Heini Tuoresmäki: ”Teoksen liikekieli oli selkeää, teknisesti puhdasta ja muotosidottua. Sellaista on usein helppo ja miellyttäväkin katsoa. Se ei kuitenkaan, ainakaan tässä tapauksessa, antanut tilaa tanssijan persoonalle eikä sallinut mitään eriytyvää.”

Veera Lamberg: ”Jotenkin kaikki on liian täydellistä, liian riskitöntä. Se jokin dynamiikan muutos tai yllättävä riskinotto ei odotuksesta huolimatta koskaan tule.”

Compagnie Thor: To The Ones I Love, Kuopion Kaupunginteatteri

Koreografia: Thierry Smits
Tanssijat: Pascale Beugre-Tellier, Rudi Cole, Daudet Grazai, Christian Guerematchi, Alexandre Gbeblewoo, Alpha Sanneh, Dean Lee Sefton, Damien Chevron, Christophe Jeannot, Oliver Tida
Musiikki: J.-S. Bach
Äänisuunnittelu: Maxime Bodson
Lavastus: Thierry Smits, Thomas Beni
Valaistus ja tekniikka: Thomas Beni
Ääniteknikko: Benoit Ausloos, Eric Ronsse
Puvustus: Luc Gering

Kuvat: Petri Laitinen/ Kuopio Tanssii ja Soi 2011

Paitoja rakkaille

Belgialainen ryhmä Compagnie Thor esiintyi festivaalilla teoksellaan To the Ones I Love, joka rakentui Bachin musiikkiin ja yhdeksän miestanssijan liikkeen voimaan. Ryhmän perustaja ja teoksen koreografi Thierry Smits halusi yhdistää kahden erilaisen kulttuurin käyttämällä Bachia ja tekemällä koreografian länsimaisesta taidetanssiperinteestä eri taustoista tuleville miestanssijoille. Eri kulttuureista ja maista tulevien tanssijoiden kautta Smits halusi nostaa esille kulttuurisen identiteetin käsitteen ja rikkoa raja-aitoja, vaikka teos ei lähtökohtaisesti pohjaudukaan poliittiseen viestiin.

Teoksen on tarkoitus olla ’puhdas tanssiteos’. Siihen ei ole rakennettu draamallista rakennetta ja visuaalisuus oli pelkistetty valkoisiin, siirrettäviin suorakulmio-laatikoihin, valkoiseen taustaan ja lattiaan. Vaihtelua tunnelmiin luotiin erivärisillä valoilla ja t-paidoilla. Tanssijat vaihtoivat aina paidan kohtauksen vaihtumisen merkiksi, paitsi lopussa, missä värit sekoittuivat.  Jatkuvan paitojen vaihto alkoi olla häiritsevää, vaikka siitä olikin selkeästi tehty leikki, jota haluttiin loppua kohden edelleen korostaa. Teos oli omistettu kaikille koreografin rakastamille henkilöille: perheelle, ystäville, rakastajille ja yleisölle.  Ehkä eri värien oli tarkoitus korostaa rakkauden eri vivahteita tai korostaa tanssijoiden erilaista ihonväriä. Teoksessa oli haluttu tarttua kliseisiin, ja mahdollisesti paitojen merkitys kumpusi tästä lähtökohdasta. Liikekielessä kliseet näkyivät myös. Tai traditio, joka näkyy jo nykytanssin sisällä. Kliseestä tulee auttamatta niin negatiivinen kaiku.

Teoksen liikekieli oli selkeää, teknisesti puhdasta ja muotosidottua. Sellaista on usein helppo ja miellyttäväkin katsoa. Se ei kuitenkaan, ainakaan tässä tapauksessa, antanut tilaa tanssijan persoonalle eikä sallinut mitään eriytyvää. Materiaalin tulkintaa kuitenkin näkyi, mutta koska sitä ei ollut nostettu esiin, se vaikutti tanssijan omalta epätietoisuudelta. Hieman näytti siltä, että tanssijoiden koko potentiaalia ei ollut käytetty. Teoksessa vuoroteltiin sooloilla, duetoilla, unisonoilla ja ryhmäkohtauksilla, joissa käytettiin paljon nostoja. Liikemateriaali vaihteli pääasiassa still-muotojen ja kontaktileikittelyn välillä.

To the Ones I Love jäi sisällöllisesti ja liikekielellisesti hieman tyhjäksi, vaikka se kokonaisilmeeltään olikin onnistunut teos. Pelkistetty ja kliininen visuaalinen ilme tuki puhdasta liikekieltä. Hienostuneesti elektronisoitu Bach viimeisteli tarkkaan harkitun teoksen.

Heini Tuoresmäki 

Liikkuvaa arkkitehtuuria

Compagnie Thorin To The Ones I Love jättää hiljaiseksi. Lopulta on pakko lähettää siskolle tekstiviesti: ”Näin juuri yhdeksän upeasti tanssivaa miestanssijaa vauhdikkaassa koreografiassa tyylikkäästi valaistulla näyttämöllä. En ole silti vaikuttunut. Onko minussa jotakin vikaa, eikö minulle mikään kelpaa?”

Teos on arkkitehtuurisuudessaan näyttävä ja liikkeiden pehmeys miellyttävää katsoa. Tanssijana saa vahvan tunteen siitä, että liike tuntuu hyvältä, tekee mieli päästä mukaan. Jotakin silti puuttuu. Jotenkin kaikki on liian täydellistä, liian riskitöntä. Se jokin dynamiikan muutos tai yllättävä riskinotto ei odotuksesta huolimatta koskaan tule. Teos toistaa Bachin barokkimusiikin soljuvaa, katkeamataonta virtaa, eikä koreografia tarjoa mitään uutta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen.

Teos on koreografi Thierry Smitsin kunnianosoitus hänen omille ystävilleen, läheisilleen, rakastajilleen ja tukijoilleen. Samalla se yhdistää eri kulttuureista tulevat tanssijat tanssin universaaliin maailmaan. Mitään varsinaista sisältöä oli kuitenkin teoksesta vaikea tulkita. Ennemminkin se oli kuin nykytanssin etydit, tai ammattiopiskelijoiden tekniikkapresentaatio kaanoneineen ja muodon osaamisen tyylinäytteineen: liikekielestä oli luettavissa niin Cunninghamin, Limonin kuin release -tekniikankin vaikutus. Siksi teosta on myös vaikea sanoa omaleimaiseksi; se tuntui kuin jostakin historiallisesta arkistosta esiin kaivetulta näytteeltä, joka ei ole enää suorassa suhteessa aikaamme.

Muutamat hetket jäävät erityisesti mieleen. Miesten istuessa selin yleisöön suurilla valkoisilla palikoilla, joita he siirtelevät koko teoksen ajan eri asentoihin, tuntuu lapaluiden ja selän lihasten liike melkein hypnoottiselta. Tanssijat muodostavat vaikuttavia arkkitehtuurisia muodostelmia, ja erityisesti hämärinä siluetteina tummalle taustalle piirtyvät kuvat ovat kauniita.

Rakenteellisesti outona pidin sitä, että valojen kerran jo kokonaan sammuttua ryhmä alkoikin vielä uudestaan pitkähkön lopetusjakson, aivan kuin samassa illassa olisi esitetty kaksi teosta. Erityisesti jäin kaipaamaan maskuliinisuutta. Harppumusiikki, vaaleanpunaiset paidat ja usein hymyillen tanssittu kepeä liike oli sen verran naiivi yhdistelmä, että se vei terän siltä voimalta, energialta, ulottuvuudelta ja räjähtävyydeltä, jollaista miesten tanssi parhaimmillaan on.

Veera Lamberg