Kirjoitussarjan kolmannessa osassa matkustetaan Amsterdamista Pariisiin. Nykytaiteen museo Centre Pompidoussa huhtikuulle saakka esillä ollut Danser sa vie –suurnäyttely kertoo länsimaisen tanssin historiasta sekä erityisesti tanssin ja kuvataiteen suhteesta 1900-luvun alusta nykypäivään.
Elämä on tanssia ja tanssi elämää
Tanssin esille asettaminen museoon on ilman muuta ollut haasteellista. Valokuvat ja videotallenteet korvaavat elävän taidemuodon kuitenkin elävöittävästi. Centre Pompidoussa on toki ollut näyttelyn ohella laaja oheisohjelmisto tanssiesityksiä. Yksi elävä tanssija museosalissa kuitenkin nähdään: Tino Sehgalin live-installaatiossa äärimmäisen hitaasti liikkuva tanssija on saanut samaan näyttelysaliin rinnalleen Henri Matissen La Danse –maalauksen. Danser sa vie –näyttely onkin kuratoinnin taidonnäyte: läpi näyttelyn rinnastetaan uutta ja vanhaa, valokuvia, maalauksia, veistoksia ja videoita sekä esitystallenteina että itsenäisinä teoksina. Katsoja käy läpi sekä tanssin että kuvataiteen 1900-luvun historiaa huumaavana kattauksena ja vakuuttuu siitä, kuinka tanssi on visuaalista ja visuaalinen kineettistä – tanssiteos voi itsessään olla kuin elävä maalaus ja kuvassa taas näkyä liikkeen energia. Samalla pyritään tuomaan esille tanssi- ja kuvataiteen vuoropuhelua taiteenlajien avantgarden kehityksessä 1900-luvun aikana – tanssitaiteen merkitystä tässä kehityksessä ei ehkäpä aina ole tarpeeksi huomioitu.
Näyttely on saanut nimensä ja alkuinnoituksensa Isadora Duncanin lausahduksesta vuodelta 1928: ”Taiteeni on yritys ilmaista olemiseni totuutta eleissä ja liikkeissä. — Alusta asti, olen vain tanssinut elämääni.” (vapaasti suomennettuna) Yhtenä punaisena lankana näyttelyssä onkin jäljittää 1900-luvun taiteen pyrkimystä linkittää taide ja elämä. Vuosisadan alkupuoliskon ekspressionistien jälkeen myös esimerkiksi Merce Cunningham puhui tanssista elämän ilmentymänä, ”katoavana hetkenä jolloin tunnet olevasi elossa”. 60-luvun dadaistit kapinoivat taidemaailmaa vastaan ja pyrkivät häivyttämään eroa taiteen ja elämän väliltä. Viime vuosikymmeninä yleistyneet osallistavan ja yhteisöllisen taiteen muodot, joita Anna Halprin etunenässä kehitti, taas luovat uudenlaisia yhteyksiä ”oikean” elämän ja taiteen välille.
Anna Halprin: Paper dance. Parades and changes (1965). Film 1995. Copyright Jacqueline Caux.
Tanssi itseilmaisuna
Näyttely jakautuu kolmeen teemaan. Ensimmäinen osio kuvaa 1900-luvun alun ekspressiivistä tanssia osana modernin yksilön itseilmaisua. Teollistuneessa yhteiskunnassa ja baletin estetiikan puristuksissa haluttiin löytää luonnollinen ja vapaa tanssi. Isadora Duncanin sensuelli ilmaisuvoima antoi vaikutteita myös Vaslav Nijinskylle, jonka L’Après-Midi d’un faune –teoksen (1912) skandaalin aiheuttanut loppukohtaus on esillä Centre Pompidoussa sata vuotta myöhemmin. Ekspressionistisen tanssin teoretisoija Rudolf Laban perusti Italian Monte Veritàan ”Taiteen koulun”, jossa hän käsitteli tanssia paitsi taiteena, myös rituaalina ja uskontona. Nijinskyn faunille ja Labanin kokeiluille Monte Veritàn metsissä taitaa olla velkaa näyttelyssä esillä oleva Anne Teresa de Keersmaekerin ja Thierry de Meyerin videoteos Counter Phrases (2002).
Ernst Ludwig Kirchner: Totentanz der Mary Wigman. 1926-1928.
Saksalainen Ausdruckstanz, Labanin oppilas Mary Wigman etunenässään, innoitti monia ekspressionistisia kuvataiteilijoita, mm. Emil Noldea ja Ernst Ludwig Kirchneriä. Museossa on nähtävillä myös amerikkalaisen koreografin Kelly Nipperin postmoderni versio Wigmanin Hexentanz -teoksesta – siinä tanssija toistaa Wigmanin liikkeet, mutta dramaattinen äänimaisema on vaihtunut monotoniseksi sekuntien laskemiseksi yhdestä kymmeneen yhä uudelleen ja uudelleen.
Esillä ovat myös mm. Auguste Rodinin Mouvements du danse –veistokset (1911) sekä luonnollisesti saksalaisen ekspressionismin lapsenlapsi Pina Bausch teoksellaan Frühlingsopfer (1975).
Mekaaninen, abstrakti keho
Futuristisen Tanssin Manifestissaan vuonna 1917 Filippo Tommasso Marinetti kirjoittaa: ”Tanssi on aina käyttänyt hyväkseen elämän muotoja ja rytmejä. Nyt on imitoitava koneiden liikettä — ja näin valmistauduttava ihmisen ja koneen yhdistymiseen, ja näin syntyy metallinen Futuristinen tanssi.” Näyttelyn toisessa osiossa nähdään, kuinka modernin ajan teollistuminen ja tekninen kehitys innoittivat myös tanssi- ja kuvataiteilijoita näkemään kehon abstraktina, mekaanisena ja geometrisena.
1900-luvun taiteen avantgarde-liikkeet – kubismi, futurismi, dada, Bauhaus ja venäläinen konstruktivismi – innoittuivat liikkuvasta kehosta ja tanssin väreistä, muodoista, energiasta ja rytmistä. Vassily Kandinskyn lavastussuunnitelmat ja Picasson abstraktit kehomaalaukset ovat saaneet rinnalleen Man Rayn L’impossibilité – tai toiselta nimeltä Dancer/Danger –readymade-teoksen (1920), joka muistuttaa kehon haavoittuvuudesta koneellisen sodankäynnin aikakautena.
Samaan aikaan Rudolf von Laban jatkoi ajatustensa kehittelyä, ja hahmotti kehon liikemahdollisuuksia graafisia muotoja apunaan käyttäen. Näyttelyssä on esillä Labanin liikeanalyysistä innoitusta saanut William Forsythen interaktiivinen multimediateos Lectures from Improvisation Technologies (2011), jossa liikeanalyysi näyttää liikkeen mahdollisuuksia ja määrittää tanssijoiden improvisaatiota.
Näyttämö maalauksena
Performanssin, tanssiteoksen ja installaation rajoja on joskus vaikea määritellä, ja näyttelyn viimeisessä osassa tutkitaankin, kuinka tanssin ja kuvataiteen väliset yhteydet ovat vaikuttaneet performanssin kehitykseen taidemuotona. Tanssitaiteilijat olivat mukana dada- ja fluxus -liikkeissä, eikä performanssitaiteesta olisi tullut nykyisen kaltaista ilman tanssin varhaisaikojen vaikutusta.
Merce Cunningham kirjoittaa: ”Katsokaa Jasper Johnsin tai Robert Rauschenbergin maalauksia. He käyttävät kangasta kuten minä käytän näyttämöä.” Cunninghamia innoittaneet abstraktit ekspressionistit saivatkin hänet ajattelemaan näyttämöä ei-hierarkkisena tilana, ei-figuratiivisena maalauksena. Monet 1950- ja 60-lukujen tanssitaiteilijat, kuten Trisha Brown ja Yvonne Rainer, tekivät myös kuvataidetta ja veivät tanssitaidetta odottamattomiin paikkoihin, kuten eläviksi installaatioiksi museoihin.
Jackson Pollockille maalaaminen oli fyysistä toimintaa ja action paintingista on innoitusta saanut Nicolas Floc’n performanssin, installaation, maalauksen ja koreografian rajoille asettuva Performance Painting –sarja.
Danser sa vie –näyttelyn loppupuolella näytetään taiteen ja elämän yhteys tuomalla esiin yhteydet populaarikulttuuriin. Andy Warholia kiehtoi charleston, ja hän onkin tallentanut charlestonin askelkuviot lattiadiagrammeihin. Koreografi Jérôme Bel inspiroituu myös pophiteistä teoksessaan Show must go on… (2001). Felix Gonzalez-Torres on toinen näyttelyn taiteilijoista, jonka Untitled (Go-Go Dancing Platform) –teokseen (1991) kuuluu elävä tanssija, mutta käydessäni näyttelyssä teoksessa korvalappustereoiden tahtiin minimalistisesti joraavalla tanssijalla oli harmi kyllä vapaapäivä.
Jérôme Bel: The Show Must Go On… 2001.
Felix Gonzalez-Torres: Untitled (Go-Go Dancing Platform). 1991.
Kuvat: Centre Pompidou
Maija Karhunen
Kirjoittaja oli vierailevana opiskelijana Amsterdamin School for New Dance Developmentissa (SNDO) syksyllä 2011.
