”Fysiologisen määritelmän mukaan kävely on hallittua kaatumista1: ensin lähtee liikkeelle paino, vasta sitten astuva jalka. Siirtyäkseen paikasta toiseen on irtauduttava maasta, ellei halua edetä ryömimällä tai kierimällä.
Vietämme ison osan ajasta toinen jalka ilmassa, astumaisillamme. Maailman arkipäiväisin liike hämmästyttää epävarmuudellaan. Tasapainottelemme maan puoleensa vetävän, kaatumaan kutsuvan voiman ja pystyssä pitävän, omaa painoa eteenpäin siirtävän lihasvoiman välissä. Tätä välitilaa ei huomaa. Ihminen ei tunne omaa painoaan, ei paina itsessään: hän painaa maata. Maan vetovoimakin tuntuu kunnolla ja huojuttaa vasta silloin, kun painoa ei siirretä, vaan jäädään yhdellä jalalla seisomaan. Juuri keskeneräinen siirtymisen tila tuntuu turvaavan tasapainon. Astumaisillaan oleva, ilmaa halkova jalka vastustaa kaatumista koko huojahtavalla voimallaan.”
– Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiinkielen asentoja, 2021.
Niin arkinen asia kuin kävely onkaan, se on saanut ja yhä saa minut innostumaan ja mietteliääksi. Se on johdattanut minut kiehtoviin paikkoihin ja tutustuttanut moniin taiteilijoihin, tieteentekijöihin, kirjailijoihin.
Tieni kävelypraktiikan äärelle löytyi ihan kuin itsestään lastenrattaita työntäessäni, kauppareissulla ja koiran kanssa ulkoillessa.
Kävelystä itsestään on tullut minulle merkityksellinen asia. Siinä on elintoimintoja ylläpitävää rytmisyyttä ja toisteisuutta, joiden myötä voin vaivihkaa unohtaa itseni ja antaa rajojen hämärtyä. Se on ollut alusta lähtien helppoa ja tyynnyttävää sekä aina ympäröivään maailmaan yhteyttä avaavaa. Siitä on muodostunut minulle riisuttu praktiikka, jossa kävelyä seuraa kirjoittaminen, joskus liikkeeseen sukeltaminen.
Nykyisin jopa ajattelen, että siitä on tullut minulle tanssimista ensisijaisempi tapa olla tässä maailmassa. Se auttaa minua sekä piiloutumaan että löytämään välittömän yhteyden ympäröivään. Kävellessä maailma ei ole minun mielikuvissani, vaan se on koko ajan siinä ympärilläni aistittavana ja osallistuttavana. Siitä huolimatta voin halutessani kokea olevani täysin piilossa, unohdettuna arkiseen ympäristööni.
Kävely merkitsee minulle hiljentymistä, kuulolle asettumista ja uusia näkökulmia, oivalluksen hetkiä ja vapautumista siitä kuristavasta olotilasta, kun mikään ei tunnu sujuvan. Useimmiten minusta tuntuu, että nämä oivallukset ovat olleet ohikiitäviä hetkiä, jolloin kaikki kirkastuu. Mutta jotka unohtuvat aivan yhtä nopeasti. Jäljelle jää vain tyyneys ja silleen jättäminen. Luottamus siihen, että asiat järjestyvät.
Kävely on pakottanut minut pohtimaan taidetta osana yhteiskuntaa, taiteen ihmiskeskeistä menneisyyttä, yksilökeskeistä taidemaailmaa, taiteilijaa, luomista ja luomatta jättämistä. Jäljen jättämistä, dokumentoinnin suhdetta itse tapahtumaan ja tapahtumiseen, performanssia.
Se on saanut minut kyseenalaistamaan tarpeen ottaa haltuun, voittaa, ylittää tai vallata.
Esittävän taiteen kentällä työskentelevänä taiteilijana kävely on saanut minut pohtimaan esityksen paikkaa elämässämme, sen äärelle järjestäytymistä, sen konventioiden hallintaa niin katsojana kuin esiintyjänäkin. Olen pohtinut esimerkiksi sitä, miten olosuhteet vaikuttavat siihen, kuka hakeutuu esityksen äärelle. Miten esityksen äärelle tullessa jokainen meistä ylittää kultivoituneen kynnyksen, jonka yli astuessa sulkeudutaan salaiseen taikapiiriin, jota sivistykseksi kutsutaan. Ikään kuin tämän kynnyksen ylittäminen olisi kaikille mahdollista.
Näiden ajatusten käväistessä mielessäni olen saattanut huomata seisoskelevani keskellä pitenevää leipäjonoa tai sitten olen ponnistanut juurakolta toiselle lähimetsäni kiperässä maastossa. Ristiriita arkielämän ympäristöjen ja kultivoituneiden ajatusten välillä on joskus valtava.
Tässä ajassa tuntuu lohdulliselta se, että kävelyharjoitukselle löytyy aina aikaa – niin elimellinen osa kävely on ainakin minun arkeani. Siirtäessäni painoa jalalta toiselle olen pohtinut paljon yksityistä, ylellistä, etuoikeutta, kohtaamista, arkisuutta, tirkistelyä, subliimia, joutilaisuutta, järjettömyyttä, merkityksiä, blackboxia, toimijuutta, kieltä ja tarinaa.
Kuljeskelua, ajautumista, joutumista. Harhailua.
Kiinnostukseni kävelyyn on saanut minut tutustumaan lähemmin kansainvälisten situationistien ajatteluun ja toimintaan. Heidän käyttämänsä menetelmä, dérive, tarkoitti kävelyä kaupunkitilassa. Dérive-kävely poikkesi (kunnon) kansalaiselta odotetusta, tavanomaisesta tavasta liikkua kapitalistisen järjestelmän luomassa kaupunkitilassa. Kyseessä oli nimenomaan ajelehtiminen tai ajautuminen vailla tiettyä päämäärää. Dérivelle lähtevä kävelijä päästää mielensä vapaaseen liikkeeseen, liikkuu sattumanvaraisesti kaupungissa ja havainnoi sitä, miltä erilaiset tilat tuntuvat ja millainen suhde hänellä on tai syntyy niihin.
Dérivestä innostuneena olen viettänyt tuntikausia harhaillen, ajelehtien ja kuljeskellen tutuissa arkisissa ympäristöissäni. Olen lukenut artikkeleita ja kirjoja aiheesta sekä tutustunut laajaan joukkoon käveleviä taiteilijoita.
Samalla olen tullut hyvin tietoiseksi kävelypraktiikkani etuoikeutetusta luonteesta ja omista etuoikeuksistani, jotka tekevät minusta halutessani näkymättömän ja oikeuttaa pienet ja suuretkin kotkotukset, voimakkaan performatiiviset eleet. Saatan turvallisesti kokeilla erilaisia asioita, provosoidakin. Minun ulkoisissa ominaisuuksissani ei ole mitään, mikä tämän estää. Saatan myös umpimähkään lähteä kotioveltani mihin suuntaan tahansa ja ylittää vaikeakulkuiset paikat ja esteet ongelmitta. Kaupunkitila on minulle saavutettava. Lähimaasto on minulle helppokulkuinen.
Kenties tämän vuoksi kävelystäni tai kuljeskelustani on tullut minulle enenevissä määrin yksityinen, näkymätön praktiikka, jonka tarkoitus ei ole avautuakaan muille. Huomaan olevani kurottamassa kohti erilaisten toimijuuksien rihmastoja ja rinnakkaisuutta sekä olemista taiteellisten tekojen sijaan.
Ensimmäinen kävely: Hei sinä muu!
”Miten elän näitä paikkoja? Miten kävelen? Solut hengittävät, ääriviivat katoavat, tulen yhdeksi enkä miksikään. Keskinäisriippuvuus ja huokaisu. Koronakeväänä elämänpiirini rajallisuus piirtyi selkeästi esille: Mihin omin jalkoineni pääsin? Ilahduttavan vaihteleviin maastoihin. Kiipeän kallioille, hypähdän kiveltä toiselle. Jos polveeni sattuisi vähän enemmän, en tekisi niin. Mahdollisuuteni olisivat kapeammat. Kallioille kiipeämiset ovat minun arkielämäni luksusta, minulle sopivaa somesisältöä, jonka kuitenkin lähes poikkeuksetta jätän julkaisematta. Yritän kiinnittyä virtuaalisen yhteisön sijaan tähän hetkeen ja käsillä olevaan yhteisöön: auringonpaisteeseen ja jo aavistuksen verran tummuneeseen vihreyteen. Etsiä tasapainoa yhdellä jalalla seisten kivenmurikan päällä. Mitä meille tapahtuu, jos siitä lohkeaa palanen?”
– Sadan päivän teos, 24.6.2020
Kriitikko ja taidehistorioitsija Lori Waxmanin mukaan surrealisteille kävely merkitsi ennen kaikkea sukellusta alitajuiseen ja kansainvälisille situationisteille se vastaavasti oli poliittiseen toimintaan johtava teko, jonka tarkoituksena oli radikaalisti muuttaa niin kaupunkiympäristöä kuin tapaamme elää siinä. (Waxman, 2017.) Minulle kävely on eräänlainen muutila. Tila, jossa muu tulee itseä ennen ja jossa jatkuvasti määrittelen itseäni tämän muun kautta. Juurakkoisella polulla kävellessäni puun juuri vaikuttaa minuun. Vähäisimmillään tunnen sen kengänpohjani läpi. Jos se muuttuu tai muuttaa muotoaan, silloin minäkin muutun. Tasapainoni järkkyy, pidättän hengitystäni – toisteisen rytmisyyden tilalle tulee katkos. Ja sen katkoksen jälkeen mikään ei enää ole niin kuin ennen.
Kävely on olemukseltaan hallitsematonta. Se pakottaa minut kohtaamaan muun.
Kävely on muuta.
Kun lähden ulos ovesta, se kaikki muu on jo siellä. Jokaisella askeleella rakennan suhdettani tähän muuhun. Jokainen askeleeni muuttaa tätä muuta, koska minä en ole aiemmin mennyt juuri siitä kohtaa tai vastaavasti olen kulkenut siitä jo niin monta kertaa, että olen tullut sille muulle jo niin tutuksi, että se tunnistaa minut jo kaukaa. Syntyy muistoja. Tapahtuu tunnistamista. Hätkähdyttää. Saatan tulla imaistuksi johonkin, mitä oikeastaan en osaa edes hahmottaa. Viekö minua eteenpäin askelteni rytminen toisteisuus vai vetääkö jokin paikka minua puoleensa? Kenties jokin tapahtuminen?
Ajattelen Emmanuel Levinas’ta ja hänen vaikeaselkoistakin ajatusta siitä, miten vastuuni toisesta on paljon ensisijaisempaa kuin minun irrallinen, minäkeskeinen täällä olemiseni. On Toinen, on muu. Levinas’lle tämä Toinen oli ihminen, jonka (kasvot) nähdessäni ymmärrän vastuuni tästä toisesta ihmisetä. Minulle tämä toinen ja muu on se välitön ympäristö, johon kävely minut johdattaa. Minusta on lohdullista ajatella omaa toissijaisuuttani tässä maailmassa, Toisen jälkeen tulemista. Lohduttaudun ajattelemalla niitä rihmastoja, joiden kautta olemme suhteessa toisiimme, menneeseen ja tulevaan.
Juuri kävellessä on niin paljon helpompaa olla muuta. En oikein vieläkään osaa sanoa, miksi näin on. Erityisesti silloin, kun kuljeskelee tois(t)en kanssa hiljaisuudessa tai kun koira nykii hihnan päässä, minun muunlaiseksi muuttumiseni tapahtuu kuin itsestään. Syntyy yhteinen epäröivä tila, joka hämmentää juuri sopivasti.
Minäkö? Vai sinä? Tästäkö? Ehkä kuitenkin yhdessä.
Kaikkihan oikeastaan on hyvin sattumanvaraista, onnenkauppaa. Tulee vastaan kaikkea muuta: oli kyseessä sitten vesilätäkössä kurvaava bussi tai sitten tuulen irrottama oksa. Kastun, jos taivaalta tulee vettä. Kaadun pyörällä, jos tiehen on ilmestynyt edelliskerran jälkeen ammottava aukko enkä huomaa sitä. Harvoin kuitenkin pysähdyn miettimään, mitä kaikkea voi tapahtua ja miten vähän siitä oikeastaan on minun käsissäni. Hyväkin niin. Jokin vaikuttaa minuun ja me vaikutumme toisistamme.
Kannattaisiko minun sittenkin vain muuskennella sen sijaan, että jokaisessa hetkessä mietin sitä, mikä minulle nyt on kaikkein parasta tai mitä minä haluan? Hajoamisessa on jotakin todella kaunista ja puhuttelevaa.
Rappukäytävän ovi lähestyy. Kotiin tullessani alan kirjoittaa.
Toinen kävely: Kävely ja kirjoittaminen
Kävely, käyskentely ja kuljeskelu ovat saaneet minut ajattelemaan kieltä ja sitä, miten kielellä voi rakentaa maailmoja tai sulkea niitä sisäänsä. Olen pohtinut, miten kieli rakentaa yhteyksiä kokemusten välille, liittää niitä toisiinsa ja välillä yllättäviinkin yhteyksiin. Arjessani kävely ja kirjoittaminen ovat kietoutuneet tiiviisti toisiinsa kävelyn ollessa kuin sisään- ja kirjoittamisen uloshengitys.
Silti niiden liitto ei ole ristiriidaton: näillä käytettävissä olevilla kielillä en pääse lähellekään sitä kokemusta, joka minulla kävellessä on. Vaikka yritän muistuttaa itselleni, että uloshengityksen on tarkoitus tapahtua itsestään, sisäänhengityksen voimalla, silti pieni ahdistus astuu mukaan, kun kädet asettuvat näppäimistölle, alkavat hapuilla kirjaimia ja muodostaa sanoja. Jostakin ilmestyy kulmikkuutta, koukeroisuutta, väkinäisyyttä, sopimattomia palikoita ja tyhjiä kohtia, jotka täyttyvät kolmella pisteellä. Yrityksiä olla enemmän kuin on, löytää jotakin nokkelaa, luoda. Kasvavaa tarvetta muokata ja korjata.
Kävellessä sen sijaan en korjaa mitään. En, vaikka vain hetkittäin onnistun olemaan läsnä hetkessä enkä roiku menneessä ja muistoissa tai yritä itsepintaisesti hallita tulevaa. Kävely on, ja saakin olla, hyväksyvää oleilua suhteessa kaikkeen, ennen kaikkea itseeni. Kävellessä singahtelevat ajatukseni, ohi pinkovat rusakot, sydämenlyönnit ja kauniisti kaartuvat puunoksat ovat kyseenalaistamattomasti suhteessa toisiinsa, rinnakkain ja lomittain. Äskeinen, todelta tuntuva havainto on jo haihtunut, askeleet ovat vieneet minut toisaalle ja tunnen, miten tuuli sujahtaa kauluksesta takin alle.
***
Kieltä olen pitänyt täsmällisen hallinnan välineenä. Kielen kanssa törmään poikkeuksetta sen rakenteisiin ja sääntöihin – tai kenties orjallisille uskontunnustuksilleni kielen systeemeille, säännöille ja perinteille. Minun on ollut vaikea päästä irti halustani ilmaista kielellä yksiselitteisesti, selkeästi ja virtaviivaisesti. Mielikuvissani kieli, jota käytän, soljuu kitkattomasti kirjaimesta toiseen, sanasta toiseen ja lauseesta toiseen. Hion tuntikausia kirjoittamaani tekstiä. Ärsyynnyn vaikeaselkoisuudesta. Kieleni virran on syytä viedä eteenpäin; se ei saa poukkoilla, assosioitua villisti tai olla puolivillaista. Olen aina halunnut, että ymmärrän ja tulen ymmärretyksi. Yksinkertaisesti, selkeästi ja kirkkaasti, jos mahdollista.
Olen aiemmin jopa uhmakkaasti ajatellut, että kielen ulkopuolella ei ole mitään; kaikki on mahdollista ilmaista sanoin. Tämä pyrkimys on toki vaatinut viitseliäisyyttä, mutta se on kuitenkin aina ollut mahdollista. Olen mennyt sanattomaksi lähinnä silloin, kun joku toinen on yrittänyt kuvailla jotakin tuntemustaan ja hänen suustaan on kuulunut vain ”Eh…”.
Enää en ole näin ehdoton. Sen sijaan pohdin maailman kieliä ja niiden suhdetta todellisuuteen tai todellisuuksiin, joissa elämme. Minusta on kiehtovaa ajatella, miten eri tavalla koemme maailmaa, jos puhumme eri äidinkieliä. Miten olemisemme asettuu näiden kielten väleihin emmekä oikeastaan koskaan voi tavoittaa kielillämme kaikkea sitä, mitä on? Koetun suhde kieleen ei ole kuin saumattomasti toisiinsa liukuvat värin eri sävyt, jossa pienikin vivahde on mahdollista tavoittaa. Koetun ja kielen väliin jää aukkoja, katkoksia. Kurottelen kohti ja silti jotain jää uupumaan.
Minulle kaikkein helpointa on ollut ymmärtää toisen ihmisen absoluuttinen vieraus silloin, kun yhteistä kieltä ei ole. Muistan hyvin bulgarialaisen pariskunnan, jonka kanssa istuin samassa junavaunussa Romaniassa vuonna 1999 tai 2000. Keskustelimme työstä, toimeentulosta ja korruptiosta. Tunnistin heidän puheestaan ainoastaan viisi venäjänkielistä sanaa: работать, денег нет, русская мафия2. Mies kertoi minulle, miten hän oli useamman kuukauden käynyt töissä, mutta ei ollut saanut palkkaansa kuukausiin, koska rahat olivat valuneet toisiin taskuihin. Koska en ymmärtänyt sitä, mitä hän yritti sanoilla minulle kertoa, huomioni kiinnittyi enemmän puhujaan itseensä: hänen eleisiinsä ja kasvojen ilmeisiin. Myös tila meidän välillämme muuttui merkitykselliseksi. Yhdessä loimme tilaa, jossa oli mahdollista kohdata ja jakaa sekä luottaa siihen, että jokainen osapuoli kurottaa toista kohti.
Kun yhteistä kieltä ei ole, Toinen on vieras loppuun saakka ja selonteko käy mahdottomuudessaan turhaksi. Kielen ulkopuolelle jää jotain määrittelemätöntä, sanoiksi taipumatonta ja minusta riippumatonta. Halu jakaa jotakin toisen kanssa pakottaa minut luottamaan ruumiiseeni. Tuntuun. Olemiseen. Silloin lakkaan yrittämästä ymmärtää. Kuuntelen.
Helsingin Sanomissa oli 2000-luvun alussa palsta, jossa tarkasteltiin suomen kielen sanoja ja niiden alkuperää. Palsta oli minusta kiehtova. Vaikka muistini yksityiskohtien kohdalla on epäluotettava, muistan erityisen selvästi sen, miten riemastunut olin, kun luin palstalta käsittää-verbin etymologisista juurista. Käsittää-verbi, joka on nykymerkityksessä hyvin abstrakti, on alkuperältään on ruumiillinen. Verbi on johdettu sanasta käsi. Sen merkitys on kehittynyt ’käsillä kiinni ottamisesta’ ’käsillä olevan tarkastelun ja havainnoinnin kautta’ kohti ’havaitsemista, älyämistä ja ymmärtämistä’. Minun ruumiini kurottaa kohti muuta. Se kohtaa, tutkii ja tunnustelee, kunnes oivaltaa jotakin tästä muusta, ehkä vähän itsestäänkin. Samalla tavalla kuin käteni tunnustelevat, minun jalkanikin kohtaavat ja käsittävät tämän maailman jokaikisellä askeleella. Käsittäminen syntyy yhteydestä muuhun, uuteen, erilaiseen, ennakoimattomaan tai itsensä kaltaiseen. 3
Hämärästi muistan myös sen, miten kyseisellä palstalla käsittää-verbin yhtenä juurena nähtiin saamenkielinen verbi, joka tarkoitti porojen ajamista aitaukseen vasojen erottamista sekä teuraaksi menevien porojen valikoimista varten. Sanakirjasta löysin saamenkieliset sanat giettâdit ja kiehtatit merkityksessä ’kosketella käsin; tappaa puukolla (poro)’. Tarkistin vielä asian koltansaamelaiselta ystävältäni. Hän osaltaan vahvisti asian: giehta tarkoittaa pohjoissaameksi kättä, aitit-osan viitatessa aitaukseen (aidin tarkoittaessa aitausta). Silloin giettâdit ja kiehtatit merkitys olisi ’ajaa porot aitaukseen’. Kuten eräs tuttavani asian muotoili: käsitettävä asia on ajettava aitaukseen, jotta siitä saa otteen. Otteen saan vain käyttämällä ruumistani.
Kieli on siis ruumiillista alkuperää! Kielen ruumiillisuus lohdullisella tavalla ankkuroi minut tähän materiaaliseen maailmaan, jossa elän. Voin luottaa tuntevaan ja tekevään ruumiiseeni silloinkin, kun sanat tuntuvat loppuvan tai katoavan.
Kolmas kävely: Keskellä ei mitään ja kaikkea
Katso tien varressa kasvavaa puuta. Katso tilaa itsesi ja puun välissä. Lähesty puuta ja tunne, miten tila sinun ja puun välillä muotoutuu uudelleen. Toista edeltävät vaiheet tunnustellen sitä, miten tila muotoaa sinua.
Tila muovautuu minun liikkeestäni. Samanaikaisesti se muovaa minua koko ajan. Ei ole tyhjyyttä. Kaikkialla on täyttä ja jo ollutta. Mikään askelistani ei voi olla se ensimmäinen.
Ensimmäiset askeleeni otin jo ennen kuin edes osasin seistä tukevasti paikoillani. Silti tämän paikan ensimmäinen askel ei ole minun. Se on otettu jo lukemattomia kertoja ennen minua. Nytkin tämän paikan askeleet ottavat minut, kuljettavat minua. Kun suuntaan askeleeni kohti tuota puuta, puu kävelyttää minua. Ei kuitenkaan lumoavasti eikä viettelevästi. Toteavasti antaa askelteni tapahtua.
Jos yritän riisua askeleen tapahtumisen siihen niin helposti tarttuvasta mystiikasta ja henkisestä ylevöitymisestä, mitä jää jäljelle? Ja miten kävellä ottamatta haltuun sitä, mikä minua ympäröi?
En osaa sanoa. Siksi kävelen edelleen.
Annan kävelyn tapahtua. Minulla ei ole päämäärää; olen vain osa tätä tapahtumista. Olen kaiken välissä, tapahtumassa, välisyyksissä. Olen menneen ja tulevan välissä. En asetu selkeisiin kategorioihin, vaan tipahdan jonnekin, mitä en osaa nimetä. Miten löytää ääni näille väleille? Miten löytää sanoja kuvaamaan tätä välillisyyttä, välejä, rakoja, koloja ja kuoppia?
Etsiessäni vastauksia tälle epämääräiselle tunteelle, joka ei jäsenny siten kuin olen tottunut maailmaani jäsentämään, löysin käsiteparin middle voice. Ihastuin siihen välittömästi. Olen etsinyt sille suomenkielistä vastinetta kielitieteilijäystäväni kanssa. Lähimmäksi pääsimme suomenkielisillä käsitteillä välirekisteri, keskirekisteri, väliääni, keskiääni tai ajatuksella ’rivien välissä olemisessa’.
Middle voice on jotakin, mikä haastaa vastakohdat ja nyrjäyttää totuttuja asetelmia. Sitä on vaikea pukea sanoiksi. Kävellessä tunnen sen toteutuvan kuin itsestään.
En ole vielä vakiinnuttanut käyttööni sopivaa suomenkielistä käännöstä, koska ryppyotsainen suhteeni kieleen tulee väliin. Tämän lisäksi suomen kielen sanat rajoittavat liiaksi. Suomeksi väli- kuulostaa (liian) selkeästi rajattavissa olevalta. Keski- kantaa mukanaan arvostelmaa: kuin jokin ei yllä ihan huippuunsa tai jää kesken. Middle sen sijaan on täynnä pehmeyttä ja avoimuutta. Sen keskellä kieli koskettaa kitalakea ja ilmavirta karkaa alta ja sivuilta ulos. Pääsee karkuun. Lausuessa hento tärinä resonoi kaikkialla. Suomen kielen tavut taas tekevät keskellä tai välissä olevasta kovin tarkkarajaisen eikä mielikuvitukselle jää tilaa. Siksi pidän middle voicesta kiinni sellaisena kuin se on luokseni tullut. Silloin suhteeni siihen pysyy riittävän utuisena.
Kielitieteessä middle voice tarkoittaa tapahtumista aktiivisen ja passiivisen välissä. Se korostaa tapahtumista tekijän tai teon kohteena olemisen sijaan. Siinä tekijä on aktiivinen, mutta häneen vaikuttaa tekeminen itsessään. Toiminta muuttaa häntä, tekemisen subjektia tapahtuessaan. Tämä kieliopillinen muoto on esiintynyt esimerkiksi homeerisessa kreikassa, sanskriitin kielessä, ja käsittääkseni se on yhä käytössä japanin kielessä.
Kirjoittaessaan middle voicesta filosofi Marjolein Oele siirtääkin huomion tekijästä ja tekemisestä tapahtumiseen prosessina, joka toteutuu tietyssä tila-ajassa. Middle voice korostaa sitä, miten tekijä väistämättä vaikuttuu ja muuttuu tekemisensä myötä. (Oele, 2020.) Individualistisen tekijyyden tilalle asettuu tekijän tekeytyminen. Sen voi ajatella toteutuvan moniäänisessä tapahtumisen tilassa. Koettu subjektius muuttuu tilalliseksi suhteeksi, verkostoksi, jossa kaikki vaikuttavat kaikkeen: minä sinuun, sinä muuhun ja muut minuun. En voi irrottautua tekemisestäni, en voi asettua sen ulkopuolelle enkä ole sille immuuni. Esineellistäminen muuttuu mahdottomaksi.
Silloin merkitykselliseksi muuttuukin keskinäisyys, keskiössä oleminen ja tapahtuminen sekä muutos, joka syntyy useamman tekijän yhteisvaikutuksesta. Huomio kiinnittyy siihen, mitä tapahtuu keskellä; ei alussa eikä lopussa; ei tekijässä eikä tekemisen kohteessa. Middle voice purkaa perinteisiä hierarkisia valta-asetelmia tekijän ja tekemisen kohteen välillä tehden tilaa muunlaisille tavoille jäsentää ja järjestää kokemusta ja tapahtumista.
”Tämä lähtis tästä nyt.” Jotain sellaista tapahtuu, josta ei yksiselitteisesti voi sanoa, kuka tekee ja mitä. Juuri sinne minäkin kaipaan. Minusta on ihanaa ajatella, miten minun tekemiseni tässä maailmassa sulautuvat juuri siihen, missä juuri sillä hetkellä olen. Ne eivät jätä jälkiä, merkkejä minusta. Olen osa kaikkea risteävää tässä aika-avaruudessa.
Minun toimijuuteni ajautuu ja huuhtoutuu. Samastun veteen, mereen, jokeen, koskeen, uomaan, tulvivaan ojaan, veden kuljettamaan ajopuuhun. Minun ääneni sulautuu muihin ääniin, haihtuu, muuttuu kiteeksi tai imeytyy maaperään.
Joskus sulaudun siihen, mikä asettuu menneen ja tulevan välille kykenemättä erottamaan, mitä mikäkin on. Silloin annan nostalgisten askelten viedä. Ne yllättävät minut paikoissa, joissa esivanhempani ovat asuneet.
”Morning pages: Dériven kerroksellisuus, lempeys ja hyväksyntä. Lupaus toivottaa muistot tervetulleiksi. Pidän niistä – nostalgiasta, muistamisesta, valokuvista. Voin kirjoittaa jokainen hetki muistoni uudestaan, olla yhtä niiden kanssa, tuntea, miten ne kuljeskelevat minussa. Siksi annan mieleni kiinnittyä mäntyyn, ikkunanpuitteisiin, hiekkakuoppaan, joista olen kuullut kerrottavan. Kävelen paikkoihin, jotka ovat tuntemattomia kerroksia minussa, siirtotaakkoja tai -lahjoja näkökulmasta riippuen. Ne ovat osa minun tarinaani, jolla ei ole alkua eikä loppua, ei erillisyyttä, ei aikaakaan. — Mahdollisuus löytää yhteys hylättyihin menneisyyksiin, jotka dérivessa voivat tulla todeksi. Näin kirjoitettiin.”
– Sadan päivän teos, 21.5.2020
Miten täynnä minä jo olenkaan! Mennyttä ja tulevaa, joita kannan tässä ruumiissani mukanani. Ajatuksia, tunteita, kokemuksia. Luettuja sivuja, dramaturgisia valintoja. Sekavaa oloa, kaaosta, ajoittaista kirkkautta. Värejä. Huomioni siirtyy ihoon; pintaan, joka koskettaa muuta. Tunnen, miten se on yhteydessä sisäisyyteeni samalla, kun se aistii kaiken ulkoisen. Ihoni on menneen ja tulevan välissä: paikoin patinoitunut ja kuitenkin ensimmäisenä kohtaamassa uutta. Minä ja muu kohtaamme ihollani, sen kautta ja sen avulla. Toteava ja tuntuisa kohtaaminen.
Näiden askeleiden myötä muistan esivanhempani, jotka olivat täällä ennen minua. Äitini nuorena tuossa maitolaiturilla sekä siskoni, joka melkein tarttui kyykäärmeeseen luultuaan sitä oksaksi. Omat ja kuvitellut muistot tuovat ajallisia kerroksia askeliini. Muuhun sekoittuu jotakin menneestä. Huomaan, miten vaikea minun oikeastaan on erottaa sitä, mikä on minun, siitä, mitä on tapahtunut jollekin toiselle.
Käveltyäni palaan muistiinpanojeni äärelle. Pohdin, millaisia merkityksiä olen kävelemiselle jo tähän mennessä antanut.
”Kävely transformaationa, tyhjentymisenä, hiljentymisenä, kirkastumisena, ratkeamisena, avautumisena, kadottamisena, häviämisenä, luovuttamisena, päästämisenä, asettumisena, antautumisena, hyväksymisenä, kohtaamisena, pysähtymisenä, tunnelmoimisena, yksinpuheluna, vuoropuheluna, kokemuksena, ruumiillisuutena, runoutena.
Kävely ruumiin runoutena – kuljeskelu ylellisyytenä.”
– Sadan päivän teos, 24.5. 2020
Middle voice auttaa minua jäsentämään kävelemisen kokonaisvaltaisuutta ja samanaikaista pirstaloituneisuutta, jossa on vaikea tehdä eroa tunnun, ajatuksen, muiston tai kohtaamisen välille. Minun ylellisyyttäni on se, kun saan unohtaa itseni keskelle kaikkea, olla osa jotakin muunlaista, joka puskee ja imaisee samanaikaisesti. Huokaisten palat asettuvat paikoilleen järjestäytyäkseen jo seuraavassa hetkessä uudestaan. Olen alussa, lopussa, keskellä, ytimessä ja periferiassa. Kaikkea tätä yhtä aikaa, limittäin, peräjälkeen, alusta loppuun ja lopusta keskelle. Pistemäisesti sinkoillen, suuntani kadottaen ja jokaikiseen suuntaan. Teen tekemättä ja tekeminen tekee minut.
Riina Hannuksela
Kirjoittaja on tanssin kentällä toimiva tanssi- ja yhteisötaiteilija sekä kirjoittaja, joka kävelee mielellään. Työssään hänelle on tärkeää edistää saavutettavuutta, osallisuutta ja kohtaamista.
1 Alkuperäisessä tekstissä kohta on kursiivilla.
2suomeksi: tehdä töitä, ei rahaa, venäläinen mafia.
3Ks. myös Suvi Vallin hieno essee Tarttuva ote (kädet ja sydän) kokoelmassa HALLITTUA KAATUMISTA ja muita ruumiinkielen asentoja. Siinä pohditaan myös abstraktien toimintojen ruumiillista alkuperää ja haastetaan länsimaisen filofian perinteistä henki – ruumis -dikotomiaa.
Lähteet:
Itkonen, Erkki et al. 1992. Suomen sanojen alkuperä: etymologinen sanakirja. Helsinki. Suomen kirjallisuuden seura.
Nelson, Maggie. 2019. Sinelmiä. Helsinki. Kustantamo S & S.
Oele, Marjolein. 2021. E-Co-Affectivity. Exploring Pathos at Life’s Material Surfaces. Albaly, New York. SUNY Press.
Pelissero, Marielle. 2018. To Drift, to Wave, to Waive. Performance Research Journal, vol. 27/3 – On Drifting, 72 – 73.
Springgay, Stephanie & Truman, Sarah E. 2019. Walking Methodologies in a More-Than-Human World: WalkingLab. New York: Routledge.
Szerszynski, Bronislaw 2018: ”Drift as Planetary Phenomenon”, Performance Research Journal, vol. 27/3 – On Drifting, 136 – 144.
Valli, Suvi. 2021: HALLITTUA KAATUMISTA ja muita ruumiinkielen asentoja. Helsinki. Osuuskunta Poesia.
Waxman, Lori. 2017. Keep Walking Intently. The Ambulatory Art of the Surrealist, the Situationist International, and Fluxus. Berlin. Sternberg Press.
***
Tekstissä esiintynyt Sadan päivän teos on kirjoittajan sekä Pia Lindyn yhteinen sadan päivän mittainen prosessi, joka toteutettiin touko – elokuussa vuonna 2020. Esseessä olleet tekstikatkelmat ovat kirjoittajan.
Esseen kirjoittamista ja Sadan päivän teosta on tukenut Taiteen edistämiskeskus kesällä 2020 sekä 2021 myönnetyillä korona-apurahoilla. Essee sai loppusilauksensa Mustarindan residenssissä Kainuussa tammikuussa 2022.
Kiitokset Joonas Maristolle polveilevasta keskustelusta middle voicen äärellä, Laura Feodoroffille käännösavusta sekä Pia Lindylle yhdessä ajattelemisesta, tekemisestä ja kommenteista.
Kuvatiedot:
Artikkelikuvassa Roihuvuoren metsäselänne toukokuussa 2020. Kuva Riina Hannuksela.
Riina Hannukselan kuva: Seliina Riikonen.
Artikkelia on muokattu 6.2.2022.
