Pitääkö taiteilijan seurata aikaansa? Jos pitää, niin miten tarkasti? Onko parempi tarttua mahdollisuuksiin olemalla kiinni kaikessa, mitä alalla tapahtuu, vai hakea etäisempää näkökulmaa silläkin uhalla, että jotain jää näkemättä tai kokematta?
Artikkeli on julkaistu Tanssi-lehden numerossa 5/2008.
Kohinaa
On vaikea päättää, pitäisikö ahdistua siitä, että ei ehdi katsomaan kuin murto-osan kiinnostavista tanssiesityksistä. Mutta onko ahdistus tarpeen? Joskus tulokset voivat parantua vähentämällä eikä lisäämällä saadun tiedon määrää.
Optiomeklari ja tutkija Nassim Nicholas Taleb on kirjassaan Fooled by Randomness esittänyt hyvät perustelut sille, miksi ei kannata lukea päivän lehtiä.
Koska valtaosa siitä mitä nimitetään ”uutisiksi” (pörssin heilahtelut, kolarit, viihdealan vauvakuulumiset) on joko sattumanvaraista tai merkityksetöntä, ei suuri tiedon määrä välttämättä anna selkeämpää kuvaa maailman tapahtumista saati auta tekemään parempia päätöksiä. Päinvastoin: hyvin epätodennäköiset mutta mielikuvitusta kiihottavat tapahtumat saavat kohtuuttoman suuren painoarvon.
Jälkikäteen on toki helppo hahmottaa asiat ja keksiä niille loogisia ”syitä”. Schönbergin 12-säveljärjestelmä, kubismi ja buto näyttävät historian näkökulmasta väjäämättömiltä taiteellisten ja yhteiskunnallisten kehityskulkujen seurauksilta. Kumma kyllä mitään niistä ei olisi pystynyt ennustamaan lehtiä lukemalla.
Jos siis suuri(n) osa ylitsemme vyöryvästä tietomassasta on pelkkää kohinaa, teemme itsellemme hallaa, mikäli toimintamme tai maailmankuvamme ovat siitä riippuvaisia. Taleb käyttää vertauksena sijoittajaa, joka seuraa osakesalkkunsa arvoa. Jos se nousee, hänellä on hyvä olo, jos laskee, niin mieli maassa.
Jos sijoittaja tarkistaa sijoituksensa kerran vuodessa, hän saa kohtuullisen kuvan sen kehityksestä. Ongelmia tulee, jos hän haluaa välttämättä ”pysyä ajan tasalla” ja seurata salkkuaan kerran tunnissa. Tällöin hän viettää puolet ajastaan musta pilvi otsallaan, koska sijoituksen kehitys heilahtelee lyhyellä aikavälillä täysin sattumanvaraisesti.
Talebin näkemyksen mukaan sama pätee maailman seuraamiseen. Ei silmiä pidä sulkea ajankohtaisilta tapahtumilta. Mutta voisiko niistä pysyä yhtä hyvin tai paremmin kärryillä lukemalla vain sunnuntain Hesarin, pari laadukasta aikakauslehteä silloin tällöin, ja paljon kiinnostavia kirjoja? Merkittävimmistä uutisista saa yhä tiedot ja taustat, mutta ”signaali-kohinasuhde” paranee huomattavasti.
Lähempi parempi?
Tämä alustus johdattaa kysymykseen siitä, kuinka tiiviisti taiteen tekijän pitäisi seurata alaansa. Jos turhan korkeasta ”näytteenottotaajuudesta” voi olla haittaa maailman tapahtumien havainnoimisessa, päteekö sama taiteeseen?
Tuntuu selviöltä, että taidemuodot kukoistavat parhaiten silloin, kun syntyy alakulttuureita tai genrejä, jonka jäsenet innoittavat, ärsyttävät ja haastavat toisiaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Mitä enemmän ideoita on saatavilla, sitä nopeammin mielenkiintoisia juttuja kehittyy.
Toisaalta kiinnostavimmat teokset ja suuntaukset ovat usein syntyneet radikaaleista irtiotoista – siitä, että tietyt taiteilijat ovat sitkeästi kulkeneet omia polkujaan välittämättä ”skenensä” suuntauksista, saati siitä, mitä tämä kenttä heistä ajattelee. Kolumnisitaattien kestosuosikkini E. Hemingway kirjoitti epäimartelevasti oman alansa piireistä:
”Kirjailijoiden tulisi työskennellä yksin ja tavata toisiaan vain kun työ on valmis, eikä silloinkaan liian usein. Muuten heistä tulee samanlaisia kuin kirjailijat New Yorkissa…pullossa olevia onkimatoja, jotka yrittävät saada tietoa ja ravintoa kosketuksestaan toisiinsa ja pulloon.”
Muistan joitakin vuosia sitten paasanneeni kotona jotakin Taiteilijan Pyhästä Yksinäisyydestä innostuttuani yllä mainituista näkemyksistä. Tarkkanäköinen vaimoni huomautti tähän, että Hemingway päätyi ampumaan itsensä alkoholisoituneena ja masentuneena. Touché.
Ajassa vai ulkona siitä
Pitäisikö taiteilijan sitten seurata mahdollisimman aktiivisesti kenttäänsä vai astua askel sen ulkopuolelle? Onko parempi tarttua mahdollisuuksiin olemalla kiinni kaikessa, mitä alalla tapahtuu, vai hakea etäisempää näkökulmaa silläkin uhalla, että jotain jää näkemättä tai kokematta?
Tyhjiössä tapahtuu harvoin mitään mielenkiintoista, ja terveestä taiteellisesta itseriittoisuudesta on lyhyt askel ahdaskatseiseen egomaniaan. Toisaalta läheisyys luo myös yhdenmukaisuutta: jos sadasta taiteilijasta 85 mainitsee tärkeimmiksi vaikuttajikseen samat kymmenen nimeä, ei tämä voi olla vaikuttamatta siihen, mitä pidetään kiinnostavana ja ”toivottavana” taiteessa. Ellei oma maailma ulotu naapurin naapuria pidemmälle, on vaarana Ernestin onkimadoksi päätyminen – mutta eipä vastakkainenkaan äärivaihtoehto juuri houkuta.
Jos näihin pohdintoihin ylipäätään on jokin vastaus, se varmasti liittyy siihen vielä isompaan kysymykseen, kenelle tanssia tehdään. Jos tavoitteena on luoda jotain muille ihmisille, voi olla tervettä pitää mielessä, mitä muualla tehdään ja ajatellaan. Jos taas haluaa tehdä taidetta yksinomaan omista lähtökohdistaan, voi kenties edetä toisin. Tavoite lienee kummassakin tapauksessa sama: pieni oma signaali maailman kohinan keskellä.
Thomas Freundlich
Kirjoittaja on koreografi ja tanssija
