Kuinka pitkälti taide on sitten taiteilijoiden omaa terapiaa, milloin se toimii universaalilla tasolla, milloin se jää vain yhden tuskastuneen taiteilijan pahnoissa pyörimiseen? Jos taas taiteen tehtävä on tervehdyttää yhteiskuntaa, niin pitääkö yhteiskunta puolestaan huolta taiteentekijöiden psyykkeestä vai kenen tehtäväksi se jää?

Hapuilua

Tervetuloa terapiaan

Luin joulun jälkeen Helsingin Sanomista musiikintutkija Susanna Välimäen haastattelun, jossa Välimäki totesi taiteen ja kulttuurin yhdeksi tehtäväksi yrittää pitää yhteiskunnan psyyke terveenä. Minusta lausahdus oli äärimmäisen kiinnostava ja ristiriitaisia ajatuksia herättävä. Taiteen parantava merkitys saattaa olla mahdollinen sivutuote, mutta se tuskin on lähtökohta taiteen tekemiselle. Taideterapia on sitten täysin toinen seikka, mutta tuskin kukaan taiteentekijä tekee teoksiaan, jotta yhteiskunnan mielenterveys pysyisi kohdallaan. Toisaalta ehkä siinä olisi oiva rakonen perustella päättäjille taiteen tarvitsema lisärahoitus. Sitäkin sietää miettiä. Mielestäni taide pitää toki jonkinlaisen tasapainon yhteiskunnassa, jossa arvot ovat varsin kovia ja talous tuntuu olevan huomion keskipisteenä, etenkin tällä hetkellä. Taide muistuttaa kuitenkin ihmisiä myös muista asioista ja parhaimmillaan herättää ihmiset kyseenalaistamaan kaikkea ympärillä olevaa, mutta sen parantavista vaikutuksista en ole aivan varma.Välimäen kommentti oli lyhyessä haastattelussa vain pieni osa enkä halua tulkita häntä väärin. Se heitti minut kuitenkin ajatusvirtaan, jossa päädyin pohtimaan taiteen parantavia vaikutuksia ja sitä kenet taide mahdollisesti parantaa, katsojan vai tekijän, jos ketään?

En kiellä etteikö taide voisi olla parantavaa niin kuin se ehkä usein onkin, mahdollisesti huomaamattaan. Ehkä se on myös yksi oikeutus taiteen olemassaololle. Taide tarjoaa katsojalle mahdollisuuden samaistua käsiteltyihin aiheisiin ja sitä kautta katsoja voi taas käsitellä omia kokemuksiaan ja peilata niitä mahdollisesti toisenlaisessa valossa. Ehkä taideteoksen kautta voi löytää vastauksia, ehkä se voi lievittää surua, ehkä sen avulla voi tarttua asioihin, joihin ei muuten olisi tullut koskeneeksi. Samaistuminen on luultavasti yksi taiteen kuluttamisen olennaisimpia tekijöitä. Jotta katsoja saa jotain tarttumapintaa teokseen, hän luultavasti ottaa käyttöön oman kokemusmaailmansa, joka kommunikoi teoksen kanssa. Tässä tanssi mahdollisesti törmää vaikeuksiin ja siihen miksi niin usein kuulee katsojien huokaisevan, etteivät he ymmärrä tanssia. Abstraktiin liikemateriaaliin on vaikea samaistua ja siitä voi olla vaikea löytää jotain omakohtaista. Se kommunikoi yleisön kanssa hyvin toisella tasolla ja ehkä katsomiskokemuksesta saattaa jäädä puuttumaan jotain. Liike itsessään ei välttämättä anna uusia näkökulmia yhteiskunnallisiin, henkilökohtaisiin tai mihinkään muihinkaan kysymyksiin. Se on visuaalista virtaa, joka sekin voi tosin herättää ajatuksia, ehkä jopa parantaa. Väärinkäsityksiä välttääkseni tarkoitukseni ei ole arvottaa tanssia, kunhan pohdiskelen miksi tanssi saattaa tuntua vieraalta katsojan kantilta. Toki tanssiakin on monenlaista, mutta edellä käsittelin tanssia puhtaana liikeasiana ilman muita elementtejä. Toisaalta taas puhdas liike voi herättää monenlaisia assosiaatioita, linkittyä mitä erilaisempiin asioihin ja sitä kautta koskettaa katsojaa.

Kuinka pitkälti taide on sitten taiteilijoiden omaa terapiaa, milloin se toimii universaalilla tasolla, milloin se jää vain yhden tuskastuneen taiteilijan pahnoissa pyörimiseen? Jos taas taiteen tehtävä on tervehdyttää yhteiskuntaa, niin pitääkö yhteiskunta puolestaan huolta taiteentekijöiden psyykkeestä vai kenen tehtäväksi se jää? Jokainen pitäköön huolen itsestään, näin taitaa olla ainakin loppujen lopuksi suomalaisessa yhteiskunnassa, joten miksipä taiteilija ei sitten terapoisi itseään ja jos joku muukin siitä hyötyy, niin hyvä niin. Tätähän on nähty, mutta silloin katsomon puolella on vaikea olla ärsyyntymättä ja kokematta myötähäpeää.

Viimeisin kokemus edellä mainitusta minulle oli Alain Platelin uusin teos Pitié, joka on hyvin samankaltainen hänen edellisten teostensa kanssa. Vaikuttavaa musiikkia, hienoja esiintyjiä, mutta sisältöä on hyvin vaikea löytää, vaikka sitä tuntuu olevan käsiohjelman mukaan paljonkin. Platelin teoksessa tanssijoiden kehot ilmentävät tuskaa, surua ja kärsimystä, mutta minulle katsomon puolella se näyttäytyy kaksituntisena koreografin ja tanssijoiden henkilökohtaisena terapiana. Mitään muuta minä en ainakaan teoksessa näe, vaikka käsiohjelmaan on sotkettu Gaza, Israel ja Palestiina. Ylevää sekä ajankohtaista, mutta kyseisessä tapauksessa se on mielestäni yleisön kosiskelua ja teoksen arvon kasvattamista muilla keinoilla kuin itse teoksen omilla ansioilla. Taiteilijat purkavat lavalla omaa maailmantuskaansa ja katsojat saavat tuskallisesti olla todistamassa heidän kiemurteluaan. Minua moinen ei koskettanut, varsinkaan kun teoksella ei tuntunut olevan mitään varsinaista sanottavaa.

Ehkä taiteilijoille taiteen tekeminen on yksi keino pysyä jollakin tavalla järjissään ja ehkä siinä mielessä taide pitää huolta omistaan. Yksi tärkein seikka minulle tekijänä on taiteen yhteisöllisyys. Projektista toiseen ja projektien välisistä tyhjiöistä toiseen kulkeminen on mielekästä ja siedettävää silloin kun kontakti muiden taiteilijoiden kanssa on olemassa. Yhdessä tekeminen on valtava voima ja se on voima, joka vie työtä sekä tekijöitä eteenpäin. Yhteisöllisyys on ollut kuuma trendi viimeaikoina ja se ei ole ollenkaan huono sellainen. Toivottavasti se pysyy pinnalla vielä pitkään. Olin jokseenkin huolestunut sen säilymisestä opettaessani viime vuoden puolella Helsingissä. Olin järkyttynyt opiskelijoiden pahoinvoinnista ja samalla ylikorostuneesta individualismista sekä jopa itsekkäästä asenteesta tunneilla. Lähtökohtaisesti olin kuvitellut meidän kaikkien olevan yhteisen asian äärellä ja voivamme tutkia asioita yhdessä, mutta huomasin nopeasti olevani hyvin yksin oppilaiden keskellä. Ehkä en itsekään osannut kannustaa yhteiseen tekemiseen, mutta aiemmin opettaessani se ei ole ollut edes tarpeen. Yhteishenki on ollut läsnä ensimmäisestä hetkestä lähtien enkä opettajana ole ollut jokin erillinen olio yhteisessä tilassa. Kysellessäni kollegoilta olinko vain minä törmännyt vastaavaan, hekin tunnistivat ilmiön. Yleinen pahoinvointi sekä itsekkyys on leimallista tämän päivän yhteiskunnalle ja se näkyy taiteenkin kentällä. Yksin porskutetaan menemään ja muista ei välitetä. Tärkeintä on yrittää selvitä itse ja jos aikaa jää, niin voi ehkä ohimennen kysäistä kuinka kaverilla menee. Kärjistän jälleen enkä suinkaan ajattele näin kyynisesti, mutta en usko puhuvani aivan perättömiä.

Alain Platelin teoksessa seuraava lause jäi vaivaamaan minua: “I love my family and the rest of the world can kiss my ass.” Platel ehkä tarkoitti sanansa käytettäväksi hieman toisessa yhteydessä ja toisella tavalla, mutta silti se särähti pahasti minun korvissani. Toivottavasti asiat eivät ole ihan tuolla tolalla ja jos ovat, niin toivottavasti suunta ei ole alaspäin: ”I love myself and the world can kiss my ass.” Silloin tuskin parantuu kukaan, ei taiteilija eikä yhteiskunta.

Milla Koistinen

Kirjoittaja on tanssija ja Liikekieli.comin vakituinen kirjoittaja. Hän on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004. Tällä hetkellä hän työskentelee Belgiassa useiden eri nykytanssikoreografien tuotannoissa.