Painajainen muuttui oudoksi uneksi. Oma varjo keinui. Valosuunnittelija heilutti ja liikutti lamppua takanani. Keinuva varjo oli rauhoittavaa. Siihen meni kehollisesti mukaan. Kuuloaisti tarkentui pimeässä ja tavarat saivat uuden muodon. Lumi suli uudeksi. Pimeys loi intiimiyden. Sen jälkeen esiintyjiin luotti.
Sarastuksia
Suunnittelu ja toteutus: Tuntu-kollektiivi
Tuntu-kollektiivi:
Kirjoittaja: Touko Kauppinen
Keramiikkataiteilija: Regina Koljonen
Tilasuunnittelija: Veera-Maija Murtola
Koreografi: Laura Pietiläinen
Valosuunnittelija: Anna Pöllänen
Muusikko: Eero Savela
Laulaja: Niina Vicktoria Tamminiemi
Tanssija: Saara Töyrylä
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus & Tuntu-kollektiivi
Alkumaisema.
Kaukana lipuva Viking Line ja juuri avautunut tax free -myymälä. Meri täynnä erivärisiä vilkkuvia valoja. Siellä tuntui olevan levotonta. Lauttasaari ei olisi välttämättä ollenkaan hullumpi paikka asua. Bisneskonttorista suoraan juoksulenkille. Hiljaisuus liikenteen melun keskellä. Ulkoa sisätilaan. Tilaan, jota kuljettuaan hävitti oman reittinsä ja esityksen tapahtumakulun. Muistissa oli vain hetkiä ja tuntemuksia.
Yleisöstä tuli Sarastuksissa merkityksellinen. Tervehtisin kanssakatsojia jälkeenpäin raitiovaunussa, vähintäänkin hymyilisin. Eivätkä he olleet edes yleisöä; kanssakokijoita tai läsnäolijoita paremminkin.
Raja katsojien ja työryhmän välillä oli nimittäin häilyvä. Teoksen työryhmä antoi elementtejä hetkeen, tilaan ja kokemukseen, johdatti eteenpäin, mutta ei esittänyt tai näyttänyt mitään valmista. ”Valmiiden ideoiden sijaan etsitään vielä muodostuvaa, tulevaa, meitä hipaisevaa, joka saa mielen liikkeelle.” (käsiohjelma)
Muotoutumisia.
Painajainen muuttui oudoksi uneksi. Oma varjo keinui. Valosuunnittelija heilutti ja liikutti lamppua takanani. Keinuva varjo oli rauhoittavaa. Siihen meni kehollisesti mukaan. Kuuloaisti tarkentui pimeässä ja tavarat saivat uuden muodon. Lumi suli uudeksi.
Pimeys loi intiimiyden. Sen jälkeen esiintyjiin luotti. Intiimiys, lämpö ja ihmisyys vaelsivat läpi esityksen. Esitys tuntui hyvältä. Tuntui, että teoksen tekijät välittivät vierailijoistaan. Ihan kuin olisimme olleet heillä kylässä, jossa he toimittivat rituaalejaan, tekivät arkiaskareitaan, viihdyttivät meitä ja panivat nukkumaan. Esitystä oli kokemassa myös pieni lapsi. Samastuin häneen kovin.
Minusta tuli lapsi, joka nautti siitä, että minut peiteltiin, minun tukkaani pöllytettiin tyynyllä, minua kuljetettiin kärryllä ja sain leikkiä lumella. Eikä ehkä ne teotkaan, vaan se käsittämätön turvan ja huolenpidon tunnelma, joka vallitsi läpi koko Sarastuksien. Jos taidetta ylipäätään tehdään yleisöä ja sitä katsovia varten, niin Sarastuksien jälkeen tiedän ainakin, miltä tuntuu olla etuoikeutettu ja onnekas, kun on kokenut ja nähnyt jotakin sellaista. Ja jos taiteella on mieleentekevä vaikutus, se näkyi nyt.
Jälkimaisema.
Sai olla itsensä kanssa. Esitys loppui tunnelmaan, joka assosioitui minulle hetkeen kesäiltana saunomisen jälkeen. Rauhaa ja kaiken kattavaa seesteisyyttä. Lähtiessäni hymyilin työryhmäläisille paljon. He hymyilivät takaisin. ”Lapsen hymy unen rajamailla.”
Heini Tuoresmäki
