Kohtsilleen kuitenkin Aleksanterin teatterin paksut, viininpunaiset samettiverhot sujahtavat kiinni ja yleisöä pyydetään poistumaan ulos teatterista palohälytyksen vuoksi. Saariselle tulee hengähdystauko ja me mennään kuka kessulle, kuka pissalle ja odotetaan, että
Legendan mukaan Beto meni yksi kaunis päivä ohjaamaan jumppaa ja oli unohtanut musat kotiin. Sitten hän täräytti soittimeen salilta löytämäänsa lattarimusaa ja alkoi ketkuttaa jumppaajia sen tahtiin. So? Sitten vain
Uhrautuminen on käsittämätön tapa puhua määrätietoisuudesta, intohimosta ja jopa itsekkyydestä. Ei siinä ole mitään uhrautuvaa, jos alansa huipputaiteilija on saanut vuoden harjoitella kaiket päivät ilman huolta siitä, kuka kantaa evästä
Iva ja pilkka ja nöyryytyksen henki olivat käsinkosketeltavia. Katsomossakin tuli paha olo. Kun nöyryyttäjät saivat tarpeekseen, poistuttiin takavasemmalle keittämään kahvit niin kuin ei mitään.
Makuuhuoneessa oli erkkeri ja toimiva kakluuni. Mitä muuta voisi makuuhuoneelta toivoa? Keskityimme makuuhuoneen väreilyyn. Se oli, välittäjän sanoja lainatakseni, niin mieletön, että tässä huoneessa ei koskaan näkisi painajaisia.
Täytyy sanoa, Kevätuhrin partituuria tarkkaan tuntemattomana, että tärykalvot kirmakasti täyttänyt sireenimäinen ulina, sai minut hetkeksi miettimään Igorin (tai Saarisen) päähänpistoja: ”että tällainen kilinä nyt sitten tähän”.
Teos ei yrittänyt älyllistää ruumiillisuutta ja siksi se puhui kiihkoisessa rytmisyydessään täysin suoraan. Teos oli yhtä riisuttu kuin sen kolme vahvaa, mutta erilaisen persoonallista naistanssijahahmoa. Persekarvoja ei esitelty esittämisen vuoksi.
Lähtökohtaisesti olen usein kamalan vaivautunut, kun jokin teos kommunikoi voimakkaasti yleisön kanssa. Yritän aina pysyä huomaamattomana ihmisenä, jonka kanssa ei kommunikoitaisi. Itken verta, jos satun istumaan etupenkissä ja huomaan, että
En ymmärrä, miksi mitään taidelajia tai taiteen ympärillä käytävää keskustelua/kirjoittamista pitäisi irrottaa kokonaan tekijöistä. Senkö vuoksi, että taide pysyisi ”puhtaana”? Tai ettei vain ruokittaisi taiteilijoiden mahdollista orastavaa narsismia? Etteivät vain
Aforistinen, oivaltaviin asiayhteyksiin perustuva replikointi ja liike tuottavat kiinnostavaa, herkkää ja viisasta liiketekstiä. Teokset perustuvat siihen, että oivaltaminen saadaan näyttämään helpolta.
Aiemmin jokaisella vuodella oli oma merkitys ja aika tuntui koko ajan muuttuvan, uudistuvan. Havahdun teoksen johdosta siihen, että syyskuun 11. päivän terrori-iskuista on jo kahdeksan vuotta. Silti se on kuin
Teos oli tarina menninkäisten ja keijujen maailmasta, näkymättömästä rinnakkaismaailmasta tai unen hitaasta, usvaisesta maailma sta. En löytänyt itselleni paikkaa tuosta maailmasta, mutta sitä oli kaunista katsella.