Illassa nähtiin kolme teosta: Thang Daon Echoes, Kyle Abrahamin The Corner ja legendaarinen Alvin Aileyn Revelations. Kaksi ensimmäistä teosta tuntuivat kuin lämmittelyltä ennen räjähtävän energistä Revelationia.
Ailey II, Kuopion Musiikkikeskus
Tanssijat: Sarah Daley, Solomon Dumas, Brittany Engel-Adams, Renaldo Gardner, Jacqueline Green, Collin Heyward, Yusaku Komori, Slim Mello, Major Nesby, Kelly Robotham, Fana Tesfagiorgis, Elizabeth Washington
Kuvat: Petri Laitinen/ Kuopio Tanssii ja Soi 2011, ylempi kuva teoksesta Echoes, alempi kuva teoksesta The Corner
Vetoavaa energiaa
Täpötäysi Kuopion Musiikkikeskuksen sali sorisee innostuneista äänistä. Tätä vierailua on odotettu. Alvin Ailey II on Alvin Ailey American Dance Theaterin koulutusryhmä, jossa lupaavat nuoret taiteilijat ottavat uransa ensiaskeleita. Ryhmän taiteellinen johtaja, Sylvia Waters, kertoo hänelle olevan erityisen tärkeää, että nuoret tanssijat oppivat ymmärtämään Aileyn humaanin vision: Aileyn tinkimättömän halun tehdä korkeatasoista tanssitaidetta ja auttaa näin maailmaa ymmärtämään tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden merkityksen. Ailey perusti ryhmänsä vuonna 1958 parantaakseen mustien tanssijoiden työllistymismahdollisuuksia ja levittääkseen samalla myös afroamerikkalaisen kulttuurin ymmärtämystä.
Illassa nähtiin kolme teosta: Thang Daon Echoes, Kyle Abrahamin The Corner ja legendaarinen Alvin Aileyn Revelations. Kaksi ensimmäistä teosta tuntuivat kuin lämmittelyltä ennen räjähtävän energistä Revelationia. Echoes oli lyyristä ja teknisesti taitavasti tanssittua liikettä, mutta jäi melko mitäänsanomattomaksi. Huippulahjakkailta tanssijoilta olisin vaatinut vieläkin hiotumpaa samanaikaisuutta ja vahvempaa intensiivisyyttä liikkumiseen. Teos koostui nimensä mukaisesti ikään kuin kaiuista tai varjojen leikistä, jossa erilaiset duetot, triot ja ryhmämuodostelmat varioivat liiketeemoja. Liikkumisen sitkeys teki vaikutuksen, sekä tanssijoiden hyvä suhde lattiaan.
Illan toinen teos, The Corner, oli idealtaan hauska nuorten iloittelu, jossa sekoitettiin eri tanssitekniikoita katutanssikulttuuriin. Katutanssille tyypillinen maanläheinen painonkäyttö ei kuitenkaan tässä teoksessa ollut oikein uskottavaa, ja tanssijoiden uho jäi jotenkin vaimeaksi. Joitakin persoonallisuuksia oli kuitenkin mukava seurata, vaikka koreografia ei nostanutkaan teosta mitenkään erityisen omaperäiselle tasolle.
Tuntui melkein kuin eri ryhmä olisi noussut näyttämölle Revelationissa. Tulkinnasta näkyi, että ryhmä esittää teosta jokaisen näytöksensä päätteeksi –niin sisäistetty, huoliteltu ja intensiivinen se oli. Vaikka tunsin toki teoksen entuudestaan, olin yllättynyt siitä, miten tuoreelta se vaikutti. Tietysti siinä näkyi vanhojen modernin tanssin tekniikoiden vaikutus, mutta teoksen sanoman intensiivisyys oli koskettavaa ja minusta edelleen ajankohtaista: emmehän ole vieläkään täysin saavuttaneet tasa-arvoista ja erilaisuutta moniarvoisesti hyväksyvää maailmaa.
Afroamerikkalaisen musiikin tahdissa teos tuo myös hienosti esiin elämän riemun ja hyvyyteen uskomisen tärkeyden paremman maailman rakentamisessa. Niin sentimentaalista kuin se saattaakin olla, en voi olla liikuttumasta siitä, miten paljon tanssilla voidaan kertoa ja vaikuttaa. Mieleen nousevat festivaalin taiteellisen johtajan, Jorma Uotisen, sanat: tämänvuotinen festivaali haluaa erityisesti osoittaa, että tanssilla on voima kasvattaa ihmisten empaattisuutta ja ymmärrystä. Uskon, että Revelationin jälkeen moni kyynikkokin on valmis sen uskomaan.
Toisaalta tuntuu myös hyvin merkitykselliseltä, että tällainen yli viisikymmentä vuotta vanha pala tanssihistoriaa elää edelleenkin. Verrattuna monen muun taiteen lajin ystäviin, nykytanssin katsojalla on harvoin mahdollisuus saada omakohtainen kokemus kuulumisesta johonkin tanssihistorian jatkumoon. Uskallan myöntää, että silmäkulma kostui, kun tuhatpäinen yleisö nousi seisten kiittämään tanssijoita. Saimmekin nähdä vielä encoren.
Veera Lamberg
