Milla Koistinen – Festivaalin kolmannen päivän iltaa kohden väsymyksen määrä on hurjassa kasvussa. Uskoisin, että kylpyammeesta, johon vesi on unohtunut valumaan ja josta vesi valuu jo ovenraosta eteiseen, tuntuu samalta kuin minusta nyt.
Petra Hauerová: Night Moth
(Kuva: Jiri Malek)
Aamulla nousin ylös hitaasti tunnustellen josko surullisenkuuluisa kolmas päivä olisi tehnyt tehtävänsä. Yllättävää kyllä, keho oli lähes kivuton, mutta väsymystä ei voinut olla huomioimatta. Jeremy Nelsonin aamutunnit ovat olleet melko lempeitä eikä keholla ole näköjään tarvetta valittaa. Tänään väsymys tuntui olevan vain hyvästä ja tanssiminen sujui vaivatta. Lantio ja alaselkä olivat herkistyneet aistimiseen, joten Nelsonin keskittyminen opetuksessaan niiden avaamisen on alkanut vaikuttaa.
Iltaa kohden väsymyksen määrä on hurjassa kasvussa, eikä ihme, sillä tapahtumia ja kohtaamisia on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Kolmas päivä tarjosi mielenkiintoisen paneelikeskustelun sekä Johanna Tuukkasen, Petra Hauerován, Karine Pontiesin, Alpo Aaltokosken ja Arja Raatikaisen teokset.
Tanssin uudet tekijät -paneelikeskustelussa viisi naistaiteilijaa, Johanna Tuukkanen, Jenni Kivelä, Inka Tiitinen, Eeva Muilu sekä Favela Vera Ortiz kokoontuivat keskustelemaan ”Tanssin kaipuu, kipu ja ilo” -otsikon alle tanssisosiologi Jaana Lämsän johdolla. Keskustelua olisi voinut jatkaa useamman päivän eikä kahdessa tunnissa ehditty kuin raapaista pintakerroksia. Paneelissa pohdittiin muun muassa kokemuksia koulutuksesta, siirtymistä ammattikentälle, rahoitusta, tuottamista ja muita käytännön asioita, joita taiteilijat työssään kohtaavat sekä valintojen tekemistä taiteellisessa prosessissa.
Jostain syystä keskustelu jäi paljolti koskemaan kaikkea muuta kuin itse taiteellista työtä, kaiken ydintä. Juuri siitä ainakin minä olisin ollut kiinnostunut kuulemaan, siitä kuinka nuoret tekijät kertovat samaan päättäväiseen tyyliin työstään kuin edellisenä päivänä Simo Kellokumpu teki. Nyt päällimmäiseksi keskustelusta jäivät mieleen työn vaikeat puolet, taloudelliset ongelmat, työn tekemiseen liittyvä ahdistus ja jonkinlainen kumma synkkyys. Toki näistäkin täytyy puhua ja ne kuuluvat tekijöiden arkeen, mutta kuten keskustelun loppumetreillä ruotsalaistoimittaja kysyi: ”Where is the joy?”, minäkin mietin samaa.
Mihin unohtuu itse työ, juuri se valtava into – vaikka se olisi ahdistavakin into, mutta joka saa tekijän tarttumaan toimeen? Missä on puhe hetkistä salissa yhdessä mahdollisen muun työryhmän kanssa, ensimmäiset hapuilevat kokeilut ja ensimmäiset varmuuden tunteet? Ehkä olen itse jotenkin naiivi kaivatessani intohimoista tekemistä sekä puhumista, hehkua ammatin äärellä, mutta näistä minä olisin halunnut kuulla ja nämä seikat ovat minulle ainakin tällä hetkellä tärkeimpiä tässä ammatissa. Eikö kaikki muu ole lopulta sivuseikkoja, eikö itse tekeminen ole kaiken ydin?
Ehkä kaikkeen tähän olisi päästy mikäli aikaa olisi ollut enemmän, sillä nyt sipulista kuorittiin vasta multaiset kuoret. Ehkäpä keskustelu jatkuu tuonnempana.
Tiedotusvälineet tuntuvat täälläkin rakastavan seuraavia adjektiiveja; nuori, lupaus, kansainvälinen, uusi, valtti ja jopa kaiken huipentumana sanaa tähti. Syyllistyn itsekin ääri-adjektiiveihin ja tunnen pahoinvointia siitä. Median rooli on kummallinen. Tätä pohdintaa saattoi jatkaa Alpo Aaltokosken Lucid Dreamingia katsoessa ja samaa nykypäivän kimalletta ja kiimaa oli myös Simo Kellokummun RAW DOGissa. Minkälaiset kuvat ja mallit ympäröivätkään meitä ja miten suurta kuvotusta sen ylenpalttisuus aiheuttaa!
Uskoisin, että kylpyammeesta, johon vesi on unohtunut valumaan ja josta vesi valuu jo ovenraosta eteiseen, tuntuu samalta kuin minusta nyt.
Milla Koistinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.
