Suurin osa Suomen n. 1000 tanssitaiteilijasta toimivat freelancereina vapaalla kentällä. Vakituisia työpaikkoja on, Kansallisbaletti poislukien, vain vajaalle 40 tanssitaiteilijalle. Viime keväänä tanssin vapaa kenttä heräili keskustelemaan kentän ongelmista ja etsimään yhteistä ääntä. Helsingissä järjestettiin kuukausittaisia tapaamisia, joiden koollekutsujana ja aloitteen tekijänä toimi tanssitaiteilija Jarkko Lehmus.
Nyt Lehmus on opetuskeikalla Joensuussa ja antaa hotellihuoneesta käsin lauantai-illan ratoksi klo 21 Skype-haastattelun. Olemme yrittäneet saada haastattelua sovittua jo neljän kuukauden ajan, mutta aiemmin kiireiset aikataulumme eivät ole sattuneet yksiin. Lehmukselle syy siihen, miksi hän on lähtenyt lobbaamaan vapaan kentän puolesta, piileekin tanssitaiteilijan arjessa. Töiden haaliminen ja siitä johtuva ajanpuute sekä pätkätyön lyhytjännitteisyys ja epävakaus tekevät arjesta välillä kaoottista.
Viime vuonna Lehmuksella itsellään oli 14 eri työnantajaa, tänä vuonna ollaan samoissa lukemissa. Kesällä hän työskenteli Englannissa, ja tänä syksynä hän on tehnyt useita projekteja päällekkäin Suomessa. Hän toimii apulaiskoreografina Riku Immosen Aikala-teoksessa Kansallisbaletissa, tanssijana Aku Ahjolinnan Kaarina Maununtyttäressä sekä keikkailee tanssijana Susanna Leinosen ja Anu Sistosen teoksissa. Hän on esittänyt omaa sooloaan Degeneration von einem Engel eri puolilla Suomea, teostaan Re-Touch Tanssin Aika -festivaalilla, sekä opettanut Joensuussa ja Outokummussa.
”Kun juustoa on tarjolla, sitä on höylättävä. Kun on duunia, on tehtävä duunia. Välillä on hiljaisia aikoja, ja vierastan kortistoon menemistä. Freelancerilla ei ole lomaa, vaan saan rahaa ainoastaan silloin kun teen työtä”, Lehmus sanoo.
Viime viikkoina Lehmuksen työpäivät ovat alkaneet aamukymmeneltä ja päivän viimeiset harjoitukset ovat usein päättyneet iltakahdeksalta. Viikonloput ovat kuluneet ympäri Suomea reissatessa. Palkattomia työtunteja kuluu ”yötöinä” apurahahakemusten kirjoittamiseen, tuotannollisiin tehtäviin ja vapaaehtoistoimintaan. Välillä on käytettävä aikaa uusien taitojen opiskeluun valojen ohjelmoinnista videoiden tai musiikin editointiin, jos ammattilaisia ei ole varaa palkata.
”Se onkin hyvä kysymys, paljonko työajasta kuluu itse tanssimiseen. Saan puolet tuloistani tanssimalla, loput opettamisesta, koreografin työstä, luennoinnista ja kouluttamisesta kehonhuoltoon ja venyttelyyn liittyen. Tanssijan ammattinimikkeen sijasta kutsunkin itseäni tanssin sekatyöläiseksi”, Lehmus kertoo.
Tänä vuonna Lehmus sai Suomen Kulttuurirahaston työskentelyapurahan, jonka ansiosta hän saattoi lopettaa ryhmäliikuntatuntien vetämisen ja keskittyä täysipainoisesti taiteelliseen ja taiteen kenttää kehittävään toimintaan. Lehmuksella on taustallaan muunmuassa musikaaliteatterin koulutus Lontoosta, ja toimeentuloaan turvatakseen hän työskenteli viime vuonna myös musikaalitanssijana. ”Joillekin se on kaupallista huoraamista. Oma identiteettini tanssitaiteilijana sietää kuitenkin erilaisia työympäristöjä. Koen saaneeni erilaisia näkökulmia työhöni työskenneltyäni sekä taiteen että viihteen alueilla. Korkealentoisen abstraktin idean lihaksi ja taideteokseksi saattaminen ja ruotsinlaivalla 14 näytöstä viikossa puurtaminen ovat kokemuksina hyvin erilaisia. Mitä tahansa päätänkin ajallani tehdä, yritän tehdä sen niin hyvin kuin kykenen. Tätä kautta myös toivoakseni opin tekemästäni jotain uutta”, Lehmus sanoo.
Lehmus ei koe omalla kohdallaan kiireen alkaneen vaikuttaa työn laatuun liian paljon. “Teokset vuotavat jonkin verran toisiinsa, mutta teen parhaani eritelläkseni eri teokset fyysisesti ja mentaalisesti mahdollisimman hyvin,” Lehmus sanoo. “Kiireisinä aikoina haasteena on löytää aikaa oman kehon huoltamiselle. Kroppa alkaa helposti kulumaan, eikä treenitunneille välttämättä ehdi. Aikaa on myös vaikeaa löytää elämän eteenpäin suunnittelulle, ystävien tapaamisille ja erilaisille luottamustehtäville.” Lehmus toimii Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat ry:n (entisen STTL:n) varapuheenjohtajana sekä istuu MAD – Tanssimaisterit ry:n ja Dance Health Finland ry:n hallituksissa.
”Tungen nokkaani joka putiikkiin juuri siksi, että haluan osaltani yrittää parantaa tanssin kentän työedelletyksiä. Vaikuttamistyö, joka on toivoakseni laajemmin hyväksi koko kentälle, vaikuttaa viime kädessä myös minuun ja arkeeni tanssitaiteilijana. Poliittinen vaikuttaminen esimerkiksi rahoitusrakenteisiin ja työehtosopimuksiin sekä jo olemassa olevien rakenteiden toiminnan selkeyttäminen ja yhteistoiminnan edistäminen vaikuttavat loppujen lopuksi siihen, miltä minun ja muiden tanssitaiteilijoiden työpäivät ja työympäristö näyttävät nyt, ja miltä ne voisivat näyttää tulevaisuudessa,” Lehmus sanoo.
”Tällä hetkellä vapaat tanssitaiteilijat ovat aika epäorganisoituja. Ymmärrän sen taisteluväsymyksen, että kun oman selviytymisen kanssa on niin paljon tekemistä, näkee vain oman hädän. Olisi tärkeää, että pystyisimme näkemään, että muilla on samanlaisia ongelmia, ja löytäisimme vertaistukea toisistamme. Sitten voisimme löytää energiaa tehdä asioille jotain. Yhteisellä toiminnalla voidaan helpottaa myös yksilöiden elämää”, hän toivoo.
Näistä syistä Lehmus kutsui keväällä koolle vapaan kentän tanssitaiteilijoiden kuukausittaiset tapaamiset Helsingissä. Tapaamisissa keskusteltiin aiheista laidasta laitaan: Tanssin Talosta, aluekeskusten tulevaisuudesta, Tanssin Tiedotuskeskuksesta, rahoituksesta, tanssin saamisesta peruskoulujen opetusuunnitelmaan. Etsittiin erilaisista arvonäkökulmista argumentteja sille, miksi tanssitaide on tärkeää. Syksyllä tapaamiset eivät jatku Helsingissä. Lehmus kertoo pyrkivänsä järjestämään tapaamisia jatkossa tanssifestivaalien yhteydessä ympäri Suomen, jotta mukaan saadaan laajempi, kansallinen tanssin yhteisö. ”On siinä sitäkin ajatusta, että jos ihmiset eivät tule kokousten luokse, niin viedään kokoukset ihmisten luokse. Tätä kautta haluan myös osaltani rikkoa alueellisia raja-aitoja.”
Yhtenä keskeisimmistä turhautumisen aiheista vapaan kentän taiteilijoille Lehmus näkee lyhytjänteisen, produktiokohtaisen työn, jolloin tulevaisuutta on vaikeaa suunnitella. Taiteilijat ovat pakotettuja produktiokierteeseen, sillä apurahoja saa vain uusien teosten tekemiseen. Rahoituspolitiikka vaikuttaa tanssin kentän toimintamalliin – Suomessa kantaesitysten määrä (hieman alle 200 vuosittain) on huikea suhteessa väestöön. Teosten uudelleenlämmittämiseen ja kierrättämiseen on puolestaan vaikeaa saada rahoitusta. Vapaan kentän lobbareille rahoitusrakenteiden ongelmat ja jakopolitiikan läpinäkyvyys ovat olleet keskeinen teema. Kiertuetoiminta näyttää olevan kehittymässä: kaupunginteatterirakenne on avautumassa tanssille ja Tanssin Talo –hanke järjestää oman pilottihankkeensa kierrättämiselle. ”Näin saadaan luotua stabiilimpaa työrakennetta taiteilijoille ja pitempiä elinkaaria teoksille. Ei ole järkeä, että taiteilija luo niitä teoksiaan kuin rakkaita lapsiaan ja sitten ne esitetään pari kolme kertaa ennen kätkytkuolemaa.”
Lehmuksen näkökulmasta apurahajärjestelmässä ylipäätään on monisyisiä ongelmia: ”Haluaisin järjestää elämäni niin, että saisin elantoni tekemästäni työstä. Vieroksun apurahojen ja kortiston varassa elämistä. Toisaalta suurin osa etenkin esiintyjänä tekemäni työn palkoista tulee nimenomaan apurahoista, koska tällä hetkellä Suomessa ei oikeastaan ole muita rahoitusmalleja taiteen tuottamiselle. Apurahoista on lähes mahdotonta saada teoksen todellista kokonaisbudjettia kasaan, koska budjetti on yleensä palapeli, joka kootaan useasta eri apurahalähteestä. Suurin osa apurahoja myöntävistä tahoista myöntää vähemmän rahaa, kuin budjettiin on merkitty ilman perusteluja leikkauksen syyksi. Näin produktioiden rahoitus jää systemaattisesti vajaaksi. Ongelmallista on myös se, ettei apurahahakemuksista saa palautetta. Olisi hienoa jos edes hyväksytyistä hakemuksista saisi palautetta. Koen myös, että kun rahoitusta on niin vähän, se luo kilpailuasetelman taiteilijoiden välille. Ihmiset kyräilevät toisiaan”, hän sanoo.
Yksi keskeinen tavoite tanssilobbareille oli tanssin perusrahoituksen turvaaminen ja lisääminen opetus- ja kulttuuriministeriön budjetissa. Positiivista oli, että huolimatta kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen leikkauspaineista apurahoista ja vapailta ryhmiltä ei keväällä leikattu rahoitusta hallituksen ensi vuoden budjettiesityksessä. ”Tavoitin Arhinmäen henkilökohtaisesti pari kertaa, ja pommitin hänen erityisavustajaansa. Toin esiin, että taide on työvoimaintensiivinen ala, jolta leikkaaminen ei välttämättä tuo säästöjä. Arhinmäki mainitsikin suhtautuvansa kielteisesti leikkauskierteisiin. Ehkä siitä mitä teimme, oli jo jotain hyötyä.”
On kuitenkin selvää, että lisää rahaa tanssille ei ole tulossa. Lehmus toivoo, että vapaan kentän tapaamisissa löydettäisiin konkreettisia ratkaisuja sille, kuinka olemassa olevia rakenteita voisi kehittää – mitä se jotain on, jota voitaisiin tehdä ilman lisärahaa. Lehmus odottaa innolla Taiteen edistämiskeskuksen tammikuussa järjestämää tanssin päivää, jonne kutsutaan tanssin kenttään vaikuttavia toimijoita, sekä etsitään hyväksi koettuja toimintamalleja myös muiden taiteenlajien piiristä.
”Vapaan kentän tapaamisissa ollaan kyllä saatu paljon puhetta aikaiseksi. Seuraava vaihe olisi kaiken puheen konkretisoiminen. Kenttä jakaantuu vapaisiin ryhmiin, vapaisiin koreografeihin ja vapaisiin tanssijoihin. Kaikille olisi mukava löytää konkreettisia ratkaisumalleja, jotka helpottaisivat heidän työtään,” Lehmus sanoo. Esimerkiksi tanssijoita voisi hyödyttää Norjassa ja Ruotsissa käytössä oleva allianssimalli, joka parantaa freelancetanssijoiden sosiaaliturvaa sekä tarjoaa mahdollisuuksia ammattitaidon kehittämiseen, urasuunnitteluun ja itsestä huolehtimiseen myös työttömyysjaksojen aikana.
Myös vapaiden koreografien ja ryhmien olisi Lehmuksen mielestä syytä löytää uusia järjestäytymisen muotoja. Tällä hetkellä koreografit kuuluvat Suomen Tanssi- ja Sirkustaiteilijoiden liittoon, joka on työntekijäliitto. Koreografit työskentelevät kuitenkin usein työnantajina, esimiesasemassa teostensa tanssijoille, ja toimivat työntekijänä vain, kun joku tilaa koreografilta teoksen. Työntekijäliitossa koreografit eivät Lehmuksen mukaan saa välttämättä sellaista tukea, jota he työnantajuuteensa tarvitsisivat. Vapaat koreografit ja ryhmät voisivat myös järjestäydyttyään neuvotella oman työehtosopimuksen. Tällä hetkellä käytössä oleva työehtosopimus ei kaikilta osin ole ideaali vapaan kentän toimintaa silmällä pitäen. Yksi mahdollisuus olisi esimerkiksi tehdä yhteistyötä Teatterikeskuksen tai Suomen Teatterit ry:n eli ammattiteattereiden työnantajaliiton kanssa.
Lehmus haaveilee myös tanssin katto-organisaatiosta, jonka alle kuuluisivat kaikki tanssin alan toimijat. Ajatus tuli esiin lobbaajien tapaamisessa Taiteen edistämiskeskuksen johtajan Minna Sirnön kanssa. Teatterin puolella vastaava organisaatio on Teatterin keskusjärjestö. Järjestöön kuuluisivat sekä taidetanssia että muuta tanssikulttuuria edustavat järjestöt. ”Tämän kautta katto-organisaation alle saataisiin eri organisaatioiden kautta ainakin välillisesti yli sata tuhatta ihmistä, kun kaikki tanssin harrastajat lasketaan mukaan. Kattojärjestöllä olisi jo päälukunsa puolesta huomattavasti suurempi poliittinen painoarvo ja voima tanssin yhteiskunnallisen aseman vahvistamisessa, kuin esimerkiksi vain noin tuhannen tanssitaiteen ammattilaisen puolesta puhuvalla Suomen Tanssi- ja Sirkustaiteilijat ry:llä yksinään. Ehkäpä rupean tätä mietiskelemään ja ottamaan eri tahoihin yhteyttä”, Lehmus pohtii.
Lehmus kannustaa yksittäisiä taiteilijoita tekemään tanssia tunnetuksi omalla alueellaan esimerkiksi kutsumalla paikallisia kansanedustajia ja kunnallispoliitikoita katsomaan tanssia. ”Suomessa on ohuet valtarakenteet, päättäjiin on mahdollista päästä käsiksi. Tällaista osallistuvaa demokratiaa haluaisin harrastaa ja voimaannuttaa ihmisiä toimimaan. Mietin, voisivatko vapaan kentän toimijat oppia puhumaan toistensa kanssa ja sitä kautta tekemään yhteistyötä ja puhumaan itsensä puolesta yhteisenä rintamana. Mitä me voimme tehdä juuri nyt yhdessä ilman suuria budjetteja? Jo edellä mainittujen lisäksi voimme esimerkiksi järjestää julkisia taidetapahtumia ja flashmobeja, tai vaikka pohjoismaisen tanssin kentän megabileet. Mitä hölmömpiä, hullumpia ja isompia ideoita, sen parempi. Jos aikaa riittää, niin lähden kyllä väsäämään!”
Maija Karhunen
Kirjoittaja on Berliinissä asuva tanssin opiskelija.
