 Katja Keränen – Toinen osajako -sarja jatkuu Kirsi Saastamoisen kysymyksillä -950 -teoksesta. |
Tanssista on kirjoitettu melko paljon kahdella tapaa: 1) katsoja/kriitikko kuvailee näkemäänsä 2) toimittaja/kirjoittaja haastattelee tanssin tekijää esityksen tai tekemisprosessin tiimoilta. Näin oli minunkin tarkoitus edetä.
Sitten aloin pohtia, että miten tähän tekijän ja katsojan maailmojen kohtaamiseen voisi saada uudenlaista näkökulmaa. Päädyin kääntämään juttusarjaani varten kysyjän ja vastaajan roolit ylösalaisin: haastan Liikekieli.com:issa julkaistavassa juttusarjassa tanssin tekijät esittämään minulle kysymyksiä, jotka toimivat lähtökohtana teoskohtaiselle tanssikirjoitukselleni.
Mitkä ovat päällimmäiset tunnelmat esityksestä?
Itketti. Ja tämä ei johtunut kaipuusta Kainuuseen, vaan teoksen yleisemmästä koskettavuudesta, merkillisestä henkilökohtaisuudesta ja jopa romanttisuudesta. Viimeisen niitin kaihomielisyydelleni iski koskettava loppukohtaus, missä perhe jäi istumaan pahvikuusten alle Kainuun korpimaisemiin. Loppu teki tästä vahvasti tekijöiden tarinan.
Teos avautui minulle paitsi muuttoliikkeen myös oman identiteetin tutkimisena: uudessa ympäristössä joutuu reflektoimaan omaa olemistaan ja taiteilijuuttaan sellaisesta näkökulmasta, mitä ei vanhassa ympäristössä tullut ehkä edes ajatelleeksi. Vieraalla paikkakunnalla joutuu myös hakemaan eräänlaista oikeutusta omalle olemiselleen ja taiteilijuudelleen. Mitä kauemmaksi kulttuurielämän keskiöistä mennään, sitä vähäisemmiksi käyvät myös kulttuuriset kehysrakenteet kuten tilat, katsojat ja kollegat. Etäisyys kulttuurielämän keskiöihin voi johtaa kiinnostaviin näkökulmiin ja jopa synnyttää uusia taiteen tekemisen keskiöitä, mutta etäisyys voi myös tukkia koko luomisprosessin. Olennaista taiteen tekemisen jatkumolla näyttäisi olevan, millaiset työskentelyolosuhteet uudessa paikassa onnistuu rakentamaan, miten tulee kohdatuksi ja laajemmin myös: miten onnistuu pysymään osana oman taiteenalan institutionaalista kenttää. Ja tietenkin tärkeimpänä: miten jaksaa uskoa oman tekemisensä merkityksellisyyteen.
Kaupunki-maaseutu-muuttoliike –kysymysten alla paini on kovin keskeistä ainakin nykykulttuurille, ehkä se on ollut sitä niin kauan kuin kaupunkeja on ollut. Ihmisten määrällinen keskittyminen näyttää joltiseenkin luovan mahdollisuuksia jonkinlaiseen kulttuuriseen ja taloudelliseen rikastumiseen. Samalla ihmisen luontosuhde on muuttunut. Länsimaiselle ihmiselle luonto ei ole villiys, jota vasten arjesta on selvittävä. Ravintoakin haetaan harvoin omin käsin luonnosta. Pihvi on nykyihmiselle, myös maalla asuvalle, usein helpompi hakea marketista.
Työ on keskeinen muuttoliikettä määräävä tekijä. Jäin pohtimaan yleisesti myös maalle muuttajien ajatuksia työelämän suhteen. Nykykaupunkilainen tuskin muuttaa maalle viljelläkseen maata ja kasvattaakseen karjaa, ainakaan suuressa mittakaavassa. Maaseudun perinteiset elinkeinot eivät ole vetovaltti, vaan työn toivotaan vastaavan sitä, mitä kaupungissakin tekisi. Halutaan maaseudun rauha, tila ja puhtaus, mitä vastaan omasta työprosessistakin ajatellaan tulevan sopusointuisempi. Ajatuksena on paluu luontoon, mutta ei kuitenkaan luonnosta eläminen. Nykyajan maalainenkin on usein kovin urbaani.
Miten esityksen taustateemana oleva voimakas paikallisuus vaikutti
katsojakokemukseen?
Itse olen kotoisin Pohjanmaalta ja uskon, että nämä samat teemat ovat esillä jokaisen maalta muuttaneen tai maalle muuttaneen historiassa ja tarinoissa. Sikäli teos oli hyvin yleistettävissä myös muualle kuin Kainuuseen.
Kainuu oli tämän teoksen paikka, teidän kotipaikkanne. Paikallisuus antoi teokselle voimakkaat juuret. Teoksen taustalla oli muutto isosta kaupungista pieneen, keskustasta periferiaan. Tätä teosta tuskin olisi syntynyt, jos ette olisi muuttaneet Kainuuseen. Taustanauhoilla kuultujen haastateltujen pohdinta nivoutui teoksessa yhteen elämäntilanteenne kanssa. Taustanauhojen puheet purkivat osin koomisellakin tavalla yleisiä tuntoja, mitä paikkoihin ja paikoista muuttamisiin liittyy. Teoksessa tilanteenne heijastui näiden ihmisten tarinoita vasten. Yksityisyys löi kättä yleisen kanssa, tietty paikka minkä tahansa paikan kanssa.
Yleistettävyydestään huolimatta paikallisuus antoi esitykselle voimakkaat juuret. Se tuntui esiintyjiensä näköiseltä. Tuli olo, että nämä tietävät ja tuntevat lihassaan, mistä puhuvat. Mietin esityksen jälkeen sitä, että miten syntyperäinen Helsingissä asuva helsinkiläinen tai vaikkapa ulkomaalainen kokee esityksen. Uskon, että esitys tulee luokse, mutta eri tavalla kuin meillä muuttoliikkeen lennättämillä. Toisaalta tällainen voimakkaasti tunteita koskettava esitys saattaa herättää katsojassa asuinpaikasta riippumatta myös kyynisiä mietteitä.
Entä esitykseen otettujen henkilökohtaisten elementtien käyttö?
Tarkoitat tällä ilmeisesti loppukohtausta? Esityksen henkilökohtaiset elementit saivat minulle aikaan sellaisen olon, että katselen esitystä, mikä on jollain tasolla hyvin omaelämänkerrallinen. Esityksestä tuli sellainen tunne, että tämä oli syntynyt todellisesta tarpeesta reflektoida ja ymmärtää omaa tilannettaan ja ympäristöään. Tämä ei ollut esitys, joka tehtiin, koska saatiin tilat, rahat ja ryhmä kasaan ja sitten alettiin miettiä, että mitäs tehtäisiin. Tämä tuntui esitykseltä, joka oli jollain tekijöilleen henkilökohtaisella tasolla pakko tehdä.
Oliko jokin kohtaus ylitse muiden / olisiko jotain voinut vielä tuunata?
Yksi kohtaus, joka oli todella koskettava, oli se kun Heikki esitteli kahta putken palaa, joista muodostui ihmisen ruumis, psyyke…ja sitten oltiin me katsojat: sosiaalisuus ja sitten se hengellisyys siellä putken päällä. Että voi kahden muoviputken palan kanssa kuvata ihmisen niin herkän kauniisti.
Hieno oli myös kohtaus puolivälin tienoilla, missä te slowmotionina liikuitte näyttämön taka-alalta eteenpäin. Siinä taisi puheiden tematiikkana olla luonto, rauhallisuus ja tila. Varjot, joita teistä taka-seinään muodostui, olivat myös osa visuaalista kokonaisuutta. Tämä oli ehkä sitä kuuluisaa kajaanilaista hitautta, kaupunginjohtajan sanoin: slowtownia.
Tuunaisinko? Kainuulaiseen lääkärissä käymiseen sisältyi jotain, mikä ei ihan pohojalaaselle auennut… Kohtaus oli sinänsä ihan hauska, joten en sitä kuitenkaan tuunaisi.
Millainen vaikutelma sinulle jäi kainuulaisuudesta / muuttoliikkeestä?
Opin, että muuttoliikkeen lukumäärä Kainuusta oli viime vuonna -950. Moni haluaisi ehkä palata kotiseuduilleen, mutta todellisuus esimerkiksi työn suhteen pitää kiinni kaupungeissa. Nauhoitetut haastattelut, mitä esityksessä käytettiin äänimateriaalina, kertoivat elämän ristipaineista: Kainuussa on luontoa, rauhaa, hitautta, tilaa, edulliset asumiskustannukset, luottamusta ja kauneutta, mutta siellä on myös tyhjyyttä, kateutta, kapeat työmarkkinat, vähän kulttuuria ja taidetta, yksinäisyyttä ja rasismia. Moni tasapainoilee ääripäiden välillä ja kaipaa aina sinne, mistä on pois: kaupungissa on liikaa ja maalla liian vähän.
Nämä vaikutelmat olivat pitkälti sellaisia, että olisin voinut liittää niitä myös omiin juuriini. Tunnistan tämän ristipaineisuuden oman kokemukseni kautta, vaikka en kaipaakaan maalle asumaan. Tunnen hennon vieraantuneisuuden, mihin urbanisoitumiselle antautuminen on minua kuljettanut. Tai ehkä se on vain vanhenemista.
Alla lainaus Kainuun nettisivuilta, missä Sotkamoon muuttanut Jussi kuvailee tuntojaan:” “Vaikka jäinkin kaipaamaan ystäviäni, olin jo kovin turtunut stressihenkiseen työhön kaupungissa ja ainaiseen kiireeseen. Kainuuseen muutto toi siihen melkoisen muutoksen. Täällä olen kyennyt olemaan lapselleni isä. Täällä minun ei tarvitse jossitella jälkikäteen, että olisi pitänyt antaa lapselle enemmän aikaa…”. Tämä on niin tuttuakin tutumman kuuloista perustelua maalle muuttajien suusta. Tärkeää olisi miettiä, mikä tekee ihmisestä isossa kaupungissa niin stressaantuneen? Voiko tähän millään itse vaikuttaa vai onko kaupunki-isä lähtökohtaisesti tuomittu olemaan poissaoleva isä? Voisiko tähän kiireeseensä itse vaikuttaa vai onko kaupunkiympäristö kaikkea omaa tahtoa pakottavampi?
Katselin myös rekrykainuun nettisivuja ja otsikot olivat hyvin positiivisia: ”Kajaanin ammattikorkeakouluun ennätysmäärä hakijoita”, ”Vuokatti matkailutilaston kärjessä”, ”Sisäasianministeriön tuore suhdannekatsaus on mieluisaa luettavaa kainuulaisille – huippusuhdanne maakunnassa jatkuu”, ”Iltapäiväkerho tarjoaa taidekasvatusta”, ”Ennätysmäärä uusia yrityksiä Kainuuseen” jne. Uutisointi oli hyvin positiivista ja toiveita herättävää. Tuli sellainen olo, että Kainuussa on kaikkea ja lisää vielä tulossa. Että elämä on Kainuussa ja oikeastaan kaikkien kannattaisi muuttaa sinne!
Maaseutu-kaupunki-muuttoliike – keskusteluun näyttää usein sisältyvän paljon tunteita. Asioita romantisoidaan tai paheksutaan yksisilmäisesti puolin ja toisin. Kielikuvissa käytetään usein myös binaarisia vastakohtia tyyliin maaseutu hyvä ja kaupunki paha. Viisarin suunta riippuu usein siitä, kumman seudun edustaja on äänessä: pääkaupunkiseudulla kirotaan maaltamuuttajien juntteutta ja urbaania ymmärtämättömyyttä ja maalta muuttaneet taas arvostelevat kaupunkilaisia ja kaupunkeja koviksi ja epäinhimillisiksi jne. Nämä ovat sietämättömiä yleistyksiä, mutta silti niihin törmää edelleen jatkuvasti. Tärkeää olisi yksinkertaisten yleistysten sijaan kysyä, miksi koen vaikkapa kaupungin tai maaseudun kylmänä. Miksi minulla on kaupungissa kiireempi kuin maalla? Millaista on kaupunkilainen juntteus?
Tällainen hyvä-paha -vastakohtaisuus oli esillä myös monien haastateltujen puheissa ja esitys toi tämän ristiriitaisuuden hauskalla tavalla koettavaksi. Teoksessa ei kuitenkaan kallistuttu yksisilmäisesti ihannoimaan mitään näkökulmaa, vaan hyväksyttiin tilanteeseen liittyvät ristiriitaiset tunteet.
Teemaan liittyy voimakkaasti myös kansainväliseen muuttoliikkeeseen liittyvät kysymykset. Suuret kaupungit ovat ainakin Euroopassa kovasti samanlaistuneet. Saattaa olla isompi elämänmuutos muuttaa Helsingistä Suomen maaseudulle kuin vaikkapa Helsingistä Berliiniin.
Missä esitystä kannattaisi esittää? Sitä on esitetty Kainuun eri kunnissa,
Kajaanissa, Puolangalla, Hyrynsalmella ja Suomussalmella, avautuuko esitys
myös muualla Suomessa / Suomen rajojen ulkopuolella?
Tähän vastaan tietenkin vain omasta näkökulmastani, mutta uskon, että teos toimisi ihan missä vain, koska se oli paikallisesta todellisuudesta ponnistava, mutta yleistettävissä. Teoksen aitous ja henkilökohtaisuus välittyvät varmasti myös laajemmalle yleisölle. Tekstitys on tietenkin ulkomaita ajatellen hoidettava, koska tekstillä ja puheella oli merkittävä osuus teoksessa. Ulkomailla teokseen liittyvä suomalainen eksotiikka toisi katsojille kiinnostavan näkökulman vieraaseen. On aina kiinnostavaa tunnistaa itsensä uudessa valossa toisen kulttuurin kautta.
Painin itse tällä hetkellä isojen kysymysten kanssa, kyselen tanssitaiteen merkityksien perään, (voisiko tehdä jotain konkreettisempaa ja hyödyllisempää elämässäni, onko salissa puuhastelustani kenellekään oikeasti mitään merkitystä, onko tanssitaiteesta mihinkään). Niinpä kysyn myös sinulta, onko tanssitaiteella merkitystä, jos on niin millaista?
Tanssitaiteen merkitys on jo siinä, että se on olemassa. Tanssin tekeminen ja liikkeen tutkiminen on ihmisen olemisen tavan tutkimista. Millä tavalla kokemus itsestä liikkuvana oliona vaikuttaa omaan olemisen tapaan? Tämä johtaa myös kysymykseen, että mitä voidaan tietää ihmisestä liikkeen kautta. Tanssi kysyy ihmisen liikettä monikerroksisesti: ei erillisenä ja mekaanisena suorituksena, vaan jatkuvan havainnoinnin läsnäolossa.
Liike on sinänsä jo loputon tutkimuskohde ja minusta tanssin oikeutus on jo tämä. Jos ottaa vakavasti väitteen kehon liikkeen keskeisyydestä, niin se jo ajaa tutkimaan liikettä. Tanssitaiteen vahvuus on siinä, että sen merkitysten tila on hyvin avoin.Tanssitaiteessa olemisen isot kysymykset saavat konkreettisen, lihallisen muodon. Tanssitaiteen tekeminen on jo kannanotto laajan ihmisyyden puolesta. Monet nykytanssin tekijät ovat taiteen periferiassa, mutta tämä ei poista heidän teostensa merkityksellisyyttä ja tärkeyttä.
Mietin, että millaista on toimia tanssija-koreografina pienellä paikkakunnalla. Täytyy olla melkoisen päättäväinen. Nykytanssin rahoitus ei isommissa kaupungeissakaan ole päätä huimaavaa, eivätkä tanssijat pääse usein leveän leivän makuun. Isoissa kaupungeissa kuitenkin on kollegojen tuki ja jakaminen. Pääsee itse myös katsomaan esityksiä, keskustelemaan ja kehittämään itseään tätä kautta ammatillisesti. Yksin tehdessä on toki mahdollisuudet kehittää itseään ja taidettaan omannäköiseen suuntaan, koska joskus välimatka tähän kaikkeen keskiössä tapahtuvaan kohinaan auttaa ehkä näkemään selvemmin. Ratkaisevaa sille, että jaksaako periferiassa toimia on se, pitääkö omaa työtään yksinäisenä vai kokeeko itsensä yksinäiseksi. Ensimmäinen voi olla positiivinen voimavara, mutta toinen saattaa jo syödä koko tekemisen mielekkyyttä.
Tanssin tekemisessä asia tietenkin vielä korostuu, koska kyse on jo sinällään marginaalisesta taiteenlajista. Jos on syrjässä tanssin tekemisen keskiöistä, niin on eräällä tapaa kaksinkertaisessa marginaalissa: nykytanssi on suurelta osin edelleen kulttuurin reuna-aluetta ja voidakseen toimia ammatissa, se vaatii jatkuvaa ponnistelua vaikka asuisi tanssin hektisimmässäkin keskuksessa. Tärkeää olisi kehittää yhteistyöprojekteja kasvukeskusten ja maakuntien välille. Se raikastaisi molempien ilmapiiriä ja toisi kaivattua dialogisuutta tanssin kenttään. On tärkeää, että Helsinkiin tuodaan tuotantoja myös muualta Suomesta. Tämän osoitti taas jälleen kerran -950! Kiitos siitä!
Katja Keränen on liikkeen ja kirjoittamisen sekatyöntekijä. Hän opiskelee teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä liikuntalääketieteitä Kuopion yliopistossa. Oman ja muiden liikkeen tutkiminen on Katjan jatkuva mielenkiinnon kohde.
