Kuopio Tanssii ja Soi 2011: Dolores (Mesquita)

Heini Tuoresmäki: “Naiset pyörittivät miehiä ja teoksen kulkua. Se synnytti hyvän ristiriidan brasilialaisen kulttuurin kanssa, jota esitys toi myös esille.”

Veera Lamberg:
“Miehet tuntuvat lähes koko ajan alistavan naisia ja kontakti on suurelta osin väkivaltaista. Liikutaan miesten maailmassa, jossa naiset ovat nukkeja ja arvovaltaisia kenties vasta äiteinä, jotka vanhanakin vielä holhoavat poikiaan.”


Jomar Mesquita ja tanssijat: Dolores, Kuopion Musiikkikeskus
Mimulus Cia de Danca

Taiteellinen johtaja/koreografi: Jomar Mesquita
Tanssijat: Andrea Pinheiro, Bruno Ferreira, Fabiana Dias, Jomar Mesquita, Juliana Macedo, Murilo Borges, Nayane Diniz, Rodrigo de Castro
Puvustus: Baby Mesquita
Lavastus: Ed Andrade
Valaistus: Rodrigo Marcal

Kuvat: Petri Laitinen/ Kuopio Tanssii ja Soi 2011

Tangoa Almódovarin hengessä

Dolores on ottanut vaikutteita Pedro Almódovarin elokuvista, joka näkyy pääasiallisesti visuaalisessa ilmeessä. Lavan takakankaalla näkyy koko teoksen ajan punainen kukka, joka osallistuu myös kohtauksen alkukuvan luomiseen määrittäen valoja sekä tanssijoiden sijoitteluun lavalla. Punainen saa rinnalleen kirkkaat värit, mutta murretuin vivahtein, kuten Almódovarin tyyliin sopii. Esiintymisvaatteissa näkyy Almódovarin tapa ylistää ja korostaa naisia. Naiset vaihtoivat vaatteita jatkuvasti ja pukeutuivat kirkkaisiin väreihin, mutta miehet saivat pitää kauhtuneet, laimean väriset kauluspaidat koko esityksen ajan. Naiset pyörittivät miehiä ja teoksen kulkua. Se synnytti hyvän ristiriidan brasilialaisen kulttuurin kanssa, jota esitys toi myös esille.

Teoksessa näkyi pieniä viitteitä myös Almódovarin tapaan liikkua hyvän ja huonon maun rajoilla sekä tapaan olla absurdi ja kitsch. Komedialliset elementit ja leikkisyys olivat täydellistä vastapainoa tangotanssille, jota kuitenkin pidetään suhteellisen eleganttina. Huumori näkyi kuitenkin enemmän kuvina ja läpijuoksuina kuin koreografisina valintoina. Muutama tanssikohtaus oli selkeästi erityylinen kuin muut, mutta muuten eri tanssilajien sekoittuminen ja erilaiset tunnelmat näkyivät koreografiassa vain vivahteina. Koreografiaan olisi kaivannut enemmän variointia, koska siihen ryhmän tyyli perustuukin. Tai sitten teos olisi kaivannut yhdistävän ja etenevän draamallisen rakenteen. On hieman raskasta katsoa samantyylisiä tanssinumeroita yksi toisensa perään. Toiston ja samankaltaisuuden määrä oli harmillista, koska muuten teos oli kekseliäs, viihdyttävä ja visuaalisesti kiinnostava.

Elokuvallista vaikutusta lisäsi teoksessa edelleen se, että tanssijoille oli luotu henkilöhahmot, jotka olivat erittäin karakteerisia. Teosta katsottiin myös ohuen etuverhon läpi, joka loi vaikutelman siitä, että tanssijat eivät ole läsnä samassa tilassa, vaan melkeinpä esiintyvät valkokankaalla. Ainut realistinen tunnelma esityksen aikana syntyi siitä, kun tanssijat liikkuivat korkokengissään ja nostelivat toisiaan lavan lattian ollessa täynnä helmiä.

Teos jäi hieman etäiseksi showksi, ja siksi oli miellyttävää, että tanssijat ja koreografi tulivat lavalle vielä esityksen päätyttyä. He kertoivat hieman ryhmästään, toiminnastaan sekä opettivat katsojia tanssimaan. Mimulus Dance Company sekoittaa eri tyylilajeja, kuten swingiä, foxia ,tangoa, boleroa, salsaa,sambaa ja chorinoa lisäten niihin nykytekniikoita ja teatterillisia elementtejä. Mimulus Dance Company on Brasilian tunnetuimpia ryhmiä, ja ryhmän lisäksi Mimuluksella on myös oma koulu. Koulun tarkoituksena on pyrkiä ylläpitämään perinteisiä kansantansseja, opettaa korkeatasoisesti tekniikkaa samalla kuitenkin säilyttäen tanssin ilon. Brasilialaisten suunnaton elämänilo ja myönteisyys näkyivät erittäin selkeästi Doloresissakin.

Heini Tuoresmäki

 

 

 

 

 


 

Yksiulotteista intohimoa

Pedro Almódovarin ohjaustöihin perustuva teos alkaa näille elokuville uskollisessa hengessä: kaksi naista pyörii itsensä ympäri niin kauan, että tulkintoja syntyy monia. Kenties naiset ovat hieman eksyneitä elämässään, eivätkä tiedä, miten nyt tulisi jatkaa? Kenties he ovat oravanpyörässä, jossa velvollisuudet ja omat toiveet eivät aina kohtaa? Tunnelma on surumielinen ja arvoituksellinen, ja katsoja tuntee ikään kuin tirkistelevänsä yksityistä tapahtumaa näyttämön eteen pingotetun kuminauhaverhon välitse.

Kenties tämän nerokkaan lavastuksen etäännyttävä vaikutus on kuitenkin liian tehokas. Taitavien, ja kyllä, hyvin intohimoisten tanssijoiden läsnäolo ei tunnu kaikesta huolimatta oikein koskettavan. Vaikka koreografi Jomar Mesquitan mukaan yksi ryhmän tärkeimmistä päämääristä on luoda jotain uutta latinalaisesta seuratanssiperinteestä, kokonaisuus tuntuu kuitenkin perinteiseltä. Tangon liikekieli on määräävin ja lupaavasta alusta huolimatta sukupuoliroolit hyvin stereotyyppisiä. Koreografi kertoo halunneensa teokseensa vahvoja naishahmoja, mutta emansipoituneen eurooppalaisen naisen näkökulmasta vahvuudesta ei kerrota pelkästään sillä, että naiset uskaltavat kirkua ja repiä helminauhansa kappaleiksi. Varsinkin, kun lähes jokainen näyttämöltä poistuminen tapahtuu kuitenkin jollakin tavalla mieheen kietoutuneena.

Oli sitten kyse kulttuurierosta tai vajavaisesta perehtymisestäni Almódovarin elokuviin, tämä teoksen pyöriminen ainoastaan seksin ja ihmissuhteiden ympärillä alkaa kuitenkin ärsyttää. Ihanko oikeasti koko maailmankaikkeuden tärkein asia on se, kuka pitää ketäkin haluttavana? Almódovarin elokuvien tarjoamista monitasoisista ihmiskohtaloista ei ole oikein onnistuttu ammentaa syvyyttä hahmoille, vaikka niiden luomiseen on osallistunut koko työryhmä.

Miehet tuntuvat lähes koko ajan alistavan naisia ja kontakti on suurelta osin väkivaltaista. Liikutaan miesten maailmassa, jossa naiset ovat nukkeja ja arvovaltaisia kenties vasta äiteinä, jotka vanhanakin vielä holhoavat poikiaan. Sukupuoliroolien rikkoutumiseen ei riitä muutama teoksen homo- tai lesbopari, joiden esiintuomisessa hyödynnetään pelkkiä kliseitä. Suomalaisen äidin ottaminen näyttämölle oli kieltämättä hauska idea, mutta toisaalta hahmo vain alleviivasi teoksen patriarkaalista naiskuvaa.

Koreografin mukaan yksi teoksen kansainvälisen menestyksen salaisuudesta on, että kipu on kansainvälistä ja kaikki ymmärtävät, kokevat ja tuntevat kipua. Totta, ja siihen olisikin kannattanut luottaa enemmän. Nyt koreografia aliarvioi yleisöä käyttämällä turhan yksinkertaista mimiikkaa; kaipasin enemmän mahdollisuutta omaan tulkintaan. Musiikki, joka myös on suoraan Almódovarin elokuvista, on kaunista, mutta tuo harvoin teokseen lisää tasoja. Valaistus ja näyttämöllä käytetyt kirkkaat taustavärit ovat sen sijaan vaikuttavia. Takaseinälle heijastettu ruusun kuva tuo myös mielenkiintoisen moniulotteisen lisän muuten melko pelkistettyyn näyttämökuvaan.

Teos pääsee hetkittäin lentoon leikittelemällä kitschillä. Parasta antia on pyyheliinakohtaus, jossa naisia tanssitetaan pyyhkeiden päällä ikään kuin he lipuisivat pilvellä tai veden pinnalla. Tanssijoiden vauhdikasta parityöskentelyä ei voi muuta kuin ihailla. Myös pitkät ja koreografioidut kiitokset olivat hyvä loppuhuipennus, vaikka ne olivatkin rehellistä yleisön kosiskelua. Tuntui jopa siltä, että esiintyjien aitous ja heittäytyminen oli vetoavampaa kiitoksissa kuin itse teoksessa. Kiitoksissa käytettiin myös lavan edessä olevaa kuminauhaverhoa monipuolisemmin ja toisaalta kiinnostavammin kuin aikaisemmin.

Teoksen koreografi ja ryhmän taiteellinen johtaja, Jomar Mesquita, villitsi yleisön vielä lopuksi opettamalla yleisöä tanssimaan ja soittamaan latinalaisia rytmejä. Harvoin saa nähdä suomalaiset seisaallaan yleisössä hytkymässä mielikuvitussoittimiensa tahdissa teoksen tanssijoiden improvisoidessa näyttämöllä. Aitoa festivaalitunnelmaa!

Veera Lamberg