Jenni Sainio – Nykytaiteen museo Kiasman tuore johtaja tunnustaa nykytanssin ainoaksi harrastuksekseen.
Kuva: Petri Virtanen / Kuvataiteen keskusarkisto
Tanssin ja kuvan kielet
On lauantai-ilta. Berndt Arell, 46, saapuu Aleksanterin teatteriin tekoturkistakissa. Se onkin tarpeen talven kovimmilla pakkasilla. Vuoden alussa Kiasman uutena johtajana aloittanut Arell kertoo paiskivansa vielä tammi-helmikuun kahta työtä päällekkäin. Hänen edelliseen työpaikkaansa, Helsingin kaupungin taidemuseoon ei ole vielä valittu uutta johtajaa, mikä pitää hänet kiireisenä kahden museon välillä. Vapaa-aika riittääkin taiteista vain yhden seuraamiseen: ”Nykytanssi taitaa olla ainoa harrastukseni”, Arell toteaa hymyillen.
Siirrymme katsomoon. Alkamassa on Aleksanteri tanssii -festivaaliin kuuluva, vuonna 2005 kantaesityksensä saanut Jyrki Karttusen teos Human Imitations. Kysäisen, mitä Arell on nykytanssirintamalla viimeksi nähnyt. Uotinen-Valkama-Leinonen -ilta Kansallisoopperassa, Andonis Foniadakisin Apospasmata Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän esittämänä ja tammikuinen Nederlands Dans Theaterin vierailu ovat kolme viimeisintä. Hän kertoo myös seuraavansa Itäkeskuksen Stoan ohjelmistoa.
Puolitoistatuntisen teoksen jälkeen siirrymme hetkeksi lähistöllä olevaan ravintolaan purkamaan nähtyä. Mitä mieltä Arell on, oliko Karttusen runsas ja paljon teatterillisia elementtejä sisältävä koreografia kuitenkin tanssiteos?
”No, liiketeos se oli ainakin. Se puhuttu osuus oli ainakin kolmasosa. Myös paljon elekieltä oli, siis pantomiimityyppistä.” Teoksessa puhuttiin siansaksaa, joka muistutti ällistyttävän paljon milloin mitäkin kieltä. ”Se puhe hämäsi mua ensin. Se oli musta hirveen hyvä se melodia siinä viron kielessä. Ymmärsi, mistä puhuttiin ja mitkä oli ne teemat, vaikkei se ollutkaan mitään kieltä. Ja millä dramatiikalla ne puhu, hirveen hienosti!”
Teoksen yhdeksi teemaksi Arell nimeää poikajoukon leikin. ”Sellainen poikain leikki jäi mieleen. Hauskanpito myös vaikeista asioista. Mulla on 14-vuotias poika. Paljon ajattelin häntä tuossa. Siitä tunnistin ne jutut.”
Arell on aikaisemmin illalla maininnut, että itse hän 14-vuotiaana jo tiesi haluavansa museonjohtajaksi. Kysyn, mitä ajatuksia teoksen huumori herätti. ”Yleisöhän oli aika nuorta. Huumori ei kolahtanut minuun yhtä usein kuin muihin. Ja se teoksen sisältökin oli nuorta. Hauskojahan ne oli, oli monta hirveen hauskaa kohtaa. Hymyilyttää vieläkin. Tavallaan me seurattiin salaa, mitä ne kundit tekee. Monta kertaa tuli mieleen, että tää on hallittua improvisaatiota. Se näytti niin hirveen helpolta.”
Mitä muuta temaattista teoksesta välittyi? ”Ryhmädynamiikka. Miten sut hyväksytään, vaikka sä ajattelet ja teet vähän eri tavalla. Koko ajan haettiin sitä, kuka on dominoiva, kuka on johtaja, mikä on tyypillistä tässä yhteiskunnassa ja varmasti poikajengissä ainakin. On johtaja ja sitten muut. Ja sitten joku, jonka pitää nähdä enemmän vaivaa, että se saa olla mukana.”
Nyt Arellin viisivuotispestin alettua Kiasmassa minua kiinnostaa, miten hänet on otettu vastaan uudessa työyhteisössä.
”Kiasma on siitä erikoinen museo, että suurin osa työntekijöistä ja eri alueiden asiantuntijoista ovat olleet siellä alusta asti. Se on aika harvinaista kulttuurilaitoksissa. Yleensä ihmiset vaihtuu aika paljon ja usein. Haetaan uusia virikkeitä ja näyttämöitä. Se on ollut merkki siitä, että se on hyvä paikka. Se on aika homogeeninen ryhmä työskentelytavaltaan. Ja se, että pääsee siihen tiimiin mukaan, vaatii kyllä paljon työskentelyä”, Arell pohtii.
Arell kokee Karttusen teoksen olleen poikkeava nykytanssiteokseksi. ”Tätä teosta oli aika helppo lähestyä. Tää oli aika auki alusta asti. Yleensä teokset on joko minimalistisempia tai selkeästi rytmisiä – tai sellaisia, että ne kertomukset, artikulaatio ei avaudu yhtä selkeästi.”
Entä mikä on Arellin suhde balettiin? ”Klassisen baletin kautta olen löytänyt nykytanssin. Kun Stravinskyn Kevätuhri oli Kansallisbaletissa, kävin katsomassa sen kolme kertaa. Se on musta niin hirveen hieno! Edelleen. Se musiikki tuntuu tuoreelta. Kevätuhri on tärkeä teos minulle, myös Tero Saarisen Kevätuhri. Se tulee tietysti lähelle, koska siinä on meidän aikamme koreografia. Se musiikki elää yhtä hienosti sielläkin. Olin nähnyt Tero Saarisen version ensin ja sitten kävin katsomassa sen toisen, alkuperäisen koreografian. Hienoja, tavallaan vastakohtia.”
Baletin seuraaminen on kuitenkin jäänyt vähemmälle, nykyään Arell keskittyy nykytanssiin.
”Siksi seuraan tanssia nykyään, koska haluaisin oivaltaa mitä siinä on. Kymmenen vuotta sitten tein määrätietoisesti sen nykytaidemusiikin kanssa. Se kiinnosti silloin, koska olin vakuuttunut siitä, että ne puhuvat samaa kieltä, nykykuvataide ja nykytaidemusiikki. Ja vakuutuin, että nykytanssin kanssa on tietysti sama. Kaikki taidemuodot on tässä meidän ajassa ja heijastavat meidän aikaamme. Nehän on vain eri tapoja puhua samasta asiasta. Olen vakuuttunut siitä, että ne ovat todella lähellä toisiaan”, Arell sanoo.
”Tietysti yksi merkki siitä on, että nykytaiteen museossa on oma teatteri. Se on osa visuaalista kulttuuria. Vosi olla enemmänkin. Ja siihen Kiasma-teatteri pyrkii, että se voisi olla enemmän itse näyttelyissä mukana, ettei sitä suljeta vain teatteritilaan. He ovat tehneet sitä, ja me suunnitellaan että jatkossa sitä voisi olla enemmänkin”, Arell jatkaa.
Minua kiinnostaa, mitkä ovat uuden johtajan keskeisimmät tavoitteet työssään.
”Poikkitaiteellisuus on se tärkein. Olen iloinen siitä, että Kiasma-teatteri haluaa jatkaa ja kehittää sitä integraatiota, että he olisivat mukana myös näyttelytoiminnassa – joka on kuitenkin se näkyvin. Nykytaide ei ole vain staattista näyttelytilaa, vaan sehän on koko ajan elävä prosessi. Pitkä näyttely nykytaiteen museossa on aika hankala, koska tavallaan se, ja tulkinnat, vanhenee aika nopeasti. Teatterikielellä tai tanssin avulla voi saada pitkän näyttelyn eläväksi.”
Lopuksi pohdiskelumme soljuu kohti kulttuurimme verbaalisuutta ja oppimista. Voisiko tämän perinteen vahvuudessa, ja kehollisen tiedostamisen heikkoudessa olla syy siihen, että tanssin merkitysten löytäminen koetaan hankalaksi?
”Se on mielenkiintoinen keskustelu, että kirjallisuutta ei koeta niin hankalana vaan päinvastoin. Ylipäätään ihmisten on helpompi ottaa vastaan se sanoma, mikä on kirjoitetussa tekstissä ja oppia jotain uutta. Vaikka ehkä tehokkaammin voi oppia katsoen tanssia, taideteosta tai videoinstallaatiota. Se on sama prosessi. Mutta ei sitä edes mielletä oppimisprosessina. Tällainen taidekokemus mikä meillä oli tänään – en ymmärrä, miksei sitä myös voisi määritellä niin, että me opimme jotain. Jos olisi lukenut viisi tollasta casea jonkun nuoren kaverin kehityshistoriasta, just noi jutut, silloin olisi oppinut jotakin. Kukaan ei kyseenalaistaisi sitä.”
Mitä välittömän oloinen Arell kokee teoksen nähtyään oppineensa? ”Ehkä sen opin, että se kannattaa aina muistaa, että maailma ei oo niin hirveen synkkä ja vaikea. Se huumori teki teoksesta positiivisen.”
Jenni Sainio
Kirjoittaja opiskelee esittävää taidetta Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa.
Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri, nykytanssi ja liike kaikissa muodoissaan.
