I
Videovaunussa on hiljaista, kaikki matkustajat vaikuttavat nukkuvan. Vaunun etuosassa katonrajassa pyörii isolla näytöllä balettivideoita youtuben autoplayn kautta. Soitin on jumiutunut toistamaan Jerome Robbinsin Glass piecesin kuutta ensimmäistä minuuttia, jossa 36 tanssijaa kävelee näyttämön poikki sysäyksittäisinä, tarkkaan reititettyinä ja rytmitettyinä aaltoina, kuin suurkaupungin suojatien ylittävä ihmismassa tai osallistujat japanilaisissa muodostelmakävelykilpailuissa. Kävelevän massan seasta kuusi tanssijaa säihkyvissä kokotrikoissa puhkeaa ajoittain duettoihin, kvartetteihin ja sekstetteihin. Kaiken taustalla on digitaalista ruutupaperia muistuttava taustafondi, joka henkii 1980-lukulaista computer age -romantiikkaa.
Vasta kun tuo kuusiminuuttinen on toistunut kymmeniä kertoja, huomaan, etten ole enää varma liikkuuko videovaunua kuljettava juna eteenpäin. Havahdun muutokseen myöhässä, sillä olen tuijottanut ruutua tiukasti, hypnotisoituneena Philip Glassin musiikista, valkoisten tennissukkien, kärkitossujen ja vaaleanpunaisten kokotrikoiden yhdistelmästä. Kävelyn ja tanssin katsominen ruudulta on pistänyt pääni pyörälle enkä ole enää täysin varma olenko junassa ollenkaan – ehkä tämä olikin joku kestollinen huvipuistolaite – just a ride? Tiedän suhteellisen varmasti, että vaunuja on useampi ja että ne ovat kytkettyinä toisiinsa. Ehkä rattaat ovat jumiutuneet mahdollisen äkkijarrutuksen myötä? Kaikesta huolimatta liike tuntuu jatkuvan, mutta epäselvempänä, hitaampana, kaoottisempana, sen tuntinopeutta ja intensiteettiä on vaikea määrittää. Just a ride.
Kurkistan pimennysverhojen takaa vaunun ikkunasta ulos. Huomaan, että osa matkustajista on lähtenyt omista vaunuistaan tutkimaan, miten pääsisimme mahdollisimman nopeasti takaisin liikkeelle. Osa on lähtenyt harhailemaan omille teilleen. Vaunuja on kaatunut ja niitä on kaadettu. Matkustajia on häädetty vaunuista ja pakotettu työskentelemään kellon ympäri ilman taukoja.
Hämmennys siitä, mikä tällä matkalla olikaan se tarkoitus, idea, pointti, tuntuu olevan jaettu eri vaunujen välillä. Yhtä vaunua muurataan umpeen ruusupensailla koska sen matkustajat ovat julistautuneet Prinsessa Ruususen hoviksi ja aikovat nukkua siihen asti, että rakkaus voittaa kaiken.
Vain hieman toisenlaiseen ratkaisuun ovat päätyneet paikallisen taidekentän vaunun tyypit, jotka ovat kutsuneet Trajal Harrellin uudelleensovittamaan tämän teoksen The Ambien piece (2006-) itselleen. Harrellin cooliuden estetiikan kirjoittautumista kehoon tutkivassa teoksessa esiintyjät syövät unilääke Ambienia ja yleisö kutsutaan katsomaan heidän nukkumistaan. Voiton ja kiihtyvyyden tavoittelijat taas ovat dopamiinipaastonsa loppumista juhliakseen rakentaneet Burning Man -vaunun, jonka lauluringeissä sukelletaan osallistujien alitajuntaan etsimään vallitsevasta tilanteesta uusia, vielä kapitalisoimattomia kulmia.
Koen itseni onnekkaaksi, sillä olen päässyt videovaunuun. Videot pyörivät täällä 24 tuntia vuorokaudessa, uutiset näkee vain kerran päivässä ja vitaminoituja silmätippoja on tarjolla rajattomasti. Täällä sinertävien, välkkyvien valojen katveessa saan rauhassa säädellä omaa stressiäni puremalla hampaitani yhteen. Hampaiden kiristelyä lukuun ottamatta kasvoni ovat lakanneet tuottamasta ilmeitä, sillä yksin videovaunun ohjelmistosta vastaavan kuraattorin valitsemat videot eivät ole riittäneet pitämään kasvojeni peilisoluja aktiivisina. Nökötän paikallani horrosmaisena hermokimppuna, joka raukean pinnan alla puristaa itseään tiukasti suppuun.
II
Tappaakseni aikaa – ja katsoakseni mitä tapahtuu – juon kokonaisen punaviinipullon hujauksessa, rikon sen omaan päähäni ja unohdan koko asian. Luulen valuvani hikeä ja se tuntuu hyvältä – en ole hikoillut tai ollut kunnolla hengästynyt pitkään aikaan. Kaipaan valunnan tuntua iholleni, kaipaan vettä, kylmää vettä, suolavettä, jääpalojen täyttämässä ammeessa istumista, valtaisaan Vichy-tynnyriin sukeltamista. Kaipaan huuhdelluksi tulemista.
Kytken puhelimeni videovaunun jättiscreenille ja katson niitä lukemattomia videoita, joita olen kuvannut aalloista. Veden liike auttaa epätoivoon. Kaikista parhaiten toimii näkymä merestä, jonka aallot lyövät kallioon tai kiveen, jaksaen kerta toisensa jälkeen paiskautua kovaa ja liikkumatonta materiaalia kohti.
Kun olen saanut selattua vesivideot läpi, suljen silmäni. Näen yhä aaltoja, ja koetan tietoisuudessani surffata niillä. Jostain kahden aallon välistä löydän sauman, josta sukellan – tulen imaistuksi – hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen.
Lasinsirujen alla, edessäni olevalla taitettavalla pöydällä, lojuu aukinaisena Merce Cunningham – modernizing the modern dance -kirja, jonka sivut punaviini on tahrinut ja liimannut toisiinsa.
Aukijääneellä aukeamalla käsitellään Merce Cunninghamia edeltäneitä länsimaisen taidetanssin tekijöitä ja heidän suhdettaan primitivismiksi kutsuttuun taidesuuntaukseen. Lauseet piirtävät esiin jatkumon, jossa lähes kaikki kaanonissa mainitut, 1900-luvun alkupuolella vaikuttaneet tanssijat ja ryhmät – Ballet Russes, Isadora Duncan, Martha Graham etc – inspiroituvat esihistoriallista aikaa ja ei-länsimaisia kulttuureja eksotisoivista myyteistä ja pyrkivät matkaamaan kohti sellaista ruumiista ja tietoisuutta, johon moderni aika ei olisi vielä lyönyt leimaansa. Tahrojen alla on alleviivattuja lauseita saksalaisen Ausdruckstanz-tanssisuuntauksen (primitivismin aatteesta kummunneiden) tausta-ajatusten yhteyksistä natsi-ideologioihin ja ympyröitynä maininta, että saksalainen moderni tanssi oli ainoita moderneja taiteita, joita Natsi-Saksa ei pyrkinyt aktiivisesti tukahduttamaan.
Teksti maalaa Cunninghamista kuvan modernin tanssin modernisoijana, joka irrotti länsimaisen tanssitaiteen epäilyttävästä ja pölyisestä eksotisoinnin jatkumosta pyrkimällä antamaan liikkeelle täyden autonomian suhteessa merkitykseen, luomalla katsojan ”sensorista manipulaatiota” vastustavaa näyttämöllisyyttä ja kieltäytymällä mytologioihin pohjautuvasta narratiivisuudesta ja spirituaalisuudesta. Kirjaimet ovat venyttäytyneet kutsumaan Cunninghamin näyttämöä brechtiläiseksi ja ryhmittyneet irrottamaan Cunninghamin ja John Cagen monitaiteisen yhteistyön perinnön gesamtkunstwerkin ideaalista, jota tekstissä lainattu Cage kutsuu ”fasistiseksi ideaksi”. Potentiaalinen tila, josta voisi avautua pohdinta tämän radikaaliuden ristiriidasta Cunningham Companyn valkoisuuteen ja näyttämön heteronormatiivisuuteen kansalaisoikeusliikkeen aikaisessa New Yorkissa, on kuitenkin jätetty tyhjäksi.
Istun hiljaisuudessa niin kauan, että kirjan kosteisiin kohtiin alkaa ilmestyä homekasvustoa. Jättiscreeniltä heijastuva valo välkkyy kasvoillani, videoista on äänet pois. Pysähtyneisyys rikkoutuu vasta pitkän ajan kuluttua, kun vaunun läpi kipittää musta kissa, joka hieroo itseään liikkumattomaan ruumiiseeni ja jättää iholleni kasan kirppuja. Kun kissa on poistunut, kirput syövät minusta uloimman ihokerroksen pois ja tanssivat iloisina pöydällä.
III
Kun videovaunussa näytetään Cats-elokuva, pakottaa vaunun ohjelmistosta vastaava kuraattori kaikki vaunun matkustajat ottamaan sen kanssa ketamiinia. Pehmentyneessä tilassani, ilman uloimman ihokerroksen suojaavaa vaikutusta, vaivun syvemmälle tuoliini ja annan jokaisen kehossani olevan reseptorin avautua kuvavirralle. Leukani rentoutuvat, suuni aukeaa ja hengitykseni syvenee.
Vaikka Catsin koreografia on mössöinen yhdistelmä Broadway-jazzia, balettia, steppiä ja nolosti toteutettuja mausteita katutansseista, tässä nivelettömässä ja vastaanottavaisessa tilassani henkii jokainen ruudulla ojennettu nilkka, pyöristetty selkä, aukikierretty reisi ja taivaisiin kurottava käsi syvää viisautta. Liikutun ja hullaannun siitä määrästä nonverbaalista tietoa, joka kätkeytyy näihin koodattuihin liikkeisiin – koodiin, jonka minä ja hermojärjestelmäni tunnemme läpikotaisin. Arabeskien, pas de chat -hyppyjen ja nostojen näkeminen aktivoi kehossani kineettisiä ketjuja, jotka lähentyvät seksuaaliseen nautintoon vieviä polkuja. Syvältä tuolistani käsin heittäydyn kissa-unisonojen ja partneroinnin pyörteisiin, kissojen tanssittamaksi, ilmaan nostamaksi.
Elokuvan loputtua ja ruumiini palauduttua jäntevämpään olomuotoonsa hurmio on hiipunut ja jäljelle on jäänyt vimmainen tarve purkaa, pilkkoa ja analysoida teosta. Venytän itseni pystyasentoon tuolin syvyyksistä ja etsin katseellani vaunusta tanssintutkija Susan Leigh Fosteria, jonka olen huomannut hiipineen vaunuun elokuvan puolivälissä. Ilokseni huomaan, että kalifornialaista tanssiakateemikon auraansa säteilevä Foster istuu aivan vieressäni. Kaadan hänelle termospullostani matchaa ja kerron, etten elokuvaa katsoessani voinut olla ajattelematta Fosterin Reading Dancing -teoksessa mainittua käsitettä hired body, jolla Foster kuvaa ruumista, joka toteuttaa palkkaa vastaan sitä mitä pyydetään, tanssilajista ja kontekstista huolimatta. Sanon, että mielestäni elokuvan tanssijuutta voisi pitää koulukirjaesimerkkinä siitä, kuinka hired bodyn joustavuus ja mukautuvuus ei maksimaalisesta suorituskyvystään huolimatta mahdollista eri tanssitraditioiden syvällistä ymmärrystä ja näkymistä, vaan tanssista tulee yhtä litteää bulkkiliikettä. Vertailun vuoksi katsomme Fosterin puhelimelta Cats-musikaalin näyttämötaltiointia vuodelta 1998. Näyttämöversiossa tanssijoiden ruumiillisuudesta ja liikkeen artikulaatiosta näkee, että he ovat toistaneet esitystä yleisön edessä satoja kertoja. Suosikkikissani Mister Mistoffeles on pukeutunut analogiseen hehkulamppu-takkiin ja ampuu tanssiessaan ”aitoja” savupommeja tassuistaan. Päättelemme, että esiintyjäntyöllisen prosessin ero näyttämömusikaalin ja green screenin edessä tanssitun elokuvaversion välillä täytyy olla valtava. Vaikka – ainakin päihtyneenä – voin nauttia elokuvan tietokoneanimoiduista karvaisista kokotrikoista ja niiden alla kiemurtelevista antropomorfisista kehoista, näyttämömusikaalin materiaalisempi showkehollisuus vie lopulta voiton elokuvan leijuvasta CGI-ruumiillisuudesta.
Catsin jälkeen videovaunun jättiscreeniin yhdistetään vhs-nauhuri, josta näytetään 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa nauhoitettuja tanssiohjelmia. Yhdessä niistä haastatellaan gaga-menetelmän kehittäjää Ohad Naharinia. Kohdassa, johon kasetti on sattumalta kelautunut Naharin sanoo: ”Tanssijat ovat kauniita ihmisiä. Siksi heidän ei pitäisi pyrkiä olemaan kauniita. Lopputulos olisi liian imelä.” Vaikka kaikki videovaunussa pyörittelevät Naharinin kommenteille silmiään, haluaa kuraattori näyttää vielä Naharinia ja hänen Batsheva -tanssiryhmäänsä käsittelevän Mr. Gaga -elokuvan. Alistun muiden mukana kuraattorin päätökselle mutta kun Ohad on ”vitsillä” pudottanut tanssijan pyllylleen demonstroidaakseen painovoiman olemassaoloa ja muistan Batshevan kytkökset Israelin valtiovaltaan, painan dokumentin pauselle ja vaivun uneen.
IV
Unessani esiinnyn plagiointisyytteistä tunnetun muotitalon näytöksessä. Näytöksen ideana on, että jokainen esiintyjä joutuu keräämään oman asunsa kasaan erilaisista rääsyistä backstagella. Aikaa on vain joitakin sekunteja ja vaatteet joutuu keräämään likaisista mytyistä lattialta. Runwayta tai catwalkia ei ole, vaan lookien esittely tapahtuu lavastemaisella syrjäkujalla, jossa undercover-valokuvaajat räpsivät valokuvia kyhäämistämme asuista. Poistun backstagelta pukeutuneena ruudullisiin tohveleihin, reikäiseen villapaitaan, pitkään nahkatakkiin ja Sherlock Holmes -tyyliseen hattuun. En tiedä ketkä kaikki kujalla liikkuvat ihmiset ovat mukana näytöksessä, kelpaako asuni, tulenko valokuvatuksi ja mitä kuville lopulta tapahtuu. Heti herätessäni ajattelen, että uni tuntuu rautalangasta väännetyltä vertauskuvalta, mutta metaforan selkeys karkaa sekunneissa tavoittamattomiin. Joka tapauksessa, viihdyn roskan äärellä.
Samasta syystä innostun, kun kesän alussa videovaunussa aletaan näyttää Twilight-elokuvia. Videovaunun kuraattorin mielestä ne ovat ajankohtaisia, sillä sarjan päähenkilö, vampyyri Edward Cullen, on edellisen maailmaa kurittaneen pandemian uhri (Edward oli vuonna 1918 kuolemaisillaan espanjantautiin ennen kuin Carslile Cullen puri hänestä uuden jäsenen vampyyriperheeseensä). Vaikka pidän kuraattorin taustoitusta hatarana, kysymykset ajankohtaisuuden olemuksesta ja ajan hampaan vaikutuksista sysäävät videovaunun matkustajakunnan intohimoisten väittelyjen äärelle saagan viiden elokuvan läpikahlaamisen aikana.
Videovaunun perällä matkustava tumblr-aktiivi edwardisgay avaa pelin kommentoimalla, etteivät Cullenit voisi enää tänä päivänä naamioitua tavallisiksi lukiolaisiksi koska älykkäät ja skarpit gen Z:n edustajat aistisivat heidät ”energioiden” perusteella heti vampyyreiksi. Itse etsin Twihard-nettialustoilta kiihkeästi keskustelua, johon liittää pitkä avautumiseni siitä, etten vuonna 2008 olisi millään uskonut, että jonakin päivänä mielestäni paras visuaalinen konteksti Radioheadin 15 steps -kappaleelle on sarjan ensimmäisen elokuvan takauma-lopputekstit. Tähän asti varsin vaitonaisena pysytellyt videovaunun matkustajisto väittelee romantiikan, feminismin, emorockin, kitschin, pelon, fetisoinnin, misogynian ja fantasian suhteista niin kiihkeästi, että tuntuu kuin vaunun vitaminoidut silmätipat olisi vaihdettu johonkin kognitiivisia kykyjä vauhdittavaan valmisteeseen.
Terf-sekoilija J.K. Rowligin kanssa samassa rikkaiden fantasiakirjailijoiden vaunussa matkustava saagan kirjoittaja ja todellinen pääpahis Stephanie Meyer imee tietenkin videovaunun väittelyistä itselleen lisää energiaa. Fanikunta on julistanut hänet kuolleeksi monta kertaa, mutta Meyerin huhutaan suunnittelevan uutta kirjallista hyökkäystä, jonka tarkoitus on estää ex-Twilight-faneja jatkamasta elämäänsä ja vaikeuttaa Robert Pattinsonin Batman-uskottavuutta. Fanikunnan aseena on kuitenkin itseään jatkuvasti uudistava, monihaarainen outouttava silmä, jota vastaan omien kokemustensa rajoittama kirjailijayksilö ei paina juuri mitään.
V
Tanssin Talon vaunuun ei juuri kukaan uskalla mennä, koska sen huhutaan olevan kirottu, eikä siis millään jännittävällä, noitamaisella tavalla. Ihmiset, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet vaunuun, palaavat sieltä uupuneina ja elämänhalunsa menettäneinä ja myöhemmin viittaavat vaunun tapahtumiin saippuasarjamaisina, toinen toistaan kammottavimpina juonenkäänteinä.
Suomalaisen nykykoreografian ja nykytanssin facebook-ryhmän vaunu täyttyy vihaisista kommenteista liittyen talon flopanneeseen brändiuudistukseen ja taiteelliseen linjattomuuteen, mutta tähän keskusteluun en pysty videovaunusta käsin osallistumaan; olen jumissa Alien-elokuvien maratonissa. Maratonin loputtua kommenttien aalto uhkaa tavoittaa minut jälleen, mutta onnekseni vaunun ulkopuolelta alkaa kuulua voimakasta ääntä, joka peittää kommentit alleen.
En muista miten löydän tieni ulos, mutta yhtäkkiä huomaan seisovani aukiolla tuhansien ihmisten ympäröimänä. En ole tottunut kirkkaaseen valoon, silmissäni vilisee. Näen joka puolella sydämiä ja kauniisti maalattuja akronyymeja: BLM, ACAB, BLM, ACAB. Edessäni seisovan ihmisen takkiin kirjailtu yhdistelmä CDG muuttuu silmieni edessä GNC:ksi. Asiat ovat liikkeessä. Aukiolta eteenpäin matkaava joukko kuljettaa minut entistä kauemmas Tanssin Talon vaunusta. Pelkkä ajatus uusien ulossulkevien seinien rakentamisesta tuntuu takaperoiselta hetkenä, jona maailma vääntää kiviset monumentit sijoiltaan ja tutut instituutiot järjestellään uudelleen.
Vaunun ulkopuolella tapaan mielenosoittajien lisäksi joukon tanssitaiteilijoita, joita on juuri kohteliaasti mutta jämäkästi pyydetty poistumaan Zodiak – Uuden tanssin keskuksen kuukausipalkkaisten työntekijöiden vaunusta, koska vaunussa ei ole enää tilaa taiteilijoille. Hämmentyneinä he koettavat hahmottaa sitä tapahtumaketjua, jonka seurauksena kaikki muut taideinstitituutiossa töissä olevat saavat kuukausipalkkaa paitsi sen sisällön tuottavat taiteilijat. Tarjoan heille paikkaa videovaunusta, mutta he haluavat tanssia, eivät katsella videoita päivästä toiseen.
Institutionaalisten vaunujen sijaan tanssi kukoistaakin näinä päivinä toisaalla – katottomissa ja paikkaa salakavalasti vaihtavissa open air -vaunuissa, joissa kaikki paikalle löytäneet saavat tanssia ilman muutaman vuoden lupien hakemista ja odottelua – nopeasti, raivoisasti, laahaten, jumittaen, siksi että se tuntuu hauskalta ja tärkeältä juuri nyt. Poliisi on koko ajan näiden vaunujen kannoilla ja tekee parhaansa suitsiakseen tätä spontaania, yhteisöä tervehdyttävää toimintaa, mutta tanssi jatkuu aina jossain, vaikka sitten virkavallan ja reivaajien välisen kissa-hiiri -leikin koreografisuudessa.
Kun palaan yhdestä lukuisista open air- vaunuista aamulla poliisin väliintulon jälkeen etsimään videovaunua, eksyn synteettiseen metsävaunuun, jonka Super Mario Kart -henkisiltä sammalkummuilta tunnistan Cats-elokuvan konkarinäyttelijät Judy Denchin ja Ian McKellenin makoilemassa ja tupakoimassa motion capture-puvuissaan. Kun kerron heille, että heidän kykynsä kantaa roolityönsä tyylillä ja integriteetillä Catsin kaltaisessa produktiossa sai minut kyyneliin, he nyökkäävät minulle sanomatta mitään ja jatkavat tupakointiaan.
Pian tunnistan vaunusta lisää tuttuja hahmoja: Glass piecesin esiintyjät ovat vaihtaneet trikoonsa erävaatteisiin ja alkaneet pelaamaan frisbeegolfia. Heidän ympärillään vetelehtii Ambien piecen uniltaan herännyt esiintyjäjoukko, joka on valunut paikalle hieman tokkuraisena. Sammalmättäillä näen ujon oloisia cottagecore-tyyppejä keräilemässä mustikoita rauhaskuume-efektiä tavoittelevissa meikeissään.
Vaikka taivas on pilvessä, auringon valo paistaa kerrosten läpi, suojellen ja hellien matkaajia valolla ja lämmöllä. Pitkä valvominen ja univaje on saanut videovaunussa kertyneen hermojännityksen ja levottomuuden hetkellisesti purkautumaan. Yksi meikatuista mustikanpoimijoista istuu viereeni, katsoo mustia silmänalusiani ja tarjoaa minulle 5HTP-lisäravinnetta veden kanssa. Kun kaivan taskujani etsiäkseni retkimukiani huomaan ihmetyksekseni, että taskuni ovat täynnä eri värisiä ja kokoisia muistitikkuja. Ihmetykseni kääntyy nauruun, kun tajuan kantavani videovaunun ohjelmistoa taskuissani. Levitän muistitikut kämmenilleni ja näytän niitä vierustoverilleni. Vastaan hänen kysyvään katseeseensa ja sanon: ”Nää on yhdestä paikasta, jossa olin joskus töissä”. Mustikanpoimija väläyttää minulle algoritmiystävällisen hymyn ja kysyy: ”Minkä elokuvan sisällä haluaisit elää?” Katson kysyjän kulunutta Twilight-tatuointia ja kuiskaan vastauksen hänen korvaansa.
Emmi Venna
Emmi Venna on helsinkiläinen koreografi ja esiintyjä.
Artikkelikuva: Emmi Venna
