Mika Backlund ei ole ensimmäinen tanssija, joka on tehnyt katoamistempun. 1990-luvulla Backlund nousi nopeasti uuden ja lujaa liikkuvan nykytanssin ykköskaartiin. Osaksi sukupuolensa ansiosta tanssijan pöytä oli katettu Mikalle ja siitä sai ahnaasti ottaa mitä halusi. Liiankin ahnaasti.

Loppuun palamisen menestystarina

Viime keväänä Mika Backlund valmistui jo kolmanteen ammattiin. Neljän vuoden psykologian opinnot toivat maisterin paperit ja nyt Mikan työpaikka on Töölön sairaalan akuutilla psykiatrisella avo-osastolla.

– En ole juurikaan seurannut tanssin kenttää, ei yksinkertaisesti ole aikaa.  Psykologin työ on sellaista, että siihenkin, aivan kuin tanssiin, imeytyy täysillä, pohtii isoihin muutoksiin elämässään pystynyt nelikymppinen Mika.

– Voi myös olla, että minulla on vielä tiedostamatonta torjuntaa tanssimenneisyyttä kohtaan. Uran loppuvaiheessa 2000-luvun alussa olin loppuun palamisen äärellä, pohtii Backlund.

Mika sanoo, että vasta nyt on ehkä ensimmäinen hetki palata uran loppumisen syihin. Haastattelun päätyttyä hän vitsailee, olevansa sen verran itsekäs, että käyttää tämäkin haastattelun asian ääneen kelaamiseen. Minulle se kertoo siitä, että kun tanssija häviää kentältä, hän jää ajatuksineen aika yksin.

Miestanssijan nousukiito

Kun Mika Backlund pääsi Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitokselle vuonna 1990 kurssikavereita olivat mm. Kai Lähdesmäki, Hanna Brotherus, Hanna Pajala, Simo Heiskanen ja Katariina McAlester.

– Me melkein asuttiin koululla ja opiskelun lisäksi illat pitkät väännettiin omia systeemejä. Mä  viihdyin ja omaan vuosikurssiin kiinnittyi voimakkaasti, muistelee Mika.

Jo kouluaikana Mika tanssi ammattilaisproduktioissa, kuten Kenneth Kvarnströmin neste (1993), Alpo Aaltokosken Yönvartija (1992)  ja Sanna Kekäläisen Te jotka asutte aikaa -teoksissa (1993). Mikaa vietiin vuorotellen Kenneth Kvarnströmin ja Sanna Kekäläisen tanssijaksi.

–  Niin siinä kävi, että valitsin Kekäläisen. Olisin myös saanut kiinnityksen  Kennethin vetämään Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmään, mutta olin taiteellisesti niin kirkasotsainen, että Kaupunginteatterin sopimukseen liittyvä velvoite tanssia myös talon musikaaleissa ei mahtunut minun pintaan.

Kekäläisen teoksissa kirkasotsaisuudelle ja tanssin alttarille omistautumiselle oli käyttöä.

– Viime vuonna kävin katsomassa yhden Kekäläisen teoksen ja ajattelin, että tämän pehmeän tanssilattiankin minä olen tehnyt, sanoo Mika.

– Sannan vaativa taiteen tekeminen vetosi siihen paloon,  mikä minussa oli. Backlund oli Kekäläisen luottotanssija yli lähes koko 90-luvun, kunnes Kuolema Venetsiassa (1999) esityksen alussa iski noidannuoli. Sekin esitys vedettiin sisulla loppuun ja kun lavalta pääsi pois, tuli itku.  Mikan selkä jäi korjaamatta ja epästabiilit nikamavälit  haittasivat työn tekemistä.

Seuraava työ, kiihkeä Kenneth Kvarnströmin Splitvision (2000) ei lannerankaa parantanut.

– En pystynyt enää erottamaan, mikä oli selkävaivaa, mikä jotain muuta, lähestyy Mika elämänsä vaikeaa käännekohtaa. Olin tiiviisti takonut töitä kymmenisen vuotta ja kun selkä meni ärhäkämpään kuntoon, aloin olla aika kuitti.  Tanssijalle suorittaminen menee kaiken muun ohi. Kuinka moni tanssija jatkaakaan pitkittyneiden vammojen kanssa  uraansa, pohtii Mika.

Backlund alkoi seuraavaksi uudelleen lämmittää  Aaltokosken Yönvartijaa 2001, jossa hiihdellään  plie´ssä hitaasti ja kumarrellaan eteenpäin. Nyt  hänen piti jo erikseen suunnitella ja  ottaa reisistä tukea, miten päästä pienestä yläselän taivutuksesta ylös.

– Olin kolmekymppinen ja aloin miettiä, jaksanko näillä palkoilla. Mikä on taloudellinen tilanne, kun olen nelikymppinen, jos kroppa sanoo kokonaan sopimuksen irti?

Mikalla oli ”burn outin tunnetta” ja yhteistyö koreografi Sanna Kekäläisen kanssa oli tullut myös tiensä päähän.

– En ollut innostunut hääräämään tuottajana tai koreografina, miettii Mika. Opettaminen ei silloin kiinnostanut ollenkaan, vaikka jälkeenpäin ajatellen opettaminen olisi voinut olla hyväkin juttu.

Päätös syntyi syksyllä 2001, kun Mika ilmoittautui neljän kuukauden maksulliseen hierojakouluun. Mika osti näin itselleen ajatteluaikaa ja ammattiin pätevöittävän tutkinnon. Valmistumisen ja puolen vuoden työnteon jälkeen hän tiesi, ettei jäisi hierojaksi. Seuraava kaarre olikin jo astetta huimempi.

Kierrokset kasvaa

Kun kuubalainen Ivan astui Mikan elämään, se oli menoa.

– Tyypillinen lomaromanssi, jonka perässä lähdin Barcelonaan.  Perillä tajusin heti, että eihän tästä mitään tule, naureskelee Mika. Mutta ihastuksen ansiosta Mika käänsi seuraavan lehden. Hän jäi vuodeksi Barcelonaan, opiskeli päivällä espanjaa ja illalla ”pyöritti pimeällä liksalla persettä tangoissa”.   Samalla Mika kamppaili moraalinsa kanssa: valtiolta oli napsahtanut lopettamispäätöksen aikoihin kolmevuotinen apuraha.

– Mietin kauheasti, että pitääkö minun palauttaa se. Tajusin onneksi, että eiköhän sitä ilmaista työtä hajonneen selän kustannuksella ollut tullut tehtyä .  Apurahan turvin pystyin viemään elämääni eteenpäin ja se esti minua katkeroitumasta menettämääni tanssia kohtaan, summaa Mika.

Mikan äidin sairastuminen rintasyöpään vauhditti kotiin paluuta vuonna 2003. Silloin Backlund alkoi toden teolla kysellä, mitä hän elämältään halusi.

– Olin 34-vuotias ja varsinaisesti vasta silloin pystyin työstämään itseäni tanssijuudesta poispäin.  En halunnut olla selkävammaisena kehäraakkina tanssin lähimaastossakaan, sanoo Mika.

Isosta elämänsisällöstä lopullinen luopuminen vaati tilalle jotain yhtä suurta. Parin vuoden etsinnän jälkeen Mika pystyi siihen. Hän päätti pyrkiä tosissaan Helsingin Yliopistoon joko lääketieteelliseen tiedekuntaan tai psykologiaa opiskelemaan.  Psykologia vei voiton ja kevään 2004 Mika pänttäsi pääsykoekirjoina mm. tilastomatematiikkaa.

– Sisään pääse noin kymmenen prosenttia pyrkijöistä ja Helsingissä psykologian laitos on hyvin tutkijaorientoitunut.  Jos olisin mennyt lääkikseen, perustutkinto ja erikoistuminen olisi kestänyt melkein kymmenen vuotta.  Nyt valmistuin neljässä vuodessa, sillä pystyin hyödyntämään sivuaineopinnoissa Teatterikorkeakoulun keskeneräiseksi jääneen tutkinnon opintoviikkoja, kertoo Mika.

Tanssin tilinpäätös

Nyt Mikan selkä on kohtalaisen oireeton.  Kun jatkuva rasitus väheni, kipeytynyt välilevy pääsi luutumaan ja tulehdustila hävisi.

– Tanssi antoi minulle kehon pääomaa. Nyt minun on miellyttävä olla kehossani, tunnen sen hyvin ja pystyn tekemään kaikenlaista helposti. Edelleenkään en pysty olemaan treenaamatta, vaan käyn säännöllisesti salilla, sanoo selkeästi tanssiaikoja lihaksikkaampi Mika.

– Taiteen tekeminen on leikkimistä, juttujen keksimistä eikä hauskuutta saisi unohtaa.  Minulla se koko juttu meni loppuvaiheessa liiaksi suorittamisen puolelle, summaa Mika.

– Joskus mietin, miksi on niin, että kun tanssijan työ loppuu, niin myös kauhean herkästi loppuu kaikki yhteydenpito kollegoihin, pohtii Mika. Hän tunnustaa, että itse asiassa enemmän kuin teoksia, olisi kiva nähdä entisiä tanssikavereita. Hän myös kertoo välillä kaipaavansa tanssin vapaata, tilaa ottavaa ilmapiiriä. Vaikka tanssissa työmoraali on korkea, siinä on myös epämuodollisuutta ja sosiaalisuutta, jota muissa ammateissa ei niin ole.

– Tavallisissa töissä joutuu olemaan huomattavasti varovaisempi, vähän kieli keskellä, toteaa Mika.

Haastattelun lopussa Mika palaa takaisin alkuun. Hän pohtii oliko siinä nopeassa tavassa, jolla hän lopetti tanssimisen jotain epäkypsää.  Oliko uran lopettaminen kertaheitolla sittenkään oikea tapa? Olisiko lopputulos ollut erilainen, jos hän olisi ottanut vähän rauhallisemmin tai jos alalla olisi tukirakenteita tai senior advisereita, joilta olisi voinut kysyä neuvoa?

– Ei varmaan haittaisi, jos Tanssitaiteen laitoksellakin opetettaisiin psykologiaa. Vaikka tanssi on kuinka tärkeää, niin tärkeintä on silti itsestä huolehtiminen ja oman rajallisuuden ymmärtäminen. Jos puskee täysillä, niin seuraavaksi on otettava takaisin, annettava itsensä huilata.

Mikasta on hassua, että juuri ne tanssijat, joille tanssi on kaikki kaikessa, ovat usein niitä, jotka yhtäkkiä häviävät ja siirtyvät tekemään jotain ihan muuta.

– Ehkä kirkasotsaisuus on juuri sitä, että liekki  palaa tosi kirkkaasti ja sitten se on yksinkertaisesti palanut loppuun. Minä olen ollut onnekas, sanoo iloinen ja tasapainoisen oloinen Mika.

– Kun olin ihan pallo hukassa apuraha turvasi talouden,  mutta läheskään kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Useimmat suorittaa tanssijan työtä ilman mitään suojaa tai ulkopuolista kannattelua.

Raisa Rauhamaa