Heini Tuoresmäki: ”Ranskassa kotipaikkaansa pitävän Apotosoma Dance Companyn teoksen Romeo ja Julia haluaisi nähdä useamman kerran, koska sitä kaikkea ei kyennyt sulattamaan yhdellä kerralla. Tuskin kuitenkaan kirjoittaisin toisellakaan kerralla perinteistä teosarviota. Esityksen näkemisen jälkeen menin companyn koreografin Andonis Foniadakiksen työpajaan. Halusin ymmärtää liikettä, josta teos rakentui.”
Veera Lamberg: ”Liike on kuin jonkinlaista metakoreografiaa, joka on kiinteässä suhteessa sekä itseensä että sitä tulkitsevaan katsojaan: merkityksiä syntyy loputtomasti.”
Apotosoma Dance Company: Romeo and Juliet, Kuopion Kaupunginteatteri
Taiteellinen johtaja/koreografi: Andonis Foniadakis
Tanssijat: Ionna Toumpakari, Markelia Manoliadi, Katerina Spiropoulou, Sandra Grimma, Elena Sgouramani, Kotsifakis Giorgos, Timos Zekas, Taxiarchis Vasilakos, Makhan Jan Anders Kruse, Pierre Magendie
Valaistus: Eugenios Tzafestas
Puvustus: Athanasios Kolalas, Andonis Foniadakis
Lavastus: Athanasios Kolalas
Musiikki: Sergei Prokofjev, Julien Tarride, Jeff Buckley
Tuotanto: Apotosoma Dance Company/Andonis Foniadakis
Kuvat: Petri Laitinen/ Kuopio Tanssii ja Soi 2011
Love Forever
Rajua, rivologista riehuntaa romanttisessa rekonstruktiossa.
Omaperäistä, omannäköistä olemista tanssijoilla.
Muotorikottua modernismia & mukailtua musiikkia alkuperäisestä.
Etsittyä, edistyksellistä liikekehittelyä.
Osaavaa, onnistunutta. Onnenetsintää.
Allegorista ahdistusta & alegriaa.
Neitojen naurua nopeassa tempossa.
Dualistinen duurisointuisuudessaan. Death.
Juoksua, jalkojen juhlaa.
Upea, uskalias uusinta rakkaustarinasta.
Leikittelyä lukemattomalla liikemateriaalilla, liebestod- motiivilla. Love.
Irvokasta, iloluontoista.
Estotonta elehdintää & ennakkoluulottomat esiintymisasut.
Tanssiteos täynnä tunnetta.
Ei tee mieli analysoida, rikkoa rakennetta ja kirjoittaa Apotosoma Dance Companyn teoksesta Romeo and Juliet tanssiarvostelun muodossa, muuta kuin liikkeellisen havaintojen kautta.
Esityksen näkemisen jälkeen menin Companyn koreografin Andonis Foniadakiksen työpajaan, joka järjestettiin Kuopio tanssii ja soi- festivaaleilla. Halusin ymmärtää liikettä, josta teos rakentui. Liikemateriaali ei näyttänyt tekniseltä, vaikka se sitä olikin. Liikettä ei kyennyt seuraamaan tai analysoimaan, koska tempo oli niin kiihkeä ja se oli niin moniulotteista tai monisuuntaista. Se ammensi monesta, oli rönsyilevää ja välillä hieman ryhditöntä. Mutta niin elastista, hengittävää, monisisältöistä ja ulottuvaa. Oman liikkeellisen kokemuksen mukaan tämä vaikutelma syntyi siitä, että koreografi korosti liikkeen aiheuttamaa reaktiota kehossa, jolloin koko keho resonoi liikkeeseen. Kyse oli myös liikkeen kauista kehossa. Liikkeestä tulee hallittua matoilua, kun liike alkaa kädestä, mutta jatkuu viiveellä läpi koko kehon. Yläkropan ja nivelten rentoutta myös korostettiin, jolloin liike alkaa näyttää kompleksiselta, mutta kevyeltä. Liike ei myöskään ollut muotosidonnaista, eikä raajojen ojennuksia vaadittu. Liike sai tällöin uusia suuntia ja ulottuvuuksia, josta se jatkui energiana pois tanssijoiden raajoista.
Liikemateriaalin omaksuminen ja kehollistaminen itsessään vaatisi enemmän työskentelyaikaa kuin mitä muutaman päivän työpaja mahdollisti. Sen lisäksi Apotosoma Dance Companyn teoksen Romeo ja Julia haluaisi nähdä useamman kerran, koska sitä kaikkea ei kyennyt sulattamaan yhdellä kerralla.
Tuskin kuitenkaan kirjoittaisin toisellakaan kerralla teosarviota.
Kadotin kyvyn ja merkityksen kirjoittaa teosarvioita Kuopio tanssii ja soi- festivaalin aikana. Taitava kriitikko ja sivistynyt katsoja suodattaa toki sen, ettei anna väsymyksen, nälän ja taideähkyn vaikuttaa kokemukseen itse esityksestä. Ja samalla, kritiikki sekä katsominen ovat subjektiivisia kokemuksia, joihin kaikki edellä mainittu kuitenkin vaikuttaa. Kyse on aina tulkinnoista, myös silloin kun monta subjektia on ollut jotain mieltä teoksesta. Silloin se muuttuu enemmistötulkinnaksi, jolla on toki jo paljon enemmän painoarvoa.
Kritiikki ja taiteen katsominen menettää merkityksensä silloin, kun ei nähdä teosta kritiikiltä. Kun katsojalla tai kriitikolla on oletusarvio valmiina jo ennen esityksen näkemistä. Jos ei kykene asettumaan esityksen tasolle, ei kykene antautumaan eikä hetkeksikään salli itselleen katsoa oman taidekäsityksen ulkopuolelle, muuttuu minusta taiteen katsominen tarpeettomaksi. Enkä puhu nyt kritiikittömästä taiteesta, koska edes siitä puhuminen ei ole kiinnostavaa. Puhun kritiikistä, joka ei ole analyysia, määrittelyä, itsensä haastamista uusille oivalluksille ja ajatuksille, vaan arvokorostunutta, suppeakatseista, hierarkkista ja yksilön oman taiteellis,- ja sivistyneisyysarvon nostattamista. Jätin kritiikin varmuuden vuoksi tekemättä.
Heini Tuoresmäki
Postmoderni Romeo ja Julia
Naiset astuvat verhon eteen keimailemaan puolialasti punaisissa korkokengissään. Vaikutelma on heti julkean groteski, ja minussa herää kyyninen vastarinta: itsetarkoituksellisella shokeeraavuudellako tässä nyt ratsastetaan? Vastarintani kuitenkin sulaa nopeasti, sillä alan nähdä teoksen peilinä, tai kommenttina, vallitsevalle maailmalle. Puettuna perinteikkääseen ja romanttiseen rakkaustarinaan nykymaailmamme mielettömyys näyttäytyy teoksessa monitasoisesti ja lohduttoman julmasti.
Kreikkalainen koreografi Andonis Foniadakis on tuonut herkän ja viattoman Julian tilalle itsetietoisia, mutta kovuudessaan onnettomia naisia. Etsivätkö he kuitenkin unelmiensa Romeota, joka ei koskaan löydy punaisiin trikoisiin ja korkokenkiin puettujen miesten joukosta? Entä löytävätkö miehet edes itseään maailmassa, joka yrittää määritellä heidän miehuuttaan enemmän kuin he itse kokevat tarpeelliseksi? Tässä tarinassa ei tunnu oikeastaan olevan väliä, kuka on Romeo ja kuka Julia, sen sijaan rakkauden intohimo ja läheisyyden kaipuu purkautuvat niin epätoivoisella vimmalla, että energia suorastaan kolisee kaupunginteatterin seiniin. Vastakaikua ei teoksessa kuitenkaan juuri tunneta, ja tunnetasolla ollaan hyvin eksyksissä. Katsojaa kyllä kosketetaan.
Hahmot myös naurattavat säälittävässä totisuudessaan, vaikka nauraminen tuntuu väärältä. Prokofjevin kaunis musiikki luo herkullisen ristiriidan musiikin mahtipontisen uljauden ja teoksen karun liikekielen välille kuin kysyäkseen, onko maailmassamme enää mikään pyhää. Tanssijat ovat kuin nivelettömiä nukkeja, joiden pakonomainen tarve on ravistaa liike sisältään ahdistamasta.
Teos kommentoi myös itseään ja toisaalta sirkushuveja odottavaa yleisöä näyttämällä tanssijoiden virtuositeetin välillä tarkoituksellisesti naurettavassa valossa. Teoksen alussa tanssijat muodostavat kehoistaan myös sanoja, jotka toimivat kommentteina tai teosta selittävinä ajatuksina. Kaikesta paistaa sarkasmi. Liike on kuin jonkinlaista metakoreografiaa, joka on kiinteässä suhteessa sekä itseensä että sitä tulkitsevaan katsojaan: merkityksiä syntyy loputtomasti. Synkkyyden takia Apotosoma Dance Companyn Romeosta ja Juliasta on jotenkin vaikea pitää, mutta teos ravistelee, yllättää, ihmetyttää ja jättää hiljaiseksi ‒eikö se ole vaikuttavan teoksen merkki?
Veera Lamberg
