Arja Tiili: Historiallinen katsaus F-tyyliin
Ilta oli oivallinen miniretrospektiivi Forsythen liikemateriaaliin ja katsaus seuraavaan F-tyylin manttelinperijäsukupolveen. Lue
Milla Koistinen: Rikottuja muotoja muodossa
Kaikki teokset koreografista huolimatta oli rakennettu erittäin teknisestä liikekielestä ja hyvin eleettömästä olemisesta. Juuri eleettömyys pelasti teokset, jotka pääosin käsittelivät kahden ihmisen välistä suhdetta, vajoamasta kliseisiin ja toi niihin jotain muuta kuin kuluneita kuvia. Lue
Karoliina Yli-Honko: Viipyilevää ja itsensä tiedostavaa taidokkuutta
Mielenkiintoista ja onnistunutta Talal Al-Muhannan kuratoimassa kokonaisuudessa on koko konsepti. Koreografioissa liike on ensisijaista, mutta työskentelyprosessien monimuotoisuus tuodaan esiin ohessa esitettävillä tanssielokuvalla ja videoilla, jotka täydentävät katsojan taide-elämystä tämän niin halutessaan. Lue
The Vile Parody of Address (kor. Forsythe), kuva Dominik Mentzos
Frankfurt Dances
William Forsythen, Dana Caspersenin, Allison Brownin, Georg Reischlingin & Michael Klienin koreografioita
The The (1995) (huom. vain 25.1.2005)
Koreografia: Dana Caspersen / William Forsythe
Tanssijat: Christine Bürkle, Jone San Martin
Puvut: Stephen Galloway
Kantaesitys: Den Haag 6.10.1995 Holland Dance Festival
Ensi-ilta Frankfurtissa 20.1.1996
Kesto: 14 min.
The Vile Parody of Address (1988)
Koreografia: William Forsythe
Tanssijat: Georg Reischl, Heidi Vierthaler
Musiikki: J.S.Bach “Wohltemperiertes Klavier” Fuge Nr. 22, b-Moll, Buch I. Esittäjä: Glenn Gould
Kesto: 11 min. (katkelma)
The Loss of Small Detail ( 1991)
Koreografia: William Forsythe
Tanssijat: Francesca Caroti, Thierry Guiderdoni
Musiikki: Thom Willems
Kesto: 8 min (katkelma)
VÄLIAIKA
Einem…twelve minutes of her mind (2002)
Koreografia: Michael Klien
Tanssija: Nicole Peisl
Sävellys: Volkmar Klien
Ohjelmointi: Nick Rothwell
Kesto: 15 min.
Fusiform (2001)
Koreografia: Allison Brown
Tanssijat: Allison Brown, Flavia Tabarrini
Musiikki: Full Swing
Valot: Jan Schulz
Kesto: 14 min.
Four (2005)
Koreografia: Georg Reischl
Tanssijat: Francesca Carroti, Amancio Gonzales
Video (konsepti): Dietrich Krueger, Georg Reischl
Kesto: 15 min.
Väliajalla myös tanssielokuvia ja -videoita: Talal Al-Muhanna, Dana Caspersen, William Forsythe & Jan Schulz
Sivuaskel-festivaali
Pannuhalli, Kaapelitehdas, Helsinki, 25. ja 26.1.2005
Historiallinen katsaus F-tyyliin
Ilta alkoi Dana Caspersenin ja William Forsythen yhdessä työstetyllä kahden naisen duetolla. Alussa toinen tanssijoista manipuloi toisen kehoa siirrellen ja vetäen tätä lattialla. Suurin osa tanssista tapahtui lattialla näyttämön etualalla, naisten istuessa vierekkäin. Istuminen oli osittain liikkumista rajoittava tekijä, jonka oletan olleen myös yksi dueton tekoon liittyvistä tehtävänasetteluista. Forsythelle ominaista työmetodeissa ovat juuri erilaiset tehtävänannot, kokeilut, säännöt ja tekstit. Tässä duetossa tanssijoiden suhde omaan ja partnerin kehoon voidaan kiteyttää seuraavasti: aktiivinen-passiivinen, manipuloija-manipuloitava, erittely-asettelu, esittely-tarkastelu ja istuminen-seisominen.
Tässä duetossa voi tosiaankin puhua kehosta maisemana. Eri kehon osia näytetään ja paljastetaan yleisölle aivan kuin hämmästellen ”tästä minä koostun: kainalosta, navasta, nahasta, verisuonista ja lihaksista”. Kaikkia ruumiin jäseniä eritellään rytmisesti vuorotellen, luoden mielikuvaa kehon osista objekteina, joita on mahdollista käsitellä omina erillisinä yksikköinään. Voisi jopa ajatella, että onko tuo käsi tosiaan osa tuon naisen kehoa ja mieltä? Sehän voisi elää aivan omaakin elämäänsä naisen vain seuratessa sivusta miten jäsenet poukkoilevat sinne tänne. Ja tämä havainto oli siis ihailua siitä, miten vaikutelma sattumanvaraisuudesta on saatu jäsenneltyä niin taidokkaasti.
Tanssijoiden puvustus oli identtinen; naisellinen vaaleanpunainen pitsitoppi yhdistettynä mustiin lycrashortseihin. Dueton saattoi tulkita kahden naisen tai sisaruksen symbioottiseksi, mutta repiväksi suhteeksi, sidottuina ja takertuneina eri kehon osilla toisiinsa. Äänimaailma oli lähinnä naisen puheääntä, joka laski ”one, two, one, two, two… ” vai oliko se sittenkin ”one to one to two…”?
Liikkeet olivat katkottuja perustuen nivelten rentouteen ja kehon eri osien hallittuun erittelyyn. Dueton nimi The The pisti miettimään halutaanko tässä ehkä korostaa määritettyjä asioita kuten The Käsi, The Olka, The Polvi tai kenties nimi viittaa kahteen määritettyyn The Ihmiseen, ken tietää. Duetto loppui kuten alkoikin eli toinen tanssijoista työnteli ja siirteli partneriaan näyttämöllä. Valot himmenivät jättäen toisen tanssijoista kuin kaikuna jatkamaan liikkumistaan selin yleisöön päin.
Toinen duetto oli katkelma William Forsythen teoksesta The Vile Parody of Address vuodelta 1988. Mielestäni tämä oli illan esityskokonaisuuden ehjimmän oloinen esityspätkä. Siinä näkyivät Forsythen klassisen baletin liikkeistön vaikutteet yhdistettyinä kehon eri osia erittelevään materiaaliin. Off-balanssit partnerityöskentelyssä, liikkeiden yllätyksellinen rytmittely, pas de deux -nostojen omaleimaisuus ja musikaalisuus synkkaavat yhteen ja kuvastavat Forsythen taidokkuutta koreografina. Duetto on 16 vuotta ”vanha”, mutta eikös todellisen klassikon tunnista juuri siitä, että se on ajattomuudessaan aina ajankohtainen? Tanssijoiden tarkka liikeartikulointi ja lavasäteily ovat ihastuttavia aina lopussa nähtävään tanssijan olkapäille sijoittuvaan väreilevään huokaukseen asti. Tanssija Heidi Vierthaler on ihastuttava ja taitava Forsythen liikemateriaalin tulkkina.
Musiikillakin oli vaikutusta, etenkin kun se oli Glenn Gouldin tunteikkaasti pianolla soitettua J.S.Bachia. Gouldin soitolle ominainen kuultavissa oleva hengittäminen ja hyräily loivat oman koskettavan lisänsä dueton henkeen. Jos jotain voi määritellä sanoilla ”rujon eleganttia ja koskettavaa”, niin laittaisin ne sanat nimenomaan tämän dueton yhteyteen.
Kolmas duetto on niin ikään katkelma Forsythen kuuluisasta teoksesta nimeltään The Loss of Small Detail (1991). Duetto on enemmänkin jopa neoklassisen baletin puolelle piirtyvä kuvaus miehen ja naisen välisestä jännitteisestä suhteesta. Niinpä niin, tuota aihetta on tanssissa koluttu iäisyys, mutta ihmissuhteet taitavat olla yksi ihmisen mieltä eniten askarruttavista aiheista, joten eräänlainen kuvaus tässäkin. Tanssijat ovat taitavia ja liikkeet soljuvat orgaanisena virtana eteenpäin. Duetto jäi mieleeni hiukkasen mitäänsanomattomana, mutta kuitenkin taidokkaana. Itse asiassa väliajalla erään kollegan kanssa ihmettelimme sitä, miksi miehellä oli tässä duetossa vaatteet yllään, mutta naisella oli lähestulkoon läpinäkyvä ihonvärinen ja -myötäinen jumppapuku. Hmm? Mitäpä jos vaatteet olisi vaihdettu tanssijoiden kesken? Ajan tässä vain sitä takaa, että nainen on niin usein, etenkin baletin puolella, katseen ja ihailun kohde. Häntä nostellaan ja pidetään haavoittuvana sekä eteerisen eroottisena tavoittelun kohteena. Tässä duetossa se oli vielä puvustuksen myötä alleviivattua. Toisaalta tässä tanssin genressä kehon paljastaminen ja näkyminen kuuluvat jollain tavoin osana estetiikkaan.
Forsythen manttelinperijäsukupolvi
Väliajan jälkeen esitettiin uudempaa tuotantoa kuten Michael Klienin vuonna 2002 koreografioima soolo naiselle. Soolon nimi Einem…twelve minutes of her mind ilmeisesti viittaa tanssijan mieleen 12 minuutin ajan. Einem taas tarkoittaa työtä liikkeessä ts. työtä jatkuvassa muutoksen tilassa. Tässä tanssija on havainnoijan asemassa ikään kuin tarkkaillen omaa kehoaan, katsojia ja jopa esitystilaa näiden ulkopuolelta. Itselleni päällimmäiseksi jäi ajatus tarkkailusta ja testaamisesta. ”Hei, mitäpä jos tekisin näin, niin mihin päädyn, ahaa, ai tähän, hop, no nyt olenkin jo tuossa… Hmm…ja kukas te olette? Ja missä minä olen?”- tyylinen ajatuksen juoksu näkyi tanssijan loppua kohden aika angstisessakin habituksessa.
Duetto Fusiform vuodelta 2001 on Allison Brownin käsialaa. Teoksen nimi viittaa aivojen siihen osaan, joka reagoi väreihin. Käsiohjelman mukaan teos on syntynyt aistien uudelleen jäsentämisen kokeilusta: ”miten nähdä lämpöä, kuulla värejä ja haistaa ääniä kosketuksen ja kinesteettisten energioiden havainnon kautta.” Itselleni tuon kokeilun tulos näkyi hyvin samankaltaisena tanssina, kuin mitä illan aikana olin jo nähnyt. Eli mitään mullistavan uutta sisällön monimutkaisuus ei tuonut esille. Miten aisteja järjestetään uudelleen ihan konkreettisesti harjoitus- ja kokeiluprosessissa? Kiinnostaisi tietää, mutta jäänee itselleni mysteeriksi. Ymmärtääkseni väreillä on oma liikkeeseenkin perustuva väreily- ja äänifrekvenssinsä ja ne vaikuttavat mm. mielentilaamme, mutta itse esitys oli kyllä pelkistetty hyvin värittömäksi. Itse en kokenut kovinkaan suurta värinää tämän dueton kohdalla. Kaksi valkoisiin asusteisiin puettua naista liikkuivat takaperin näyttämön kummallakin reunustalla. Toiseen oli kohdistettu valoa ja toiseen ei. Tanssi jatkui F-perinteen omaisessa hengessä eli kehon eri osia eriteltiin ja manipuloitiin.
Illan viimeinen ja uusin (2005) duetto Four on osa koreografi-tanssija Georg Reischlin aiempaa ryhmäteosta State Disrupted. Duetto alkoi miehen ja naisen istuessa lattialla ja katsoessa takaseinälle projisoitua kuvaa miehen kasvoista. Kasvojen toiseen puoliskoon linkittyi naisen kasvot. Yhdistetyt päät muodostivat unisex-pään, joka puhui, mietiskeli ja hymyili äänettömästi yleisölle. Lattialla istuva pariskunta katsoi vuoron perään videokuvaa, toisiaan, toisistaan poispäin ja yleisöä aika naivilta vaikuttavin maneerein. Lopulta he alkoivat tanssia keskenään, Forsythen inspiroimalla tyylillä tietenkin. Naisella oli yllään ruskea kesämekko ja miehellä ruutupaita ja housut. Kehon osien manipulointi ja katkotut liikeradat olivat jälleen ns. tapetilla. Äänimaailma oli rätinää, kadun ääniä ja takaperin kelattua ääninauhaa. Myös liikkeet näyttivät aika ajoin siltä kuin niitä kelattaisiin takaperin, mikä mielestäni oli todella mielenkiintoisen näköistä.
Nämä kaikki esitykset näyttivät toistavan hyvin samankaltaista liikekonseptia ja esteettistä kaavaa, jolloin mielenkiintokin tässä vaiheessa iltaa jo hiukan herpaantui. Tanssijat olivat erittäin taitavia ja oli ilo katsella virtuoosimaista liikettä, mutta jäin silti kaipaamaan jotain. Ensimmäinen puoliaika sävähdytti enemmän kuin toinen.
Toisella puoliajalla oli nähtävillä Forsythe-koulukunnan koreografisukupolven tuotosta. Koreografien vaikutteet Forsytheltä ovat selkeästi havaittavissa. Liikelähtöisyys on näköjään itsestään selvää Forsythen oppilapsille. Toisaalta olisi mielenkiintoista nähdä Forsythen opista tulleilta koreografeilta hiukan omaleimaisuuttakin oman maailman luomisessa. Helposti aletaan toistaa oppi-isän oppeja soveltamatta niitä johonkin selkeästi omaperäiseen maailmaan. Kaikki esitykset Pannuhallissa olivat ilman lavastuksia. Ainoastaan musta tanssimatto vaihtui väliajan jälkeen valkoiseksi.
Ilta oli oivallinen miniretrospektiivi Forsythen liikemateriaaliin ja katsaus seuraavaan F-tyylin manttelinperijäsukupolveen.
Arja Tiili on Helsingissä asuva ja toimiva freelance-koreografi/tanssija. Hänen viimeisin esityksensä Raaka-aineet osa 1. oli nähtävillä Kiasman URB-festivaalilla kesällä 2004. Yhteiskunnallisesti kantaaottavissa ja mustan huumorin siivittämissä teoksissaan Tiili tuo tuoreita näkökulmia ajankohtaisiin ilmiöihin. Hänen esityksensä muodostuvat tanssin, tekstin, puheen, laulun ja toisinaan viittomienkin välityksellä. Juuri nyt hänellä on työn alla uusi esitys yhteispohjoismaiselle teatteriryhmä Subfraulle. Teoksen ensi-ilta on huhtikuussa 2005. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt vuonna 2004 Tiilille 3-vuotisen apurahan taiteelliseen työskentelyyn.
atiili@welho.com
www.danceinfo.fi/tanka
www.subfrau.com
www.urb.fi
www.aurinkobaletti.com
Rikottuja muotoja muodossa
Frankfurt Dances -esityskokonaisuus sisälsi koreografioita entisen Ballett Frankfurtin ohjelmistosta viimeisen 16 vuoden ajalta. Illassa nähtiin katkelmia William Forsythen teoksista sekä ryhmän muiden koreografien pienempiä teoksia. Lisäksi yleisöllä oli mahdollisuus nähdä lämpiössä ja Turbiinisalissa pieniä videoteoksia. Materiaalia kertyi nähtäväksi siis koko joukko yhdelle illalle.
Oli hienoa päästä näkemään monta teosta, mutta toisaalta useat toistensa kaltaiset koreografiat söivät ainakin minun keskittymiskykyäni. Kaikki teokset koreografista huolimatta oli rakennettu erittäin teknisestä liikekielestä ja hyvin eleettömästä olemisesta. Juuri eleettömyys pelasti teokset, jotka pääosin käsittelivät kahden ihmisen välistä suhdetta, vajoamasta kliseisiin ja toi niihin jotain muuta kuin kuluneita kuvia. Teoksia saattoi halutessaan katsoa myös puhtaina liikesommitelmina, jotka elivät ajassa ja tilassa.
Liikekieli oli baletin muotoja rikkovaa ja pyrkimystä johonkin erilaiseen liikesanastoon. Kuitenkin useimpia koreografioita katsoessa tuntui, että liike oli jännittyneen puskevaa, väkinäistä yritystä pois muodosta jo liiaksi asti. Näin ollen lopputulos ei ollutkaan rikottu, vapaampi, vaan entistä tiukempi muoto, joka oli vain hieman erilainen.
Kaksi ensimmäistä teosta olivat katkelmia William Forsythen koreografioista. The Vile Parody of Address oli surumielisen kaunis duetto musiikkinaan Bachin fuuga. Pianoteos oli kuin polku, jota pitkin koreografia vaelsi eteenpäin. Parasta teoksessa olikin musiikin ja tanssin älyllinen kohtaaminen sekä niiden tasavertaisuus. Liikekieli oli äärimmäisen jännittynyttä jopa väkivaltaisuuteen asti. Muuten niin keskieurooppalaisen liikesanaston sekaan oli ujutettu hieman omalaatuisempia liikkeitä, jotka toivat teokseen särmää ja kiinnostavuutta.
Toisena nähty The Loss of Small Detailoli pehmeämpi teos. Minulle se toi mieleen jonkin barokin ajan maalauksen täyteläisine, hieman usvaisine väreineen. Teoksen naistanssija Francesca Caroti oli kuin kangastus, joka lipui paikasta toiseen aina miehen ulottumattomiin. Edellisessä teoksessa hienoa kontrastia loi musiikin pehmeys ja liikkeen kovuus. Tässä osat olivat juuri toisin päin; koneellinen musiikki rikkoi pehmeiden liikkeiden linjaa ja muodosti jännitteitä koreografiaan. Molemmat katkelmat olivat tyylilajissaan onnistuneita liikkeellisiä tutkielmia naisen ja miehen välisestä suhteesta. Kulunut ja hankala aihe onnistuttiin pitämään liikkeen keinoin kiinnostavana ja tarpeeksi etäisenä.
Kuva: Joris-Jan Bos
Minulle illan hienoin ja häkellyttävin teos oli Michael Klienin Einem…twelve minutes of her mind. Nicole Peislin esittämä soolo oli uskomattoman läsnäoleva sekä aistiva, ja esiintyjänä Peisl on todella vahva. Einem… on koreografin, tanssijan sekä säveltäjä Volkmar Klienin ja ohjelmoija Nick Rothwellin yhdessä luoma teos, joka elää jatkuvassa muutoksessa. Alussa Nicole Peisl kävelee lavalle arkisesti, asettuu tilaan sekä kehoonsa täydellisesti samalla antautuen yleisön katseelle. Viidentoista minuutin ajan hän aistii kehonsa ja tanssii sen yleisön nähtäväksi. Hän kuuntelee, tunnustelee, kokeilee, liikkuu ja vain on. Tässä soolossa oleminen konkretisoituu lähes kosketeltavaksi, olla-verbi näyttäytyy kaikissa merkityksissään. Minulle tämä oli paras muistutus aikoihin siitä, kuinka kaunista, mielenkiintoista ja yllättävää liike voi olla. Ja kuinka vahvaksi ihminen tulee kuunnellessaan itseään ja antamalla liikkeen olemassaololle oikeutuksen. Peisl on jatkuvasti sisällä itsessään, mutta samalla täysin tietoinen yleisöstä ja ympäristöstä. Hän uppoaa itseensä jättämättä katsojaa ulkopuolelle. Teos ei ole vain jotain hänen omaa tutkimustaan vaan myös selkeä esitys. Lopussa Peisl jättää tilan ja kävelee taas arkisesti pois. Oleminen jää vielä hetkeksi tilaan, siksi kunnes aplodit karkottavat sen tiehensä.
Kaksi seuraavaa duettoa jatkoivat taas ensimmäisten duettojen tyyliä ja aiheita, mutta hieman latteammin. Ehkä tässä vaiheessa aloin myös väsähtää samankaltaisiin duettoihin. Allison Brownin Fusiform oli kahden naisen duetto. Käsiohjelman mukaan fusiform tarkoittaa sitä aivojen osaa, joka reagoi väreihin. Koreografiassa oli tutkittu aistien uudelleenjärjestämistä vaihtamalla näiden tehtäviä. Minulle teos ei kuitenkaan paneutunut tähän kovin selvästi ja koreografia jäi laimeaksi. Koreografia ei vaikuttanut kovinkaan omaperäiseltä vaan Forsythen jalanjäljissä kulkevalta hahmotelmalta. Hieman samoin käy Georg Reischlin Four-koreografian. Alun video tuo teokseen jotain muutakin kuin mitä aiemmissa teoksissa on jo nähty, mutta ei tunnu kovin välttämättömältä muun teoksen kannalta. Reischlin koreografiassa on kuitenkin jotain mielikuvitusta ruokkivaa ja pidin teoksen tunnelmasta. Miehen ja naisen suhde tuntuu arkiselta ja vieläpä mukavalla tavalla arkiselta.
Frankfurt Dances on omassa tyylissään antoisaa katseltavaa, mutta ei mielestäni jaksa pitää mielenkiintoa yllä kovin pitkään. Ehkä minä en katsojana löydä tarpeeksi vivahteita teoksista, jotta jaksaisin kiinnostua useaksi tunniksi, mutta ehkä se ei myöskään ole minun tehtäväni. Hienoa on kuitenkin, että koreografiat jättävät tilaa katsojalle ja kukin voi tulkita teoksia niin kuin haluaa ja niin paljon kuin haluaa. 
Milla Koistinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.
Viipyilevää ja itsensä tiedostavaa taidokkuutta
Frankfurt Dances -kokonaisuus esitteli William Forsythen hengessä joukon laadukkaan vivahteikkaita koreografioita, joissa pääosassa on liike itsessään.
Esitys koostuu yhteensä kuudesta lyhyestä koreografiasta tai koreografian katkelmasta. Jokaisella teoksella on oma luonteensa lukuisista yhtenevistä piirteistä huolimatta. Kaikki koreografiat lukuun ottamatta Michael Klienin teosta ovat duettoja, lavastus ja puvustus ovat yksinkertaisen eleettömiä ja antavat tilaa itse liikkeelle ja tanssille. Mukana on kaksi katkelmaa Forsythen teoksista ja muut koreografit linkittyvät myös tavalla tai toisella Ballet Frankfurtiin.
Ensimmäisenä nähty teos The The (1995) on Forsythen ja Dana Caspersenin yhteistuotantoa. Koreografia tapahtuu pitkälti lattiatasolla kahden naistanssijan tutkiessa kehojaan. Liike on sisäänpäin kääntynyttä silloin, kun tanssijat eivät ole fyysisessä kosketuksessa toisiinsa. Kun he ovat kontaktissa toisiinsa kahdesta tanssijasta muodostuu yksi jatkuvan liikevirran organismi. Heidän jäsenensä ovat irrallisia, liike syntyy impulsseista ja painavista, lattiaan iskeytyvistä kehon osista.
Raajat ovat kuin tunnottomia: tanssijat siirtelevät ja nostelevat käsiään ja jalkojaan kuin ne olisivat puutuneita tai halvaantuneita. Toisinaan raajat yrittivät kuljettaa kehoa haluamaansa suuntaan ja tanssija sotkeutuu itseensä ja kehonsa ristiriitoihin. Koreografia ei ole liian totinen; se osaa nauraa myös itselleen ja naiseudelle, erityisesti ulkonäön asettamille vaatimuksille ja huonolle itsetunnolle. Äänimaailma muodostuu harvakseltaan lausutuista numeraaleista, jotka muodostavat hitaan mantramaisen kehikon teokselle.
The Vile Parody of Address (1988) ja The Loss of Small Detail (1995) tarjoavat molemmat noin kymmenen minuutin väläyksen kahteen pidempään Forsythen koreografiaan. Teoksista välittyy myös Forsythen liikekielen kehittyminen ja kaksi erilaista aikakautta. The Vile Parody of Address manifestoituu antibalettina. Liike on kiemuraista ja kumpuilevaa alati koukistelevien jäsenten kautta, eikä siinä ole poseerauksia tai kaavamaisia liikesarjoja. Ainakin tämä teoksen osa toimii kuitenkin baletin konventioiden puitteissa. Toisaalta teoksessa tarvitaan tiettyä balettimaisuutta, että ero balettiin on nähtävissä suoraan teoksessa itsessään. Toisaalta se jättää miehen statistin rooliin, jota tarvitaan lähinnä nostoissa ja pyörähdyksissä. Lisäksi musiikki on klassista. Tämä teoksen osa toimii hyvin itsenäisenä kokonaisuutena. The Loss of Small Detailin liikekieli on jossain mielessä rauhallisempaa, seesteisen kirkasta. Musiikkimaailma on moderni ja vaihteleva. Tanssijoiden liikkeet ovat suoralinjaisempia ja avautuneempia kuin edellisessä teoskatkelmassa., ilman suoraa muistutusta balettiin. Tosin tässäkin koreografiassa mies jää naistanssijan taustalle.
Einem…twelve minutes of her mind on Michael Klienin kolme vuotta vanha koreografia yhdelle tanssijalle. Teoksen kuvaillaan olevan jatkuvassa muutoksessa käsiohjelman mukaan ja tämä pitääkin paikkansa. Nicole Peisl tanssii katsojilta keskittymistä vaativan soolon, josta välittyy intensiivinen läsnäolon kokemus. Tanssija käy jatkuvaa dialogia teoksen kanssa ikään kuin välillä kommentoiden sitä.
Allison Brownin duetto Fusiform (2001) alkaa hitaalla osiolla, jossa toinen tanssijoista on ensin valokeilassa. Liike alkaa tapahtua paikoillaan, mutta tanssijat alkavat perääntyä hitaasti kohti esiintymistilan takaosaa. Viipyilevät liikkeet vaihtelevat terävien käsien liikkeiden kanssa. Brownin teos pääsee kunnolla vauhtiin tanssijoiden kontaktissa.
Viimeisenä esitetty teos Four (2005) perustuu koreografi Georg Reischlin aiempaan ryhmäteokseen. Tämä on ainoa koreografia, jossa on selkeästi nähtävissä tarinallisuutta. Teos eroaa muista myös siten, että siinä on tärkeässä osassa takaseinälle projisoitu videopätkä. Four alkaa videolla, johon on rajattu miehen kasvot, joiden toinen puoli on jätetty hieman hämäräksi. Pikkuhiljaa kasvojen toisen puolen peittää toisten kasvojen puolikas ja lopulta miehen kasvoista jäljelle jäänyt puolikas sulautuu naisen pitkien hiuksien kehystämien kasvojen sisään. Valkokankaalla hymyilee mies-nainen, molemmat sukupuolet sisältävä hybridi. Tanssijat katselevat ensin itseään videolla erillisinä ja yhdistyneinä. Itse tanssillinen osuus on matka identiteetin, tai jonkin muun etsintään.
Frankfurt Dances -illassa jäi mietityttämään teosten järjestys. Itselleni jäi sellainen tunne, että väliajan jälkeiset teokset ehkä hieman kärsivät sijoittelustaan, varsinkin Michael Klienin koreografia, joka olisi vaatinut kaiken keskittymisen. Toisaalta esitysjärjestys oli selkeä erottaessaan Forsythen omat koreografiat väliajan ensimmäiselle puoliskolle.
Mielenkiintoista ja onnistunutta Talal Al-Muhannan kuratoimassa kokonaisuudessa on koko konsepti. Koreografioissa liike on ensisijaista, mutta työskentelyprosessien monimuotoisuus tuodaan esiin ohessa esitettävillä tanssielokuvalla ja videoilla, jotka täydentävät katsojan taide-elämystä tämän niin halutessaan.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on 23-vuotias estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
