Samankaltaista virattomuutta ja joutilaisuutta kuin muumiperhe kokee majakkasaarella näen Freundlichin ja Raekallion kuvaamassa iltapäivässä Huippuvuorilla. Samaistun elokuvan hahmojen ja niitä esittävien tekijöiden kautta vapauden nostattamaan pahoinvointiin, mikä on eksistentialismin peruskauraa. Ei mikään turha saavutus 22-minuuttiselta tanssielokuvalta.

North Horizon
Koreografia, tanssi ja video: Thomas Freundlich & Valtteri Raekallio
Musiikki: Sputnikburg
Loikka 2010 -tanssivideofestivaali, Helsinki 25.–27.3.2010

Robinson ja Perjantai pohjoisessa

Postilaatikkoon oli ilmestynyt tanssielokuva. Saatteena oli tekijöiden kohteliaat terveiset. North Horizon on Thomas Freundlichin ja Valtteri Raekallion yhteisprojekti, Huippuvuorilla kuvattu tanssielokuva.

Olin nähnyt Liikekieli.comin sivuilla trailerin elokuvasta viime syksynä. Tiesin siis hieman jo mitä odottaa, ja minun täytyy tunnustaa, että aloitin koko elokuvan katselun sisäisesti aika lailla kiemurrellen. Traileri kun vaikutti minusta yltiöromanttiselta ja -taiteelliselta tunnelmoinnilta arktisissa maisemissa vailla selkeätä sisäistä suuntaa tai viestiä. Mietin myös onko minulla pipo liian kireällä, kun minusta tuntuu, että nykytanssissa yleinen ”kohotettu läsnäolo” korostuu tanssielokuvissa usein potenssiin kolme ja saa hienotkin ideat näyttämään parodisilta.

Elokuva alkaa mustasta taustasta, jossa lukee one. Ahaa, kyseessä on siis episodielokuva. Se on hyvä, kokonaisuutta on helpompi hahmottaa. Sumuisessa maisemassa on poroja sekä Thomas Freundlichin parrakas, vaaleaan ulkoiluvillapaitaan pukeutunut hahmo, joka ilmaisee itseään fyysisesti. Ilmaisu on herkkää ja se tekee sisäänpäin kääntyneen vaikutelman, mieleeni tulee järkyttynyt ihminen. Porot tarkkailevat, voisi melkein sanoa – myötätuntoisesti. Miehellä on vihkisormus, missä vaimo on?

Osien numerot etenevät numerojärjestyksessä ja jossain vaiheessa myös Raekallion tummapukuinen hahmo ilmestyy kuviin. Tämä hahmo ei ole yhtä käytännöllisesti pukeutunut, kysymyksessä on selkeästi urbaani, erämaahan ehkä eksynyt henkilö. Tummapukuinenkin on keskittynyt omiin hommiinsa. Hän näyttää hakevan reittejä seisomisen ja polvillaan olon ja rähmälleen menon välillä. Liikeilmaisu on hyvin designtietoista. Seuraa hienoja kuvia arktisen puron varrelta, mereen viettävän jyrkänteen reunoilta ja mm. hylätyn rakennuksen sisältä. Paikkojen välistä matkaa ei kuvata, tiloihin ei tulla, eikä niistä lähdetä. Kuvien kompositiot ja liikkeen sijoittelu niihin tuo mieleen Klaus Härön elokuvien hiotun estetiikan. Viritystä on. Myös jaottelu episodeiksi toimii mielestäni hyvin, koska jokaisella kohtauksella on selvästi oma luonteensa.

Lieko juonielokuvien tuijottelun tuomaa tottumusta, mutta väistämättä alan kehitellä taustatarinaa: Kaksi kaupunkilaismiestä on lähtenyt retkelle avaraan maisemaan. Ollaan hakemassa inspiroivaa luontokokemusta. Aikaa on yksi iltapäivä ja kumpikin haluaa olla nuuskamuikkumaisesti omissa oloissaan, joten treffit sovitaan auringonlaskun aikaan vanhan talon rauniolle. Yhteysalus on myöhässä, odotellessa voi vielä hieman tanssia tai tuijotella horisonttiin. Toisilla miehistä on salaisuus: iltapäivällä, sumuisella tundralla, hän oli riisunut vaatteensa porojen edessä. Toinen miehistä on löytänyt lapsuutensa rakkaan harrastuksen: puulaatikolla keikkumisen.

Elokuvan synopsista summaillessani mietin, miten minusta on tullut näin ilkeä. Ovathan Freundlich ja Raekallio nähneet elokuvansa eteen kiitettävästi vaivaa ja onhan elokuva todella huolellista ja kaunista työtä. Elokuvan lopputeksteistä ilmenee, että se on omistettu suomalaisen naparetkeilijän A. E. Nordenskiöldin muistolle ja että elokuvan tuotantoyhtiön nimi on Holy Polarbear Productions. Ahaa – tämä elokuva saattoi siis sittenkin olla kannanotto. Oltiinhan siinä Huippuvuorilla, eikä kuvissa silti näkynyt yhtään jäätikköä tai jääkarhua. Ilmasto lämpenee, pohjoisnapa sulaa ja Huippuvuorillakin voi jo retkeillä ilman takkia!

Mietin myös olenko jo vanha gubbe, kun en jaksa innostua näin hienon herkästä mieskuvasta. Sillä onhan se hienoa, että miehet voivat nykyään mennä luontoon ilman virveleitä ja metsästyskivääreitä ja nauttia oman kehonsa ja luonnon kohtaamisesta vailla suorittamisen pakkoa. Ja sitä paitsi – auringonlaskun aikaan on molemmissa hahmoissa tapahtunut selvä muutos: jo tummuvassa illassa Freundlichin hahmo on alkanut liikkua laajemmin liikkein, ja hienosti liikkuukin, maan vetovoimaa pehmeästi myötäillen. Myös Raekallion esittämä hahmo vaikuttaa illan tullen rentoutuneen. Miesten ystävyyskin ilmaistaan hienovaraisesti, kun teoksen viimeisessä episodissa he ilmestyvät ensi kerran samaan kuvaan kymmenen metrin etäisyydelle toisistaan. Oman sisäisen rakenteeni pakottamana etsin tilanteesta homoerotiikkaa – Robinson Crusoen ja Perjantain kohtaaminen ala Tournier! Ei sentään, 22-minuuttinen elokuva loppuu juuri, kun olen sille lämmennyt. Sputnikburgin rytmillä höystetty luontoambientmusiikki on sekin jo alkanut miellyttää.

Myöhemmin luotailen elokuvaa kirjallisia viittauksia haeskellen. Mieleeni tuli Michel Tournierin Perjantain lisäksi Tove Janssonin Muumipappa ja meri. Tournierin Perjantai on Daniel Defoen Robinson Crusoen uustulkinta ja siinä saari (Speranza), jolla Crusoe ja Perjantai elävät, edustaa feminiinistä voimaa. Sekopäisimpinä hetkinään Crusoe rypee villisikojen lailla mudassa ja yhtyy saareen maaperään. Samankaltaista naisen kaipuuta luen myös North Horizonista. Ehkä Nordenskioldkin etsi väylää naiseen.

Muumipappa taas lähtee majakkasaarelle, koska tuntee itsensä tarpeettomaksi Muumilaaksossa. Kaukaisella saarella majakka on sammunut ja majakanvartija kadoksissa. Muumipappa haluaa ”aloittaa alusta” ryhtyä majakanvartijaksi ja pakottaa perheensä saarelle mukaan, vaikkei heillä siellä ole juuri mitään tekemistä. Samankaltaista virattomuutta ja joutilaisuutta kuin muumiperhe kokee majakkasaarella näen myös Freundlichin ja Raekallion kuvaamassa iltapäivässä Huippuvuorilla. Ehkä se on se, mikä saa katsojan vatsan niin kovasti kiertämään: olemisen sietämätön keveys, pitkä matka tyhjälle saarelle ja toimettomuus. Tai sitten samaistun Freundlichiin ja Raekallioon tanssielokuvan tekijöinä – ajattelen, että tanssielokuvan teon Huippuvuorilla voi perustella jokseenkin rationaalisena työmatkana, mutta että se tosiasiassa vaikuttaa enemmänkin tekosyyltä eksistentiaaliselle tripille. Samaistun siis elokuvan hahmojen ja niitä esittävien tekijöiden kautta vapauden nostattamaan pahoinvointiin, mikä on eksistentialismin peruskauraa. Ei mikään turha saavutus 22-minuuttiselta tanssielokuvalta!

Tuomo Railo