Liikekieli.comissa on esitelty suomalaista tanssintutkimusta mm. Saara Moision artikkelisarjassa. Tässä vanavedessä esittelen tanssin ja musiikin tutkija Hanna Väätäisen työtä. Hänen paikoin runollistenkin tutkimustensa lukemisesta on koitunut ainakin minulle paljon iloa ja voimaa.
Viimeiset puolitoista vuotta Väätäinen on työskennellyt Helsingin yliopiston Deleuzian Music Research –tutkimusprojektissa. Siellä hän on tutkinut muun muassa sitä, kuinka käsitteiden lisäksi myös fyysinen liike voi toimia analyysin välineenä. Ranskalaisfilosofien Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin käsitteiden avulla Väätäinen on kysynyt, miten elokuvaa, musiikkia, haastatteluaineistoa tai ympäristöä voisi analysoida liikkumalla. Vuosina 2009-2010 hän muodosti äitinsä Ann-Sofie Väätäisen kanssa haastatteluaineiston, jossa äiti puhuu, tanssii ja musisoi kokemuksistaan vammaisena ja suomenruotsalaisena. Yhdessä joensuulaisen liikeimprovisaation harrastajan Anneli Tiilikaisen kanssa Väätäinen puolestaan lähestyi tanssien monenlaisia aiheita, esimerkiksi tanssilyhytelokuvaa, musiikkikappaletta, kokoushuonetta, leikkikenttää, kauppahallia ja kasveja kasvitieteellisessä puutarhassa.
Tutkijana hän yrittää siis ymmärtää teoreettisia kysymyksiä liikkeellä ja äänellä improvisoimisen kautta sen sijaan, että yrittäisi ymmärtää niitä vain lukemalla ja kirjoittamalla. Esimerkiksi havainto kadulla liikennekartiota soittavasta miehestä sai Väätäisen itsensäkin menemään osana tutkimusta Turun kävelykadulle musisoimaan liikennekartion kanssa. Tekemisellään hän yritti ymmärtää filosofista käsitettä, Deleuzen käsitystä tapahtumasta. Soittaessaan ääniä suhteessa kadulla kulkevien ihmisten liikkeisiin Väätäinen opetteli käyttämään käsitettä musiikin ajattelemiseen.
Väätäisen tutkimusalat ovat moninaiset: etnomusikologia, vammaistutkimus, tanssintutkimus. Hänelle tutkiminen on myös keino saada muutosta aikaan, tutkimuksella on aina myös poliittiset tavoitteet, vaikka ne voivat ilmetä eri tavoin. Tutkijanruumis on läsnä teksteissä monin tavoin. Vuonna 2014 Teatterikorkeakoulun julkaisemassa Tanssiva tutkimus. Tanssintutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja –teoksessa Väätäiseltä ilmestyi artikkeli Haastatteluaineiston analysoiminen liikkuen. Deleuzian Music Research –projektissa liikeimprovisaatio on ollut osana tutkimusta kaikissa tutkimuksen tekemisen vaiheissa. Haastattelupuhe on esimerkiksi ruumiillistunut siihen eläytyen, empatian ja kriittisyyden välillä tasapainotellen. Keskeistä on tiedon muodostuminen vaihtoehtoisella tavalla, rihmastona. Analyysi avaa suuntia pikemmin kuin esittää tulkinnan haastattelupuheesta, ja tutkija voi myös sanoa enemmän kuin tiedostaa sanovansa.
Naistanssijan ruumis pyörätuolikilpatanssissa
2000-luvun alussa Väätäinen toimi musiikin tutkijana Åbo Akademissa. Feministiseen musiikintutkimukseen tutustuttuaan Väätäinen oivalsi, kuinka musiikkia voi tutkia myös ruumiillisena toimintana. Vuonna 2003 valmistuneessa väitöskirjassaan hän yhdisteli tanssiantropologiaa, vammaistutkimusta, feminististä filosofiaa, etnografiaa ja musiikintutkimusta. Yksittäisiä tansseja, liikkeitä ja tanssia koskevaa puhetta analysoimalla hän tutki sitä, kuinka naistanssijan ruumis rakentuu pyörätuolikilpatanssissa vammaiseksi ja sukupuoliseksi. Tutkimus perustui Turun Erityisliikunnassa 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa tehdylle kenttätyölle.
Väätäisen tutkimus vastustaa tanssikulttuurien arvottamista ja hierarkisointia, esimerkiksi kilpatanssin ja nykytanssin asettamista vastakkain. Tanssijoiden väliset valta-asemat ja sukupuolen representaatiot ovat aina monimutkaisia ja paradoksaalisia, ja voivat samanaikaisesti sekä ylläpitää että kritisoida sukupuolta koskevia arvoja. Vammainen naiskilpatanssija on mahdollista nähdä aktiivisena toimijana teoissa, jotka näennäisesti vaikuttavat passivoivilta tai seksistisiltä. Tutkimuksessa nähdään, kuinka tahattomatkin tanssin piirteet ja yksityiskohdat voivat horjuttaa totunnaisia sukupuolen esityksiä, kuten miehen vientiasemaa tanssilattialla. Samoin vammaisen naistanssijan kyky kontrolloida ruumiinsa liikkeitä kilpatanssissa voi asettaa kyseenalaiseksi vammaisuuteen ja naiseuteenkin liitetyn käsityksen kykenemättömyydestä kontrolloida ruumista.
Rumbasta rampaan. Vammaisen naistanssijan ruumiillisuus pyörätuolikilpatanssissa –tutkimuksessaan Väätäinen kirjoittaa mielenkiintoisesti mm. siitä, kuinka ruumiin ominaisuudet, muodot ja ääriviivat vaikuttavat siihen, millainen tanssista muodostuu. Hän tutkii pyöreitä muotoja suomalaisessa ja wieniläisessä valssissa – sitä, mitä merkityksiä lihavan naisen ruumis antaa kevyen, eteerisen ja vaivattoman mielikuvaa tavoittelevalle wieniläiselle valssille.
Materiaalisen ja diskursiivisen yhdistäminen feministiseen etnografiaan oli 2000-luvun alussa vielä melko uutta, ja Väätäisen väitöskirja asettui yhdeksi ensimmäisistä tutkimuksista Suomessa suomen kielellä, joissa näin tehtiin. Materiaalinen ja diskursiivinen ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa – ruumis on aina jo valmiiksi sekä materiaalinen että kulttuurinen, diskurssien merkitsemä: ”Ruumis on materiaa, josta diskurssit tekevät ymmärrettävää, mutta ruumis ei mahdu tyhjentävästi sitä koskeviin sanoihin.” Väätäiselle ruumiit olivat tiettyjä ruumiita, ja fyysisen suoralla sanoittamisella tanssivan ruumiin ominaisuudet, toiminnat ja teot tulivat esiin, eikä ruumis jäänyt vain pinnaksi johon diskurssit kirjoitetaan. Näin ruumis saattaa myös vastustaa representaatioita, joiden tuote se on.
Improvisoiva tutkija on jatkuvassa liikkeessä
Hanna Väätäinen kirjoittaa etnografille tuttuun tapaan myös oman valtapositionsa ja tutkijuutensa näkyväksi. Hän kertoo myös esimerkiksi tutkimuksen aikana heränneistä ristiriitaisista tunteista tai problematisoi omia tekojaan, esimerkiksi tutkittaviin kohdistuvan tunteellisen katseensa viattomuutta. Jo tutkijanuransa alkuvaiheista alkaen hän tanssi myös itse eri tanssilajeja. Nykyään hän tutkii yhä enemmän myös itse liikkeellä. ”Halusin myös oman tanssikokemuksen, ja sitä kautta liikkeellä tutkiminen on saanut uusia sävyjä ja ulottuvuuksia”, hän kertoo.
Vuonna 2009 julkaistun Liikkeessä pysymisen taika. Etnografisia kokeiluja yhteisötanssiryhmässä –tutkimuksen kirjoittajana hän on jatkuvassa liikkeessä oleva etnografi, jolle improvisointi on tapa tutkia ja olla. Improvisoiva liikkeen tutkija empii ja viipyilee analyysinsa kanssa, käyttää hyväkseen intuitiivista tietoa, liikkuu työhuoneen ja tanssisalin välillä. Hänen ruumiinsa sijoittuu tutkimusta kirjoittaessa työtuolin ja näppäimistön väliin, ja ajatustaan hän pitää liikkeessä liikuttamalla kättään näppäimistöllä ja silmiään tietokoneen ruudulla. Hän kirjoittaa kauniisti siitä, kuinka improvisoiva liikkeen tutkija on ikään kuin jatkuvassa liikkeen virtauksessa, valmiina seuraamaan tutkimustaan myös odottamattomiin ja tuntemattomiin suuntiin, tarkkailemassa iholle muodostuvaa tietoa, toisaalta tutkimassa ja tanssimassa niiden itsensä vuoksi pikemminkin kuin hyötyä palvelevan tutkimustuloksen päämäärään päästäkseen. Tutkiminen on kaaokseen palaamista, eksymistä.
Liikkeessä pysymisen taika tuo yhteen turkulaisen liikeimprovisaatiota harjoittavan yhteisötanssiryhmän Taika-tanssin, osallistavan etnografian sekä Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin filosofisia käsitteitä. Deleuzen ja Guattarin mukaan käsitteet ovat liikkeessä, ja käsitteillä operoiminen on liikettä käsitteestä toiseen. Väätäinen keskittyy teoksessaan tulemisen käsitteeseen, transformaatiotiloihin, joissa filosofian, tanssin ja etnografian kytkeytyminen saavat aikaan muutoksen siinä, mitä tanssi tai sen tutkiminen ovat. Hän tekee kokeiluja ja suuntautuu muutokseen tulkintojen tekemisen sijaan. Tutkimuksen tekeminen on liikkeelle lähtemistä kirjoittamisen, tanssimisen ja yhteisötanssiryhmässä toimimisen rihmastoon, jossa tieteelliset tekstit ovat vain pieni osa tutkimisen kokonaisuutta.
Identiteettikategorioista kohti elimetöntä ruumista
Deleuzelle tuleminen on läheisyyden vyöhykkeelle asettumista jonkun tai jonkin kanssa, vaihtoehdon löytämistä vallitsevalle tavalle ilmaista asioita. Kirjassaan Väätäinen ja yhteisötanssiryhmän jäsenet asettuvat tulemisen tilaan esimerkiksi jonkin tietyn äänen kanssa. Esineeksi tuleminen on ihmistanssijalle mahdollista improvisaatioon nukahtamalla. Näin tutkija ja kanssatutkijat kehittelevät omia tapojaan toimia filosofisten käsitteiden kanssa ja muodostavat oman kuvan siitä, mitä ajatteleminen tarkoittaa. Liikeimprovisaatiossa tapahtuu uusien yhteisöllisyyksien ja subjektiuksien kehittelyä ja kokeilua. Deleuzen mukaan yhteiskunta muodostuu pakoviivoista, siitä mikä pakenee lohkoja ja luokitteluja. ”Taika-tanssin ja sen tanssijoiden hahmottaminen pakoviivoina on mikropolitiikan käsitteellistämistä. Tulemisen mikropolitiikka on tanssiryhmässä tapahtuvaa, jo olemassaolevista kategorioista ja poliittisen toiminnan muodoista erottautumista: eräänlaista ”käsittämätöntä” ja tahatonta politiikkaa”, Väätäinen kirjoittaa.
Deleuzen filosofia erottautuu perinteisistä poliittisen toiminnan muodoista. Silloin emansipaatiokaan ei ole ulossuljettujen ja syrjäytyneiden mukaan ottamista, vaan sen sijaan tulisi suhtautua kriittisesti mukana olemisen ja näkymisen pakkoon sekä valtaan, joka tuottaa hierarkkisia yksilöitä. Identiteettikategorioiden sijasta tulisi voimistaa toimintaa ja puhua harjoitteiden puolesta. Näin syntyy Deleuzen ja Guattarin määrittelemä elimetön ruumis, ”tila johon liikeimprovisaatiota harjoitettaessa on mahdollista päästä, kynnys tai raja, joka aiheuttaa näkökulman muutoksen ja herättää uusia kysymyksiä”. Siksi Väätäiselle keskeistä on kysyä, millaiset voimat sysäävät tulemisen prosesseja käyntiin ja pitävät yhteisötanssiryhmän liikkeessä.
Improvisoivan etnografin ruumis on siis elimetön ruumis: herkistynyt, vastaanottavainen, rohkea ja valmis heittäytymään toiminnan virtaan. Se sallii muuntuvat aistihierarkiat ja materiaalin esiin astumisen tutkimuksessakin, pikemminkin kuin kaivaa sen tarkoitushakuisesti esiin. Improvisointi on mietiskelyä, tanssillinen ja filosofinen ajattelu kytkeytyvät toisiinsa. Tutkijan tulisi luoda uusia, yllättäviä kytkentöjä ja kartoittaa maailman mikroliikkeitä. Samalla hän on tietoinen myös muista, häneen kytkeytyvistä ruumiista, joihin hän on tutkijana yhteydessä, vaikkeivät ne ole hänen välittömässä läheisyydessään.
Piste, viiva ja ympyrä
Myös omaa tanssijuuttaan Väätäinen kuvailee deleuzeguattarilaisten käsitteiden, pisteen, viivan ja ympyrän avulla. Piste on stabiiliuden piste, kaikki se mikä pysyy ja luo turvallisuuden tunnetta itselle ja muille. ”Olen äiti, nainen, tutkija, tanssija. Kaikki nämä ei-vaihtuvat identiteetit ovat omalle tanssijuudelle merkityksellisiä”, Väätäinen sanoo. Ympyrän käsite puolestaan merkitsee tilan ottamista ja oman tilan luomista. Viiva taas laittaa pisteen liikkeeseen, avaa sen liikkeelle ja muutoksen mahdollisuudelle, muuntaa sitä ja räjäyttää sen kappaleiksi.
”Tanssijanakin olen aika analyyttinen. Se, miten liikkeellä tutkitaan maailmaa, aiheuttaa itselleni hämmennystä. Käsitteiden maailma on tutumpi”, Väätäinen sanoo. Liikkeessä pysymisen taika –kirjassaan hän kirjoittaakin: ”Improvisointia opetellessani olen usein jäänyt tutkijan ja tanssijan väliin. Olen kokenut olevani tanssija, joka ei osaa vielä tanssia, samalla kun olen kokenut olevani tutkija, joka ei osaa enää tutkia.”
Väätäisen unelmien tutkimus voisi yhdistää tanssin tutkimukseen käsityöt, joita hän harrastaa intohimoisesti. ”Voisi olla mielenkiintoista yhdistää tutkimiseen käsillä tekemistä ja materiaalin työstämistä, siis tuoda yhteen tutkiminen, tanssiminen ja neulominen.”
Maija Karhunen
Kirjoittaja on tanssija ja esiintyjä.
Mainio juttu Hannan tutkimuksesta!
Kiitos!