Veera Lamberg, Lontoo – ”It’s not difficult, you just have to do it”, sanoo Cunningham-opettajani vilpittömän tosissaan ja näyttää mallia. Puhdas, konemaisen tehokas ja dynaaminen esimerkki saa luokan hymyilemään hikikarpalot otsalla. Noin helppoa se on!
Maaliskuu 2008
Liikaa raajoja ja vaatimattomuutta
”It’s not difficult, you just have to do it”, sanoo Cunningham-opettajani vilpittömän tosissaan ja näyttää mallia. Puhdas, konemaisen tehokas ja dynaaminen esimerkki saa luokan hymyilemään hikikarpalot otsalla. Noin helppoa se on! Välillä tuntuu, että minussa on puoli metriä liikaa jalkaa ja kättä pysyäkseni edes tempossa, joka on nopeampi kuin mieli pystyy ajattelemaan, saatikka sitten, että ehtisin artikuloimaan liikkeet kunnolla loppuun asti.
Cunningham-tekniikka todella haastaa selkeään artikulaatioon ja kokonaisvaltaiseen liikkeen hahmottamiseen, sillä liikkeen alkuperäistä suuntaa voidaan muuttaa milloin tahansa, tempoa aina nopeuttaa, ja sarjaan lisätä lisää yläselän taivutuksia, jossa vaiheessa viimeistään saattaa alkaa pelätä aivojen ylikuumenemisen mahdollisuutta. Tekniikassa on jotain todella kiehtovaa pelkästään sen arkkitehtuurisessa tavassa käsitellä liikettä, sen linjakkuudessa ja energiassa, vaikka itse teokset näyttämöllä tuntuvat jotenkin kylmiltä ja liian konemaisilta. Minusta on silti rikkaus saada tavallaan itse kokea pala tanssihistoriaa. Se auttaa ymmärtämään alan moninaisuuden, sen juuret ja sitä kautta myös sen uudet mahdollisuudet.
Meillä Labanissa nykytanssitekniikat on tiukasti jaoteltu Cunningham- , Graham- ja release-tekniikkaan, kuten niin monessa muussakin koulussa ainakin täällä Briteissä. Kahtena ensimmäisenä vuonna kaikki opiskelevat näitä kolmea, viimeisenä vuotena saa itse valita niiden ja Limon- ja Horton-tekniikan kesken.
Tiukka jaottelu tuntui aluksi kovin ”vanhanaikaiselta” ja kankealta, mutta on laajentanut perspektiiviä ja sitä on oppinut todella arvostamaan. On ollut hauskaa huomata jälkeenpäin, mistä kaikesta kukakin suomalainen opettaja on ottanut vaikutteita, tietoisesti tai tiedostamattaan, ja miten itsekin on luonut itselleen eräänlaisen liikkeellisten ajatusten kompostin, joka toivottavasti auttaa tulemaan aina vain monipuolisemmaksi tällä alalla. Ja on se tehnyt mahdolliseksi myös ikimuistoisen, mahtipontisilta historiankirjoilta ja glamourin hohtoisilta muistelmilta maistuvan esityksen, kun Historical Project -opintokokonaisuudessa tanssin näyttämöllä Martha Grahamin teoksessa Diversion of Angels.
Tämä kaikki on saanut ehkä myös näkemään selkeämmin, mikä suomalaisessa nykytanssissa on niin omaleimaista. Kun traditiot eivät ole niin vanhoja eikä ison maan resursseja ole ollut, kaikkea on sekoitettu ennakkoluulottomasti, eikä rajoja samalla tavalla ole ollut olemassa. Meille se vaan on niin luonnollista, että joskus tuntuu jopa huvittavalta kuulla sen olevan joillekin uutta ja ihmeellistä, kuten monille opiskelukavereilleni, jotka esiintyivät Teakissa tammikuussa osana viimeisen vuoden kiertuettaan.
Vielä pitkään matkan jälkeenkin kuuli käytävillä innostunutta kuvailua siitä, miten mahtavat tilat ja resurssit Teakilla on. Niin, elämä on suhteellista. Meillä Suomessa Lontoo näyttäytyy usein suurena ja mahtavana kulttuurikaupunkina, jossa kaiken täytyy olla paremmin. Mutta kyllä sitä ihailua löytyy toiseenkin suuntaan!
Takaisin Cunningham-tunnille. Opettajamme on niitä tanssijoita, joiden tekemästä pelkästä tendusta voisin maksaa pääsylipun hinnan. Jotenkin vain jokainen pienikin liike hänen tekemänään näyttää todeksi sen, miksi tätä tehdään, miten tanssilla voi koskettaa ihmisiä, tai miksi sitä kutsutaan taiteeksi. Läheskään aina kun ei ole tärkeintä, mitä tehdään, vaan miten se tehdään. Ja että se halu tehdä näkyisi myös. Sen kun muistaisi silloinkin, kun aivot ylikuumenevat ja raajat laahaavat ärsyttävästi perässä. 
Veera Lamberg
Kirjoittaja valmistuu Lontoon Labanista tanssitaiteen kandidaatiksi kesällä 2008.
