Tanssityöläiset töissä: Hanna Brotherus ja Silmissäni mennyt

Tanssityöläiset töissäTanssikentällä tapahtuu paljon pimeää työtä. Työtä, josta emme kuule, jota emme ehkä edes näe, pääse näkemään. Mitä tanssijat ja koreografit tekevät, kun he menevät töihin? Tanssityöläiset töissä -sarja esittelee joka kuukausi yhden tanssityöläisen ja hänen sen hetkisen työnsä. Mitä muutakin tanssitaitelijuus on kuin esityksiä esitysten perään? Mitä kaikkea se voi olla? Joulukuussa kysymyksiin vastaamassa Hanna Brotherus ja Silmissäni mennyt, Helsingin kaupunginteatterin yleisötyöprojektin tuloksena syntynyt teos, jossa helsinkiläiset seniorit peilaavat muistojaan ja elettyä elämäänsä tanssin keinoin.


Kertoisitko juuri loppuun viemästäsi työstä?

Hanna Brotherus, kuvaaja Mirja NeuvonenTyöskentelin ikäihmisten (60v – 85v) kanssa Helsingin Kaupunginteatterin Silmissäni mennyt -yleisötyöprojektissa. Kahdentoista viikon työpajatyöskentely päättyi demonstratiiviseen esitykseen marraskuun lopulla Studio Elsan näyttämöllä.

Mistä sait idean työskentelyyn?

Valmistumisestani 1994 saakka olen työskennellyt säännöllisesti vanhusten kanssa, joskaan en juuri tällaisella tavalla. Konkreettinen idea tästä projektista syntyi viime keväänä, kun tapasin HKT:n yleisötyövastaavan Mirja Neuvosen. Mirja oli tärkeä työpari minulle koko prosessin ajan.

Millaista työskentely oli?

Yllättynyt seniorien valtavasta innosta ja ennakkoluulottomuudesta tällaista työtä kohtaan. Suuri hakijamäärä, lähes sata hakijaa, yllätti sekin. Tämä on myös selvä viesti päättäjille siitä, että tanssitaiteen – ja yleensä taiteen opetusta tarvitaan ikäihmisillekin. Tässä työskentelyssä minun roolini oli olla ohjaaja.

Mitä harjoituksissa tapahtui?

Harjoituksissa on tapahtunut tietysti vaikka mitä! Harjoituksiin oli aina helppo mennä siksi, että ryhmän jäsenten välillä vallitsi lämmin ja toinen toisiamme arvostava ja innostunut ilmapiiri.

Onko tämä tai tällainen produktio ominta sinua?

En tiedä, mikä on ominta minua. Koen tämän työn tärkeäksi ja erittäin mielekkääksi.

Miten määrittelet tanssityöläisyytesi?

Jokainen produktio määrittelee roolini eri tavoin.

Kenet haluaisit saada tanssimaan?

Ketään ei voi pakottaa tanssimaan. Olen saanut nämä ikäihmiset tanssimaan ja nauttimaan siitä, se on palkitsevaa.

Miten määrittelet sanan “tanssija”?

Työskenneltyäni lasten ja vanhusten, liikuntavammaisten aikuisten kanssa ajattelen, että määritteleminen onkin hankalaa. Oma identiteetti voi perustua ajatukselle siitä, että olen tanssija, vaikkei minulla olisi siihen ammatillista koulutusta.

Painottuuko prosessi työssäsi enemmän kuin esitys?

Tässä tapauksessa painottui kyllä jo ajallisten raamien takia. Kuitenkin valmis teos on tärkeä sekä esiintyjille että minulle.

Mitä haluat työlläsi sanoa, kertoa?

Haluan vaikuttaa ihmisten ajatuksiin ja koskettaa tunteita. Tämän työn halusin omistaa taiteilija Kaarina Kailalle, joka on opettanut minulle kauneutta ja ihmisiän merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä yhtä aikaa.

Mitä tällainen työskentely hirveimmillään ja ihanimmillaan on?

Taiteellinen työ on hirveimmillään huonosti nukuttuja öitä ja tunnetta, etten tiedä mihin suuntaan pitäisi jatkaa. Parhaimmillaan se on ohimenevässä hetkessä jonkin asian näkymistä ja tuntumista, välilyönti sydämessä. Ei sille hetkelle ole tietääkseni suomenkielistä sanaa.

Millaisia ominaisuuksia tämänlainen työskentely vaatii?

Taiteellinen työskentely neljän lapsen äitinä vaatii keskittymis- ja huomiokykyä moneen suuntaan yhtä aikaa. Se vaatii kärsivällisyyttä ja “herkillä olemista” suuren ihmisjoukon kanssa. Esiintyjät eivät kuitenkaan ole vain joukko, vaan erilaisilla ominaisuuksilla varustettuja yksilöitä, jotka tarvitsevat paljon rohkaisua ja lämpöä. Tämä produktio on vanhuksille uskalias matka uudenlaiseen ilmaisuun.

Millaisia unelmia sinulla on tämänkaltaiseen työskentelyyn liittyen?

Toivon, että saan tehdä lisää myös tällaisia töitä.Petra Toropainen

Petra Toropainen on kehotyöläinen: keho-opettaja, esittävässä taiteessa liikkuja ja peperilla tanssija.