalla, ristiriitaisesti, minulla on sellainen olo, että olen transsukupuolisena pettänyt yleisökatseen. Aloitin baletin varhain ja kehooni kasvoi kiinni sen yleisökatseen sopimus. Olen oppinut lapsesta asti liikuttamaan raajojani viehkeästi ja lyyrisesti, niin että sitä on kaunis katsoa. Samalla tanssissani on piilevä lupaus heteromatriisin alueella pysymisestä: ääneen lausumaton sopimuksemme siitä, että koska asetun liikkumaan kauneutta, heteromieskatse saa haluta minun ruumistani. Tämä minun ruumiini ja mieskatseen rakenteen välinen sopimus on osa sitä laajempaa sopimusta, jolla minulle on varattu oikeus tanssiin ja nimenomaan tanssiin yleisökatsetta vasten. Tarvitsen sitä.
Nyt olen mies, ja jos teen saman kauneuden kuin aiemmin, aivan täsmälleen saman, eli jos puhun ruumiillani tanssin äidinkieltäni, rikon jollain tapaa tätä katseen matriisia. Mies ei saa olla kaunis, miehen kauneus ei saa olla lyyristä, se tuntuu raa’alta rikokselta tanssin kielioppia kohtaan. Tai yleisökatsetta? Ketä kohtaan?
Mietin hiljaa mielessäni: mitä jos menisin näyttämölle ja tanssisin tällä herkällä ja lyyrisellä äidinkielelläni minun miehen ruumiissani? Kokisiko yleisö vierastusta? Kävelisivätkö he pois? Kääntäisivätkö he katseensa toisaalle? Jos näin kävisi, aistisin sen kaiken ja se tarkoittaisi sitä, että minulta vietäisiin pois oikeus tanssiin. Ajatus saa ruumiini hidastumaan, lukitsee tanssini ja tekee lihakseni mykiksi.
Tälle ruumiin vaikenemiselle annetaan usein nimeksi häpeä.
M: Tuntuu, että sanoitit osuvasti yleisökatseen ja heteromatriisin toiminnan. Tuli elävästi mieleen oman kipuiluni flamencovaatteiden suhteen lapsuudessani ja teini-iässäni. Tytöille ja naisille tarkoitetut vaatteet olivat hyvin viehkeitä. Heteromiehen haluavan katseen kohteena oleminen selvästi näkyy siinä, että tanssijan tuli kietoa oma tanssinsa feminiiniseen haluttavuuteen, jo lapsena esiteini-iässä.
Miehen roolissa tanssiminen feminiinisellä kehoäidinkielellä tekee ehkä yhtäkkiä tanssitilanteesta homoeroottista ja sillä tavalla vieraannuttavaa sitä katsovalle cisheteromieskatseelle. Feminiinisyys on niin selvästi sidottu sen katseen miellyttämiseen. Vaikken ole millään tavalla hetero, koen sellaisen tilanteen itsekin vahvan häpeälliseksi, jonkinlaiseksi epäonnistumiseksi: en osaa luoda uutta, “oikeampaa” yleisökatsesopimusta sen heteromiehen oletetun katseen kanssa. Voisiko uusi katse liittyä enemmänkin kyvykkyyteen, taidon ja tilan hallitsemiseen, voimakkuuteen, eli katsojan oman miehisyyden toisintamiseen minun kauttani? Mutta en kykene siihen kuin osittain, en pysty jättämään feminiinistä kehon äidinkieltäni tanssistani sivuun.
Mitäköhän tapahtuisi, jos olisi pelkästään homo-, bi- tai pancismiehistä koostuva yleisö? Tai pelkästään homo-, bi- tai pantransmiehistä, tai transihmisistä ylipäätään koostuva yleisö? Pystyisikö silloin rakentamaan uuden, queerimmän yleisökatseen sopimuksen? Onko se edes mahdollista, vai huljuuko se heterocismiehen aave siellä yleisössä? Olisiko transyleisö ihaileva juuri tuota tanssin äidinkielen ja sukupuolimääritelmän välistä “ristiriitaa” kohtaan, joka on heteromatriisin yleisökatseessa abjektia? Millä tavoin voi unelmoida itseään pois heteromatriisista tanssin avulla?
Muistin muuten, että kirjoitin tällaisen noin neljä vuotta sitten.
INCOMPLETE NOTES ON TRANS WRITING
- To mean is to transgress, to create a link that is not there. The metaphorical quality of language is exactly this: to say something truly is something else.
- My transness is not the revolution, only an echo of it. It only makes explicit how we are assigned, written over and into meanings – how our bodies are made into signifiers. Undermining their meanings is like dancing with a blindfold on, stumbling on the silence of the page.
- Trans writing is not learning how to say or not to say, but how to missay, misspell. Not learning how to mean or to stop meaning, but to mis-mean. Trans writing is learning to mispronounce the words that are used to define. It is to open the signifiers of the body into a choir of echoes.
- Someday I’ll write like my gender writes me, stuttering and circling over a vast blank field. It is not the only writing to do this, but it is mine.
Entä jos tämä olisikin näin:
INCOMPLETE NOTES ON TRANS DANCING
- To mean is to transgress, to create a link that is not there. The metaphorical quality of meaning is exactly this: to embody something truly as something else.
- My transness is not the revolution, only an echo of it. It only makes explicit how we are assigned, written over and into meanings – how our bodies are made into signifiers. Undermining their meanings is like dancing with a blindfold on, stumbling on the silence of the page.
- Trans dancing is not learning how to move or not to move, but how to mis-move, mis-gesture. Not learning how to mean or to stop meaning, but to mis-mean. Trans dancing is learning to mis-move the gestures that are used to define. It is to open the signifiers of the body into a choir of echoes.
- Someday I’ll dance like my gender dances me, stuttering and circling over a vast blank field. It is not the only dance that does this, but it is mine.
Ehkä tämä voi toimia kimmokkeena tähänkin dialogiin. Miten tanssi on aina trans, merkityksen ruumiillista uudelleenmuotoilua, ruumiin kielen rikkomista ja rakentamista.
S: Huomaan, että minussa nousee puheenvuoroasi lukiessa kaksi voimakasta ja keskenään ristiriidassa olevaa aaltoa. Pakko kirjoittaa ne nopeasti näkyviin.
Ensiksi nousee näkyviin se queer euforia, kun tajuaa, ettei kehoani voi estää tanssimasta. Ei vaikka hegemonisen yleisökatseen rakenne sanoo, ettei ruumiini tulisi sen silmiä vasten liikehtiä. En minä suostu sen puheeseen, joka pyrkii abjektisoimaan minut, sanon sille ei. Sillä minulla on ruumiissani voima määrittää se katse, jota vasten tanssini asetan. Päätän että se katse on queer, siihen katseeseen kuuluu että katsoja samaistuu mitä tahansa sukupuolta edustavaan kehoon (minkä muut yleensä pystyvätkin tekemään, mutta cis-heteromiehelle on tietysti lähinnä sallittua asettua heteromieskatseen haltijaksi), siihen katseeseen kuuluu halu vaihtelevia kohteita kohtaan, siihen kuuluu että katsoja hyppää mukaan tanssiruumiiseen tekemättä siitä objektia, ja antaa liikkeen tuntua oman ruumiinsa läpi ja kautta. Jos päätämme että yleisökatse on tästä lähin queer, sen kun tanssimme itsemme olevaksi kuvittelemaamme katsetta vasten ja a’vot! Määritämme uuden, utopistisen katseen jokaisella liikkeellämme.
Ja samalla tämän euforisen tunteen kanssa minussa nousee tunnevyöry, joka haluaa sanoa utopian todeksi tekemiselle jyrkästi ei. Enhän minä halua rakentaa uutta tanssin katsetta, minä olen jo tanssimassa täällä. En halua tehdä mitään “toisin tekemistä”, minähän olen ollut tekemässä näin jo vuosia. Siinä tilassa, joka on ollut tanssin normi ja kaanon, ja minä haluan asustaa siinä, sehän on tanssiäidinkieleni. Minä olen jo tässä, haluan että se katse joka häiriintyy tanssistani lähtee vittuun reviiriltäni tanssiani sotkemasta. Tämä tila on jo minun, eikä se ole mikään “toisenlainen” tila, vaan se ensimmäinen.
Ärsyynnyn ajatuksesta, että jättäisin mainstream-yleisökatseen ja koettaisin tehdä pesää johonkin toisaalle, keksiä uuden lajin jolla puhua tanssia, koska minullahan on jo se tanssin äidinkieli, jota puhun sujuvasti. En minä halua olla menossa mihinkään underground-tilaan, kokeelliseen ja uusia muotoja esiin vispaavaan tanssimöyhentämöön. Laatikkoon, johon voidaan laittaa jemmaan tanssimaan nämä normipoikkeamat, jotta meidän normaalikatseisien ei tarvitse hätääntyä, kun joudumme vahingossa näkemään niitä ja kokemaan, miten se aiheuttaa meissä oudon affektin. Minä haluan tanssia tässä niinkuin olen aina tanssinut, ja se on yleisökatseen omaa duunia, jos sen pitääkin nyt yhtäkkiä muokkautua jollain tapaa uusiin muotoihinsa minun ruumistani vasten. Huh, huomaat varmaan miten tämä rajoihin ja reviiriin kajoaminen nostaa esiin raivoa. Tavallaan sen tunteen voimakkuus jopa nolottaa itseä.
Tuijotan sadetta ikkunasta ja tajuan sen raivon. Tai oikeastaan surun. Yksi meisner-tekniikan teatteriopettajani sanoi kerran, että vihan takana on usein surua tai näkymättömäksi jäämisen kokemus. Jotenkin en kai hyväksy sitä muutosta, mistä puhuttiin oman tanssiruumiin ja yleisökatseen välillä. Se liittyy voimakkaasti tanssiin yhteyttä luovana tilana, liikkeenä jossa sulaudutaan yhteiseksi tuntevaksi ruumiiksi ja eletään ja hengitetään tanssia yhdessä. Jollain toisella kurssilla joku opettajani puhui filosofisesti siitä, kuinka taide, esimerkiksi teatteri, kuoro tai tanssi, luo ihmisten ruumiisiin yhteisen rytmin, joka saa heidät kasvamaan toisiaan kohti keskinäisten erojen yli – yhdistää ihmiset taas yhteiseksi ruumiiksi taiteen tilassa.
Tätä yhtymistä samaksi ruumiiksi olin tottunut kokemaan suhteessa yleisökatseeseen ja tietysti toisiin tanssijoihin. Silloin kun muutuin, eli tulin kaapista ulos, yhteys katosi. Koin että tulin jotenkin ulosheitetyksi siitä yhteyden muodostamisesta, koko tanssin yhteisestä ruumiista. Minun ruumiiseeni painettiin abjektin merkki, enkä enää päässyt osaksi sitä yhteyden tekemistä kuten ennen. Ja jos yhteisruumiillisuus on se mihin ylipäätään tanssissa hakeudun, mitä järkeä enää tanssia ollenkaan!
Tanssi ehkä lakkaa silloin, kun joltain yhteisen ruumiin osalta – minulta – kielletään yhteyden muodostaminen, ja sen tanssia aletaan katsoa kuin erillisenä, yksin tanssivana ruumiinosana. Tanssiruumis, jonka muodostavat kaikki tanssijat ja yleisökatseen jäsenet, alkavat katsoa erillään tanssivaa ruumiinosaa niinkuin se ei kuuluisi heihin muihin, eivätkä he koe luontevaksi antautua kokemaan tanssia tuon erillisen osan kautta, katsovat vain sitä ulkoapäin. Tuo on erilainen ruumis, katson sen toisenlaista tanssia. Mutta jos tanssia ajattelee yhteisen taideruumiin muodostamisena, erilleen sysätty ruumiinosa ei voi tanssia, vaan se kuolee.
M: Samaistun kovasti tuohon raivoon, jota kuvailit. Kun havahduin omaan transsukupuolisuuteeni, jokin abjektin merkki lyötiin minuun, enkä kyennyt enää olemaan tanssiruumiin osana. Sittemmin tanssiruumiin osaksi uudelleentuleminen on vaatinut monimutkaista neuvottelua. Yksi konkreettinen esimerkki tästä ovat flamencokengät, jotka ovat naisilla ja miehillä erilaiset. Koska olen pienestä lapsesta asti tanssinut naisten kengillä, en yksinkertaisesti osaa tehdä yhtä monimutkaisia koputussarjoja miesten kengät jalassa. Erot eivät ole suuret – ehkä sentin tai parin eri korkuinen korko – mutta kun kyse on tanssin äidinkielestä, pienetkin affektimuutokset voivat häiritä lihasmuistin toimintaa huomattavasti. Monella tapaa olen kokenut myöhemmin flamencon kielellä tanssiessani tanssiruumiin osaksi tulemisen vaikeaksi ja rajoittavaksi, ja samalla olen kiertynyt sitä kohti. Minulta puuttuu luottamus siihen, että voisin palata, voisin kaikessa transsukupuolisuudessani olla vielä sen osa. Että tanssin kieleni olisi kuultavissa, kosketeltavissa.
Ja samaistun myös tunteeseen, ettei halua olla underground, ei halua olla pakotetusti kokeellinen. Osittain en samaistu tähän lainkaan, sillä minulla on hyvin pienestä lähtien ollut kokemus siitä, että olen pakotetusti kokeellinen ja lähtökohtaisesti sopeutumaton. Tämä on varmasti osin ”patologista”, mutta osittain realistinen selviytymismalli normitetun yhteiskunnan keskellä. Samalla kyllä tunnistan sen toiveen, että minulla olisi paikka tässä yhteiskunnassa, sen tavassa hahmottaa ja jäsentää maailmaa. Mietin, mitähän olisi tapahtunut, jos olisin voinut opetella tanssin äidinkielen, jossa olisi olemassa jokin kolmas sukupuolirooli. Jos olisin näin voinut olla osa tanssin ruumista ilman tarvetta olla cis ja binäärinen. Kieleni olisi voinut soljua alusta saakka muiden kieliin edes jollain tasolla ymmärrettävästi.
Ja tietysti jatkopohdintana: jos olisin saanut ylipäätään olla tämän kolmannen sukupuolen roolissa, ehkä minulla olisikin ollut tämän cis-heterosysteemin epäonnistujana mahdollisuus “onnistua” kolmantena sukupuolena. En tiedä, olisiko se mitään ratkaissut – olisin vain saattanut olla siinäkin määritelmässä epäonnistuja, jonkin ”neljännen tien” kulkija. Mutta jokin minussa sitä kuitenkin tahtoo, että olisinkin osa, käsitettävissä, järjestettävissä johonkin. Että ei tarvitsisi utopioida.
Tanssituntejani siirrettiin pitkään eteenpäin opettajan sairasloman vuoksi, ja totta puhuen siitä tuli aika epätoivoinen olo. Se toi pintaan vahvaa hylkäämiskokemusta, vaikka tiedän, ettei sillä ollut mitään tekemistä minun kanssani. Mutta jatkuva lykkääntyminen jotenkin tuntui kristallisoivan sitä, etten oikeasti kuulu tanssiin, ettei minun kuulu tanssia, että petän tanssin sopimuksen omalla rönsyävällä sukupuolellani. Että minut hylätään tanssin ulkopuolelle rangaistuksena transtanssijuudestani. Tahmea, kelmeä, huljuva tunne. Todellakin tuntui siltä, kuin olisin tanssin abjekti.
Itse tanssitunnit ovat kuitenkin olleet parantavia kokemuksia. Huomaan etten oikein haluaisi kirjoittaa niistä, sillä ne tuntuvat niin raa’oilta ja henkilökohtaisilta tiloilta ja kieliltä. Yritän kuitenkin, hiukan.
Joka tunnilla aloitimme mielikuvaharjoituksella, joka jollakin tapaa kutsui ruumista liikkeeseen, tanssiin, ja siitä tilasta käsin annoimme ruumiin luoda sellaista tanssia, mikä siitä sillä hetkellä purkautui. Tanssissani sekoittui usein flamencon kieltä johonkin muuhun, johonkin lattialla viihtyvään, kurottelevaan ja kallistuvaan kieleen. Koin samaan aikaan vahvaa yksityisyyttä, täysin omassa kielessäni tanssimista, että vahvaa kuuluvuutta muihin tanssiviin ruumiisiin ympärilläni.
Opettajamme ei kommentoinut millään tavalla arvottavasti tanssiemme liikekieliä – meidän ei ollut tarkoituskaan tanssia suoranaisesti mitään tai ketään varten. Kuitenkin koin nähdyksi tulemista ja hyväksyntää, sekä opettajan että muiden kurssilaisten kautta. Ehkä tässä on jonkinlainen kompromissi, ainakin tälle hetkelle. Se normittava yleisökatse, joka tanssitunnilla kuitenkin oli ympärilläni (osittain kuviteltuna), muuttui lempeäksi läsnäoloksi tanssini rinnalle. Kuin vieraaksi, jonka itse päästin lähelleni, opettelemaan ruumiini kieltä.
S: Kävin tänään jazztunnilla ja se oli awesome! Siellä tehtiin tosi femmekoodattua koreografiaa, mutta jotenkin se ei haitannut. Tai ehkä koska liikesarjat olivat hirmuisen vaikeita tauon jälkeen ja aivot ihan ylikierroksilla, jotta kroppa pysyisi edes jotenkuten perässä, niin olin intensiivisesti läsnä koko ajan. 😀 Pari kertaa feminiinisessä liikekielessä oli sellaisia kohtia joissa mietin, pystynkö tähän. Totesin että pystyn. Tämä sisäinen valinta piti yhden tunnin mittaisen tanssitunnin ajan tehdä noin kuusi kertaa, ja lopun aikaa mieleni sai vihdoin rauhassa keskittyä tanssiin. Oletan, että kun menen uudelleen ja toistan tätä muutamia kertoja, niin tuo arkuus katoaa. Ainakin toivon niin.
Samalla huomaan olevani vereslihalla juuri samaan asiaan liittyen. Opettajan puhuessa aristi ja pelkäsin alitajuisesti jotain… en edes tiedä mitä, ehkä jotakin vääränlaiseen lokeroon työntämistä. En osaa sanoa mitä se käytännössä olisi voinut olla. Mutta miten opettajalla onkaan suuri vaikutus siihen miltä tanssiminen tuntuu, ja etenkin tässä vaiheessa, kun ilmaisun sijaan keskityn järjestelemään raajoja suunnilleen oikein päin ja jotenkin musiikin mukaisesti. Tunnen kielen, mutta minulle kasvaa sen puhumiseen uusi ruumis. Miten haurasta keskeneräisyys onkaan!
Mietin vielä tuota raivoa ja myös ajattelua jota toit mukaan ei-binäärisyydestä. Tavallaan minua huvittaa ajatus siitä, että jossain niin ihmisyyden läpi tunkevassa ja elämän kirjon sisältävässä kuin tanssi, olisi kaksi roolia, mies ja nainen. Se kuulostaa minusta tanssia rankasti aliarvioivalta. Eikö tanssi ole juuri sellaista luovaa aluetta, jolla keinotekoisten roolituksien alta on mahdollista liikkua kohti jotain kirkkaampaa, yhteyttä itseen, maailmaan ja toisiin? Eikö tanssi ole sellainen tila jossa saa hengittää ihmisruumiina vapaammin kuin monissa arkirooleissa? Ja silti samalla tuo roolitus miehen tanssiliikkeisiin ja naisen tanssiliikkeisiin, ja kumpaankin kuuluvat tekijyyden ja katseen alaisuuden rakennelmat, nehän hallitsevat meitä koko ajan. Apua. Tekee mieli rikkoa.
Tänään kun kävelin kotiin tanssitunnilta, mietin kuinka joskus ajattelin ruumiini alkavan hengittää, kun tanssin. Mutta en oikeastaan koe ihan niin. Koen tarkemminkin niin, että hengitän tanssia. Tiedätkö, se on vähän eri, hengittää kun tanssii tai hengittää tanssia. Minulle tuo jälkimmäinen on todempi. Huomaan että joku sisälläni on todella arka. Luulen, että se on joku pieni sisäinen minä, joka pelkää, etten anna sen enää hengittää, vaan lopetan sen hapensaannin, niinkuin tein aiemmin kun lakkasin tanssimasta. Se jotenkin kirkuu tunnin jälkeen, että älä enää koskaan lopeta tanssimista, ettet lakkaa hengittämästä ja olemasta. Yritän luvata sille, että en enää koskaan lopeta.
___________________
1Yleisökatseen käsitteellä viittaamme mieskatseeseen (”male gaze”) ja sen johdannaisiin (kuten heterokatse, valkoinen katse ja ciskatse). Näillä tarkoitetaan rakenteellisesti etuoikeutettua perspektiiviä, joka asettaa itsensä keskiöön ja määrittelee itselleen ”toiset” omien normiensa kautta. Yleisökatseella tarkoitamme siis, että yleisöllä on valtapositio, jonka kautta se määrittelee esiintyjän.
2Käsitteellä abjekti tarkoitetaan poststrukturalistisessa analyysissa jotain hirviömäistä, sellaista joka herättää niin inhottavan ruumiillisen reaktion, että se on heitettävä pois. Ks. esim. Julia Kristevan teos Powers of Horror.
Matias Loikala on pääasiassa runouden parissa työskentelevä kirjoittaja, jonka keskeisiin teemoihin kuuluvat ekologia, ruumiillisuus ja ihme.
Susi Nousiainen on kuvataiteilija ja tutkija, joka käsittelee ruumiillisuuden ja sosiaalisten koodien teemoja runouden ja pelillisyyden kautta.
Artikkelikuva: Susi Nousiainen ja Matias Loikala
