Nyt ollaan poikkeuksellisen tanssitaiteen äärellä näillä leveysasteilla. Samoalaissyntyinen koreografi Lemi Ponifasio tuo Mau-ryhmänsä kanssa Helsingin Juhlaviikoille Kaupunginteatterin lavalle puolitoistatuntisen hypnoosin, jossa liike ei lakkaa.
Itse teos Birds with Skymirrors rakentuu käsiohjelman mukaan kolmesta tarinasta, joilla on kytkös samoalaiseen kulttuuriin ja elämän ikiaikaisuuteen. Läsnä on alku ja loppu. Tarinat alkavat lintujen kokouksella, jossa matkasta selviytyneet linnut toteavat itse olevansa myytti ja määränpää. Toisessa tarinassa on samoalaisten elämänpuu, alkuperä; tarinan pyyteettömästi ihmistyttö Sinaa rakastavan ankeriaan Tunan pään hautaaminen hiekkaan muodostaa yhteyden Äiti Maan kanssa. Kolmas tarina kertoo Kumuliposta, havaijilaisten tärkeimmästä rukouksesta ja alkumyytistä. Kumulipo tarkoittaa alkua syvässä pimeydessä, alkiovaiheessa olevan maailman mystistä hämärää. Kumulipo yhdistää ihmisen muihin tietoisiin olentoihin, maahan, taivaaseen, valtamereen ja kosmokseen.
Ensimmäinen ajatus tanssijoita lavalla katsoessa onkin kenties juuri ikiaikainen, alkuvoimainen liike. Liike joka ei ala eikä lopu, vaan jatkuu silloinkin, kun tanssijat eivät liiku. Samoalaisten tanssijoiden liike lähtee sisältä ja leviää kuin renkaina pitkin kehoa, sormenpäitä myöten. Tanssijat ovat läsnä koko kehollaan ja mielellään. Ponifasion mukaan hänen ryhmäänsä pääsee vain, jos on jotakin sanomista maailmalle (HS 2.9.2011), ja se on helppo uskoa siitä energiasta, joka tanssijoista leviää katsomoon. Liike on näennäisesti yksinkertaista ja toistuvaa, ja teoksen loppupuolella alkaa kaivata jo vaihtuvuutta, mutta teho perustunee juuri siihen yksinkertaisuuteen, ilmaisuvoimaan ja liikelaatuun. Teoksen alkupuolella on kohta, jossa ”kädettömät” miestanssijat tulevat lavan etuosaan; näky on miltei epäinhimillinen, sillä heidän kehojensa liike on selissä, lihaksissa ja nivelissä. Taustalle nousee voimakas äänikohina, ja mieleen tulee väkisinkin ajatus äänisaasteen takia rantaan joutuvista, kuolevista valaista. Vaikka teos ei syyllistä ympäristön saastumisesta ja luonnon tuhoutumisesta, välillä teosta on vaikea katsoa ihan siitä syystä, että ajatus alkaa tuntua niin pahalta.
Suurimman vaikutuksen itseeni tekee kenties tanssijoiden yhdenaikaisuus. Musiikissa tai taustaäänessä ei ole rytmiä, mutta siitä huolimatta jopa ilman suoraa näköyhteyttä olevat tanssijat tekevät pikkutarkat liikesarjat täydessä synkronissa. Jopa naistanssijoiden heilurit pyörivät yhtäaikaisesti. On vaikea sanoa varmasti, mikä merkitys on sillä, etteivät tämän tanssiryhmän tanssijat edes ole tanssijoita koulutukseltaan, vaan eri ammattialojen työläisiä ja opiskelijoita. Tässä tapauksessa se kuitenkin näyttää tekevän teoksesta ainoastaan kiinnostavan, laadun lainkaan kärsimättä, päinvastoin. Samoalaisten kulttuuriin kuuluu tanssi olennaisena osana elämää, eikä se ole vain erityiskoulutetun eliitin etuoikeus.
Yhtäjaksoisen, väliajattoman teoksen keskivaiheen jälkeen hypnoottinen ote lipsuu hiukan, sillä ei tanssiosuus eikä sanomallisuus tarjoa mitään uutta, mutta loppua kohti teos lähtee jälleen nousuun. Mustasta lavasta kasvaa alkuhämäryyden jälkeen valon kenttä, ja musiikki, tanssijoiden liike ja ääni muodostavat tyynnyttävän, harmonisen kokonaisuuden. Loppu on kuin uusi alku. Ehkä luonnolla on sittenkin vielä toivoa selviytyä.
Elise Malmivirta
Kirjoittaja opiskelee kirjallisuutta ja viestintää Helsingin
yliopistossa, on toistaiseksi tauolla tanssinopettajan töistä ja
harrastaa taiteita epäsäännöllisen monimuotoisesti. Erityisen
kiinnostuksen kohteina ovat taiteidenvälisyys ja tanssi kertovana
viestintänä.
