Milla Koistinen: Yöruno
Lisa Nelsonin ja Steve Paxtonin Night Stand rakentuu pienistä hetkistä, yöllisistä runoista. Siinä on jotain äärimmäisen haurasta, mutta samalla itsepäistä vahvuutta. Lue
Karoliina Yli-Honko: Leikinomaista idän mystiikkaa
Steve Paxton ja Lisa Nelson improvisoivat vangitsevan ja puhdistavan teoksen sävähdyttävän tyylikkäästi. Lue
Kuva: Gil Grossi
Steve Paxton & Lisa Nelson: Night Stand
Esiintyjät: Lisa Nelson, Steve Paxton
Valosuunnittelu: Carol Mullins
Lavastus ja puvustus: Nelson, Paxton
Musiikki: Robert Ashley (Lovely Music): ”Automatic Writing”(1979), ”Dust”(2000), ”El Aficionado”(1993); Pyotr Mamonov: ”Zvuki Mu”(2001)
Tuotannollinen apu: Contact Collaborations, Inc.
Sivuaskel-festivaali
Pannuhalli, Kaapelitehdas, Helsinki, 29. ja 30.1.2005
Yöruno
Lisa Nelsonin ja Steve Paxtonin Night Stand rakentuu pienistä hetkistä, yöllisistä runoista. Siinä on jotain äärimmäisen haurasta, mutta samalla itsepäistä vahvuutta. Minulle Night Stand on matka kuunvalossa kohti pimeyttä, joka on turvallisen lohdullinen. Samalla se on pysäkki, levähdyspaikka, johon voi jäädä hetkeksi keräämään voimia. Jokin tekee teoksesta surumielisen ja siinä on jotain lopullista, jota en osaa selittää. Nelsonin ja Paxtonin esiintyminen imaisee mukaansa ja sitä katsoessa unohtaa kaiken muun. Heidän keskittymisensä ja kiinnostuksensa tanssiin, esiintymiseen ja toisiinsa on rikkumatonta. Steve Paxton sanoi haastattelussaan, että toivoo voivansa olla lavalla kuin tekisi kaiken ensimmäistä kertaa ja siinä hän ja Nelson todella onnistuvat. Iästään ja ulkoisesta olemuksestaan huolimatta he ovat kuin pieniä lapsia, ja tämä ulkoisen ja sisäisen kontrasti tekee läsnäolosta mielenkiintoista, hehkuvaa.
Night Stand on koreografinen, improvisatorinen ja teatterillinen teos. Tila on jätetty avaraksi, sitä ole rajattu sivusermeillä eikä ikkunoita ole peitetty. Kerrankin teatteritilasta on saatu inhimillisen oloinen ja puoleensavetävä. Nelson ja Paxton käyttävät hillitysti rekvisiittaa, kaksi liikkuvaa sermiä, keppi, tyyny, ämpäri ja muutama muu esine. Esineisiin he suhtautuvat yhtä lämpimästi kuin toisiinsakin, riistämättä niitä. Kaikki, esineet ja esiintyjät ovat itsenäisiä. Mistään ei olla riippuvaisia ja kaikilla on yhtäläinen oikeus olemassaoloon. Samoin on jokaisen liikkeen ja lavalla tapahtuvan teon. Nelsonin ja Paxtonin kehollinen kuuntelu on herkkää, aistivaa ja inhimillistä. Jokainen liike tuntuu perustellulta eikä mitään ole liikaa. Mitään ei tarvitse tekemällä tehdä vaan asioiden voi antaa tapahtua. Teos on lähes meditatiivinen tutkimusmatka kehoon ja mieleen, ja se on sitä myös katsojille eikä ainoastaan esiintyjille.
Olisi ollut mielenkiintoista nähdä myös sunnuntain esitys ja nähdä minkälainen yöllinen keikka esitys olisi silloin ollut. Improvisaation aloitus ja lopetus on tunnetusti aina hankalaa. Tämäkin onnistui hienosti. Erityisesti lopetus oli henkeäsalpaavan kaunis ja se päättää esityksen täydellisesti. Paxtonin pysähtyessä vielä kurkistamaan taakseen ämpärissä hohkaavan valon lepatuksessa ja pyöräyttäessä valon sammuksiin kaikki on ohi. Ihan kuin kaikki olisi ollut mielikuvituksen tuotetta, mutta levollisesta olostaan tietää, että on kokenut jotain todellista. Jotain on tallentunut jonnekin syvälle sisuksiin. Jotain joka ei unohdu.
Milla Koistinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.
Leikinomaista idän mystiikkaa
Lisa Nelson, kuva Scott Smith
Night Stand alkaa hämärästä vain keskitettyjen valoläiskien hohteessa. Kaksi mustaa sermiä alkavat liikkua hitaasti. Alku on tunnelmaltaan jopa hieman aavemainen. Sermien takaa paljastuvat Paxton ja Nelson. Paxton alkaa liikkua hiljaa, keskittyneesti. Hänen kätensä piirtävät ilmaan viivoja, kuten kiinalaisessa tai ji:ssä. Lavalla on paljon esineitä, Nelson keskittyy aluksi paikoillaan tyynyyn ja oksaan. Lisäksi lavalla on ämpäri, siivousliina ja pyyhkeeltä näyttävä mytty, joka paljastuu japanilaistyyliseksi aamutakiksi. Paxtonilla on päässään pieni sininen laatikko, joka herättää ensin hämmennystä. Myös Nelson alkaa liikkua hiljalleen joogamaisen hitaasti.
Teoksessa tanssijoiden välillä ei ole paljon fyysistä kontaktia, mitä ehkä Paxtonilta odotetaan, mutta heidän välillään on todella tiivis yhteys. Osittain se johtuu improvisaatiosta, on pakko keskittyä havainnoimaan mitä toinen tekee ja reagoida siihen. Tässä he onnistuvatkin loistavasti. Liikkeet ja eleet ovat hienovaraisia. Tanssijat tekevät mahdollisimman vähän, mikä juontaa juurensa itämaiseen filosofiaan. Molemmat tanssijat liikkuvat upeasti. Teos ei kuitenkaan ole ryppyotsaisen vakava. Välillä Paxton ja Nelson ovat upeita miimikkoja ja värittävät teosta pienellä komiikalla. Välillä he pysähtyvät maalauksellisiin asetelmiin, jotka muistuttavat kiinalaisia ja japanilaisia tussipiirroksia.
Esityksessä tapahtuu hieno tunnelman vaihdos, kun alun staattinen ilmapiiri muuttuu. Seinät alkavat hehkua vihreänä ja lattia sinertävänä. Carol Mullinsin valaistus on erittäin onnistunut, annos väriterapiaa keskelle Suomen tammikuuta. Tanssijat alkavat jammailla vähäeleisesti musiikin innostamina, ollen kontaktissa toisiinsa oksan kautta, jota he molemmat pitelevät. Teoksessa on aasialaisia vaikutteita myös tila-ajattelussa, se ei nojaa frontaalitilan ajatukseen. Yhdessä kohdassa Nelson on sermin takana ja liikkuu piilossa. Tämä välittyy katsojalle sivuseinään heijastuvan varjon kautta. Nelson myös liikkuu matalana taaksepäin eräässä toisessa kohdassa, minkä näki vain osittain. Tässä esityksessä parhaat paikat eivät olleetkaan keskellä katsomoa.
Abstraktin musiikki- ja puhekollaasin, valojen ja liikkeen yhdistelmä on täydellisyyttä hipova. Teoksen sisäinen maailma imaisee mukaansa. Tanssi ei ole täysin abstraktia, vaan henkilöillä on toisiinsa jokin suhde. Teos välittää eräänlaisen tarinan tai tarinoita. Paxton on kuin japanilainen keisari pukeutuessaan aamutakkiin. Kokonaisuuden kruunaa hänen päässään oleva kasvopaperilaatikko, joka näyttää aivan keisarilliselta päähineeltä. Esitys muistuttaakin välillä leikkiä, otetaan arkisia saatavilla olevia esineitä kuvaamaan jotakin muuta.
Esityksen loppu on häkellyttävän kaunis kompositio. Sermit on vedetty lähelle liikuteltavaa mustaa alustaa ja ne muodostavat ikään kuin pienen teatterinäyttämön keskelle salia. Paxtonilla on toisessa kädessään pahviputki ja toisessa oksa. Nelson istuu hänen vieressään ämpäri kädessään. He ovat jälleen kuin maalauksesta. Valot himmenevät ja ämpärin sisältä hohkaa valoa. Pimeässä näkyy vain kaksi kättä, jotka liikkuvat valohämyssä. Esityksen loputtua minulla oli samanlainen tunne kuin joogatunnin jälkeen: aistit valppaana, hitaaseen tempoon tottuneena ja mieli rauhallisen tasapainoisena.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on 23-vuotias estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
