Milla Koistinen – Jännitys nousee lattiasta ja kohoaa ihosta nousevan kostean höyryn mukana kohti kattoa. Energia täyttää Inmet-areenan ja tanssijoiden huoli siitä, että tila on liian suuri ja he hukkuvat sinne, tuntuu turhalta.
Kuva: Lucas Racasse
Muutama sana vielä tiistai-illan viimeisestä esityksestä, Rasmus Ölmen koreografiasta Next Fence. Tiistain tiedotustilaisuudessa Ölme kertoi, että yksi lähtökohta koreografialle oli saada siihen samanlainen tunnelma kuin live-esityksissä, jotain samaa mitä vaikkapa rock-konserteissa on. Häntä kiinnostaa pitää esitys jatkuvassa muutoksen tilassa ja antaa prosessin olla käynnissä lavalla yleisön edessä. Toisena lähtökohtana teokselle olivat viimeaikaiset yhteiskunnalliset tapahtumat, ei niinkään kuitenkaan poliittisuus vaan näiden luomat sivuvaikutukset arkeen.
Ölme on halunnut tarkastella työssään turvallisuuden, pelon, puolustuksen ja turvallisuuden mekanismien fyysisyyttä. Milloin suojelu on vaistomaista, milloin se muuttuu vainoharhaiseksi hysteriaksi?
Teoksen liikekieli on fyysistä ja siinä on vaikutteita itämaisista taistelutekniikoista. Tanssijat tuottavat jatkuvasti materiaalia, antavat kehon viedä ja asioiden tapahtua. Liike on tavallaan täysin suuntaamatonta, kaatuilua, hapuilua hetkestä toiseen, mutta suunnattomuudessaan se on äärimmäisen kirkasta. Tanssijat eivät keskity perinteisellä tavalla esittämiseen vaan itse kehoon ja liikkeeseen. He tutkivat liikettä, antavat sen syntyä ja asioiden tapahtua. Keho on viisas ja siihen voi luottaa. Se löytää reittinsä tavalla ja toisella, synnyttää mitä mielenkiintoisimpia matkoja, kunhan sitä uskaltaa heittäytyä seuraamaan.
Yleisön purkautuessa ulos salista saattoi kuulla jo ensimmäiset kommentit, jotka olivat selvästi joko puolesta tai vastaan. Next Fence tuskin jäi kenellekään kovin neutraaliksi kokemukseksi.
Festivaalin toisena päivänä oli luvassa ensimmäinen kantaesitys, uutta sirkusta sekä vieraita New Yorkista. Päivän ensimmäinen esitys Circo Aereon Baby Dough yhdistelee uutta sirkusta, tanssia ja musiikkia. Uusi sirkus on herättänyt viime aikoina paljon kiinnostusta niin kuin nytkin, sillä esitys myytiin loppuun jo ennen festivaalin alkua.
Illalla kantaesityksensä sai Simo Kellokummun RAW DOG, joka on mahdollista nähdä Zodiakissa, Helsingissä syyskuussa. Simo Kellokumpu Company on yksi uusista nykytanssiryhmistä ja rakentuu neljän nuoren miehen ympärille. Vakiokokoonpanoon kuuluvat koreografin lisäksi valosuunnittelija sekä visualisoija Jukka Huitila, äänisuunnittelija Antti Nykyri ja tuottaja Erno Ovaska. Muu työryhmä kiinnitetään produktiokohtaisesti. Ryhmän tavoitteena on tuottaa 1-2 kantaesitysteosta vuosittain ja luoda niille kiertuetoimintaa yhdessä muiden tuottajatahojen kanssa. Kellokumpu korostaa ryhmän työn jatkumon sekä samojen ihmisten kanssa työskentelyn tärkeyttä. Tiedotustilaisuudessa huomasi pitkästä aikaa kuuntelevansa ihmisiä, jotka ovat suunnattoman päättäväisiä ja hämmentävän itsevarmoja suomalaiskansallisesta tyylistä poiketen.
Iltapäivällä harjoituksissa RAW DOGin työryhmä hioo vielä viimeisiä kohtia, illan esitykseen on aikaa muutama tunti. Ajoitukset osuvat kohdilleen, välillä niitä vielä haetaan yksin ja erikseen. Harjoitus keskeytyy, liikkeitä tarkistetaan ja sitten taas jatketaan. Jännitys nousee lattiasta ja kohoaa ihosta nousevan kostean höyryn mukana kohti kattoa. Energia täyttää Inmet-areenan ja tanssijoiden huoli siitä, että tila on liian suuri ja he hukkuvat sinne, tuntuu turhalta.
Jeremy Nelson, Luis Lara Malvacias sekä Francis A. Stansky esittivät alkuillasta kolme pienoisteosta, jotka olivat kaikki vahvasti amerikkalaiseen perinteeseen pohjaavaa, liikelähtöistä tanssia.
Viereeni istuutui vanhempi oululaispariskunta ja mies tiedusteli, josko paikat teatterin keskellä ovat hyvät. Herrasmies ei ole aiemmin ollut katsomossa tanssia, mutta musiikki on tuttu taiteenlaji. Rouva puolestaan on alun perin Pyhäjärveltä kotoisin ja on käynyt aiemminkin festivaalilla. Sain oivan tilaisuuden kysellä heidän tuntemuksiaan heti esityksen jälkeen. Kaksi ensimmäistä teosta tuntuivat kuulemma hieman liian abstrakteilta, mutta olivat silti kiinnostavia. Viimeisessä koreografiassa oli käytetty jonkin verran rekvisiittaa ja se helpotti katsomista. Mies pohdiskeli, mikä esityksissä kiinnittää huomion, miten omat ennakkoasenteet vaikuttavat ja mitä mielikuvia esitykset herättivät. Jos koreografioissa oli joitain tuttuja elementtejä tai esineitä, kuten viimeisessä, siitä oli huomattavasti helpompi saada kiinni.
Jossain vaiheessa ennakkoasenteet karisivat muun muassa miesten välisistä suhteista ja teoksia alkoi katsoa enemmänkin miesten välisenä leikkinä ja hahmot muuttuivat sympaattisemmiksi. Myös huohotuksen kuuleminen ja hien näkeminen toivat teoksia lähemmäs. Lopuksi mies kertoi vielä mielikuvistaan lapsuudesta, joita koreografiat nostivat pintaan. Lisäksi hän tuumi, että tanssiakin pitäisi osata vain katsoa ilman ennakkohaluja tai -muistoja. Ei miettisi mitä sen pitäisi esittää tai mitä siinä pitäisi nähdä.
Illalla väki kerääntyy Inmet-areenan katsomoon ja tunnelma on jostain syystä jännittyneempi kuin muutoin ensi-iltoina. Sanat nuori ja koreografilupaus taitavat nostattaa lisäjännitystä. Yleisövalot sammuvat ja esitys alkaa.
Milla Koistinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.
