“Jätä ovi auki tuntemattomaan ja pimeään. Sieltä tulevat tärkeimmät asiat – tulemme sieltä itsekin ja sinne myös palaamme.” (Eksymisen kenttäopas, Rebecca Solnit)
Esiintyjän ja tanssijan työnkuvani on nopeasyklinen. Teos teokselta muuttuvien käytänteiden ainoana pysyvänä ominaisuutena on muuntuvuus. Ehkä siksikin tämän tekstin ajatuksenjuoksu hamuilee muotoaan jossain runon ja esseen ja julkaisun välissä. Sen avauksien omaisista kappaleista muotoutuu jonkinlainen kenttä tai maasto tai kehys, jota ympäröivät paitsi vastaanottaminen ja vastaantuleminen, myös vallan, vastuun ja vapauden aihiot esiintyjän ja tanssijan työssä.
Esiintyjänä vastaanotan esityksen tapahtumaa ja annan sen resonoida kehossani. Se, miltä esitys tai sen kohtaaminen sisältäpäin tuntuu, riippuu kulloisenkin teoksen tehtävällisistä ja sisällöllisistä kehyksistä, henkilökohtaisesta paikasta jossa olen, reaaliaikaisesta vartalostani; lihaksista ja luista, mielen maisemistani, jokaisesta katsomossa istuvasta katsoja-kokijasta, näyttämöstä, esitystilasta, prosessin kulusta, kehoni kertymistä; ympäröivistä olosuhteista, siitä miten maailma makaa.
Mahdollistan esityksen tapahtumaa, konkretisoin sen sisältöä, teen teoksen ruumista. Teen työtä jonkin näkyväksi tekemiseksi prosessin ja esityksen sulaumassa, katsojien läsnäollessa. Identifioidun monisuuntaiseen rooliin, joka on lähtöasetuksiltaan kuunteleva ja jaetun tekemisen malleihin perustuva mutta joka on samanaikaisesti yksinäinen ja itseen suuntaava. Työskentelen kapeassa railossa, suppilon muotoisessa halkeamassa, särössä joka laajenee moneen suuntaan samalla kun se syvenee ja ulottuu.
Tanssijana haluan ei-suoriutua. Se ei ole vastakohta suoriutumiselle. Se on rinnakkaisuutta. Se on kytkeytymistä häilyviin, lokeroimattomiin, hamuaviin, tuloillaan oleviin, juuri ja juuri näkyviin lähtöihin; aaltojen alkuihin. Esitystilanteessa niitä ympäröi ennakoitavissa oleva raakuus, koska ne eivät ole lukkoon lyötyjä. Vaikka olisin luomassa kuinka haurasta maastoa, esityksen tapahtuma tuntuu myös timanttisen kovalta. Teos, joka ehdottaa moninapaista, sallivaa ja armollista maailmaa, tuntuu ruumiissani myös konfliktilta. Vastaanotan hankauksen, kitkan, konfliktin, adrenaliinin. Tuon ne samalle arvoalustalle pehmeyden ja sulavuuden kanssa.
Annan sisän näkyä sellasena kuin se on.
Mitä voisi olla militantti pehmeys esityksen ruumiina?
Luetutan joskus apurahahakemuksiani vanhemmillani. Isäni on historioitsija, äitini biologi. Viime keväänä keskustelimme sanasta praktiikka. Vanhempani pohtivat sanan merkitystä myös konkreettisena paikkana; vastaanottona. “Onko sulla niin kuin vastaanotto, harjoitatko vastaanottoa?” Ajattelin että periaatteessa on: vastaanottamisen vastaanotto. Paikka vastaanottamiselle ajassa ja tilassa.
Harjoitan vastaanottamista nojaamalla aikaan ja tilaan. Työstän kehollista valmiutta, joka virittää enemmänkin vastaanottamaan tuntematonta kuin tarjoamaan vastausta johonkin. Nojaamalla avaan kehoa ja tanssia huomioimaan tilannetta ja olosuhteita. Nojaaminen tekee tilaa tilaan. Se on tilan tuntemista ja ajan hahmottamista tilallisesti. Aikaa katsomiselle ja kuuntelemiselle. Asetun keholliseen tilaan, jossa tanssia on mahdollista kyhäillä, kehkeyttää, keittää kokoon, venailla. Nojaaminen on vasten olemista, vastaan tulemista, tukeutumista, tukea.
Nojaaminen vie poispäin jonkin toimivaksi todetun toistamisesta. Möyhin jossain uudessa, aistit valpastuvat tuntemattomassa. Tuttuuteen tukeutuminen tarkoittaa mulle työkalujen käyttämistä. Niiden avulla tulen varmemmaksi ja kiiltävämmäksi, ulkokuorestani tulee kimmoisampi. Niihin voi palata jos eksyminen käy sietämättömän kevyeksi tai jos rajat tulevat vastaan. Työkalupakilla on kiistämätön paikkansa prosesseissani, mutta usein huomaan käyttäväni työkaluja luopuakseni niistä. Työkalut ilmentävät osaltaan kehoni kertymää, turvasatamia. Ne ovat tuoneet minut siihen missä olen nyt. Työni on luottaa siihen, että kaikki mitä kehooni on kertynyt, kaikki mihin olen kytkeytynyt, valmistaa luopumaan menneestä, ottamaan vastaan nytin. Hamuilen ja hapuilen kohti aikalaiskehoa, nojaan kulloisenkin teoksen aikaan.
Huomaan penkovani laatuisuuksia lokeroitujen ja raamitettujen asioiden väleistä. Ei-vielä-määritellyistä löytyy hetkittäin joku reaaliaikainen hauraus. Siellä piilee jokin iänikuinen jaetun ymmärryksen tärkeys ja kauneus. Luulen, että teen töitä sen näkyväksi tuomiseksi. Viihdyn tuossa häilyvässä paikassa jossain esityksen, prosessin, ruumiin, näyttämön, katseen ja sisällön liikkuvissa ja rönsyilevissä, sirpaloituvissa, alkavissa ja loppuvissa suhteissa. Tuntuu tärkeältä oleskella tuon sulauman nyansseissa, tuloillaan olevan silmässä. Siellä teen teoksen ruumista nojaamalla tuntemattomaan, tukeutumalla työryhmän kanssa kuljettuun matkaan, kehoni kertymiin, aikaan jota en yritä pysäyttää, aikaan jonka hermoon en yritä hypätä.
On etuoikeus saada katsoa aikaa; asioiden tapahtumista nyt. Katsoa esitystä sisältäpäin. Kohdata jokin hetkellinen resonanssi, muistaa yksi silmänräpäys. Tehdä työtä jossa ohimenevä on jatkuva näkymä. Työtä, jossa jokin kannattelee hetken.
Hanna Ahti
Kirjoittaja on helsinkiläinen tanssitaiteilija ja runoilija.
Artikkelikuva: Yoshi Omori
