Olli Ahlroos – Valokuvaaja Johannes Romppasen ensikosketus taidetanssiin.
”Teos – olipa se mitä taiteenlajia tahansa – on parhaimmillaan, kun siinä on tilaa itsetutkiskelulle.”
”Mäkin haluan tehdä tota!”
Valokuvaaja Johannes Romppanen on suunnitellut jo pitkään menevänsä katsomaan tanssitaidetta. Itsekin taiteilijana kaikki taide on tietysti lähellä Johanneksen sydäntä, mutta tanssi on jotenkin mystisesti jäänyt aina Johanneksen taidepaletin ulkopuolelle. Kaapelitehtaalla Zodiakin lämpiössä Johannes myönsi jännittävänsä hiukan ja kertoi – itse myös Kaapelitehtaalla työskennelleenä – tahtoneensa monesti tulla nimenomaan Zodiakiin katsomaan mitä täällä oikein puuhataan.
Korjatakseni vihdoin tilanteen valitsin Johanneksen katsottavaksi postmodernin taidetanssin legendan Deborah Hayn koreografioimaa ja Vera Nevanlinnan sovittamaa ja tanssimaa teosta News. Samassa illassa Zodiakissa nähtiin myös Joanna Haarttin, Riina Huttusen, Eeva Muilun ja Heidi Räsäsen esittämä ja Milja Sarkolan ohjaama ja hänen tekstiinsä pohjaava, vain väljästi tanssitaidetta lähentelevä teos Postia Eva Dahlgrenille. Eeva Muilu tosin tanssikin teoksessa hetken, samoin Riina Huhtanen. Teos oli kuitenkin vahvasti kehollinen ja tilallinen tutkielma koskien esiintymistä ja läsnäoloa. Harjoitusprosessissa oli käytetty sekä Johannekselle, että allekirjoittaneelle entuudestaan tuntematonta Acting with the Inner Partner -toimintaa eli AwIP:tä.
Esityksien jälkeen kävi ilmi, että Johanneksen vuosia pitkä odotus päästä taidetanssin pariin oli saanut jonkinlaisen ennakkolatauksen ja muodostunut jopa pieneksi ennakko-odotukseksi. Johanneksella tuntui olevan jo selvä kuva siitä, minkälaista tanssia hän olisi halunnut nähdä. Siksi Deborah Hayn ja Vera Nevanlinnan teos tuntui Johanneksesta pienoiselta pettymykseltä.
”On mielenkiintoista nähdä ja kokea sellaista, joka tuo ja synnyttää itselleen jotain uutta. News oli kuitenkin todella hankala. Se tuntui vaikealta ja siitä oli vaikeaa ottaa mitään irti. Se jätti kyllä hölmistyneeksi”.
Teoksessa ei ollut musiikkia. Äänimaailman luomiseen oli käytetty pieniä mikrofoneja, joita oli piilotettu lavalle ja jonnekin Vera Nevanlinnan päällä olleeseen kovasti rapisevaan muovipukuun. Mikrofoneja laitettiin päälle ja pois haluttuina hetkinä ja niiden havaitsemaa ääntä manipuloitiin reaaliaikaisesti. Näin syntyi yllättävänkin monipuolinen ja vangitseva äänimaailma, joka lopulta sai Johanneksen mukaan liiankin suuren rooli teoksen etualalla.
”Mä en nähnyt sitä, mikä siinä teoksessa oli hienoa. Mulle se vaikutti enemmän tekniseltä kokeilulta ja se minua siinä kiehtoikin. Se mikä siinä häiritsi, oli juuri se materia, se puku ja miten se oli nostettu niin vahvaan asemaan teoksessa. Minua kiinnostaisi enemmän nähdä tanssia ja sitä, miten sitä kroppaa käytetään työkaluna. Ilman sitä pukua olisin ehkä saanut teoksesta enemmän irti. Siihen olisi pystynyt lataamaan sitten omia asioita. Nyt se kehys oli aika tiukka kun siihen oli ympätty niin paljon muitakin asioita. Siinä mielessä teos oli aika sekava”. Teoksessa käytetty mikrofonitekniikka oli Johanneksen mielestä sinänsä oivaltavaa, mutta lopulta Johanneksen mukaan ”se meni siihen, että rupesin vaan miettimään miten ne äänet oli tehty”.
”News oli liian teoreettinen eikä siinä ollut minulle mitään tarttumapintaa. Toisaalta sekin on kiva että voi mennä tilanteeseen, missä on hämmentynyt. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää ja asiat avautuu myös jälkeenkin päin. Fiiliksiähän nekin on, että on hukassa ja on tietämätön”, kuvaili Johannes tuntojaan esityksen jälkeen.
Käsiohjelma oli ladattu täyteen Deborah Hayn teoretisointia, jota ensi kertaa taidetanssia seuraavan on mahdotonta sisäistää yhdellä lukemalla kaikenlaisen lämpiöturinan keskellä. ”Tuntui siltä, että olisi ollut hyvä olla enemmän taustatietoa”, Johannes harmitteli. ”Aina kun taidetta teoretisoidaan, se vaatisi enemmän älykkyyttä”, Johannes naurahti. Jälkikäteen ajatellen allekirjoittanut ei pysty arvioimaan, tarkoittiko Johannes älykkyydellä itseironisesti juuri omaa taustatiedon puutettaan tanssista vai itse teoretisoijan älykkyyden puutetta… veikkaisin ehkä hieman molempia. ”Tässä mielessä Postia Eva Dahlgrenille oli paljon helpommin lähestyttävissä.”
Postia Eva Dahlgrenille sai Johannekselta suorempaa ja kiertelemättömämpää kiitosta kuin News. ”Se oli todella hieno”, Johannes sanoo. ”On hienoa nähdä kun ihmiset laittavat itsensä likoon, ja miten ne ihmiset on läsnä siinä tilanteessa.” Teoksessa käytetty AwIP-toiminta on käsiohjelman mukaan lyhykäisyydessään sitä, että ”henkilö ymmärtää tilanteensa ilmaistessaan sen hetkisen sisäisen dialoginsa ääneen. Toiminnassa esiintyjä astuu yksin tyhjään tilaan vailla ennakkosuunnittelua”. Käytännössä esiintyjä siis puhuu ääneen ajatuksensa ollessaan ja toimiessaan muiden – tässä yhteydessä yleisön – kuunnellessa ja katsoessa.
Erityisesti Johannes antaa kiitosta, koska teos käsitteli asioita, jotka ovat ja tulevat aina olemaan jatkuvasti läsnä elämässä, ”vaikka harva niitä ehkä kysyykin”.
”Se herätti todella paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Nämä asiat ovat pakollista purtavaa ihmisille”, Johannes tuumi. Teoksen jälkeen suunnittelimme, kuinka AwIP:stä tulisi pakollinen oppiaine peruskouluun. Johannes kertoi ajatelleensa teoksen aikana, että siinä olisi ollut tilaa myös sille, että hän olisi itse noussut tuoliltaan lavalle ja alkanut ”AwIP:aamaan” kesken esityksen.
Kaiken kaikkiaan Johannes piti ensi kokemuksestaan taidetanssin parissa positiivisena ja piti sitä myös ajatuksia herättävänä oman työnsä kannalta. ”Mun mielestä teos – olipa se mitä taiteenlajia tahansa – on parhaimmillaan, kun siinä on tilaa itsetutkiskelulle”, lopettaa Johannes harkitsevasti. Taidetanssi sai Johanneksesta uuden, innostuneen, hyvin kiinnostuneen ja oikealla tavalla kriittisen ystävän. 
Olli A. Ahlroos
Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän suorittaa työharjoittelua Liikekieli.comissa kevään 2007.
olli.ahlroos(at)liikekieli.com
Kuva: Johannes Romppanen
Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.
