Kävely koreografiana

Alkusyksystä 2018 osallistuin jokseenkin vahingossa kolmeen esitykseen, jonka muotona oli jollakin tavalla kävely.  Esitykset käyttivät kävelemisen koreografiaa hyvin eri tavoin. Sari Palmgrenin ja suuren työryhmän suurteos Aidatut unelmat (Zodiak – Uuden tanssin keskus) liikutti yleisöä joukkona kannelmäkeläisten maisemien, paikkojen ja esityksellisten kohtausten läpi. Riina Hannukselan Walk me talk me Itä 2018 -festivaalilla johdatti minut ja toisen kanssaosallistujan kokeilemaan omien julkisten normiemme rajoja kävellen ja yhdessä jutustellen. Aino Juutilaisen ja Petra Vehviläisen ääniteos Jälkiä vei minut havainnoimaan ympäristössä eri tavoin suhteissa olevia olioita, asioita, kasveja ja systeemejä sekä omaa paikkaani kyseisen Itäkeskuksen kolkan muodostamassa ekosysteemissä. Yhdessä nämä kolme teosta muodostivat miellyttävän kokemuksen maailman monimuotoisuudesta ihmisen perspektiivistä käsin.

Kävelyssä elimistö laskeutuu lempeään ja hyrisevään käynnissä olemisen tilaan, joka avaa assosiaatioille ja luovalle ajattelulle suotuisan maaston. Esitysmuotona kävelyesitys tuo katsoja-kokija-osallistujan kehon ja liikkeen osaksi teosta. Osallistujana koen tutkimusmatkailijan riemua päästessäni osaksi maisemia ja paikkoja. Maiseman käsite muuttuu kävelyn kautta silmien edessä siintävästä kuvasta materiaaliseksi, kosketeltavaksi paikaksi ja leikkikentäksi. Ihmiskehossani tulen näin osaksi ympäristöäni, etäisestä tarkkailijasta kokeilijaksi. Jollakin tavalla kävelyesitys jo muodossaan enteilee ihmiskeskeistä perspektiiviä laajempaa olemismaastoa.

Jälkiä 

Kuunnelmamainen Jälkiä rakentui avoimeen koreografiseen muotoon. Kunhan olin löytänyt kartan osoittamasta paikasta laatikon ja linkin ääninauhaan internetissä, havaintoani ohjattiin vain hienovaraisesti. Teos rakentui sellomusiikille ja äänille sekä maiseman kuvailulle sanoin. Minua ei ohjattu tilallisesti, kokemukseeni vaikutettiin vahvojen musiikin ja tekstin luomien tunnelmien kautta. Jälkiä oli kaunis, arkisen elokuvallinen ja ekologisen lokeron kokemustani juurruttava teos eri olioiden kesken jaetussa ympäristössä. Tämänkaltaisten, uudenlaista kielellistä ilmaisua etsivien taideteosten olemassa olo on merkittävää ekososiaalisten kriisien aikakaudella. Se, millä tavalla kielessä kuvataan kokemustamme maailmasta, muista lajeista ja ilmiöistä, rakentaa ajatteluamme ja suhtautumistamme muuhun elävään. Jälkiä-teoksessa puhuttiin hiukan mössöistä, asioihin kietoutumassa olevaa ja positioita määrittelemätöntä runollista kieltä. 

Kohtaamisia 

Ennen kokemustani Jälkien parissa, osallistuin Riina Hannukselan fasilitoimaan kävelyesitykseen Walk me talk me. Energialtaan täysin toisenlainen, kohtaamiseen kannustava teos toi esiin olemisemme sosiaalisuutta oman ihmislajimme piirissä. Siinä missä Jälkiä upotti oman olemisen äärelle, Walk me talk me kehotti toimimaan. Toimintaa johdattelivat pelikortit, joita nostimme sattumanvaraisesti ja joista me, kaksi kokijaa ja Hannuksela saimme ohjeet koreografisille teoille. Kulkemamme reitti syntyi yhdessä tekemistämme valinnoista. Päädyimme Itäkeskuksen kauppakeskuksen sisälle, jossa mm. liikuimme korttiin piirretyn muodon mukaisesti tai otimme kontaktia vaatekaupun myyjään. Esitys rakentui Fluxus-tyyppisille ohjeille ja ohjasi osallistujan kokemusta selkeiden tehtävänrajausten kautta. Esitys lähti liikkeelle hiljaisuudesta ja havainnoille antautumisesta, jatkui toiminnalliseen peliosioon ja loppui keskusteluun. Meidät kortit ohjasivat keskustelemaan ja havainnoimaan julkista tilaa ulkopuolisuuden näkökulmasta. Minulle voimakkain esityksen synnyttämä kokemus oli pienen yhteisön syntyminen esityksen ajaksi. Olimme kuin kolme rikostoveria leikkimässä arkista toisin olemisen ja tekemisen leikkiä sekä vaihtamassa ajatuksia sosiaalisista tiloista, perheestä ja ulkopuolisuudesta. Tämän hetkellisen perheen syntyminen ei olisi tapahtunut ilman esityksen kontekstia ja tässä tapauksessa ilman Itä 2018 -festivaalia. Hannukselan tavoin tulen itsekin monia suuntia ja muotoja etsivän esityksen maastosta, mutta toisen kokijan osallistuminen tämän kaltaiseen esitykseen ei luultavasti olisi toteutunut ilman festivaalia, jossa kyseinen nuori, kertomansa mukaan juuriltaan afrikkalainen miesoletettu, oli töissä. Yhteiskunnassamme itseni ja toisen osallistujan arkiset koreografiat eivät liiemmin kohtaa. 

Kuva Sari Palmgrenin teoksesta Aidatut unelmat. Kuva: Jouni Ihalainen

Joukon lumo

Sari Palmgrenin ja työryhmän Aidatut unelmat muodostui matkaksi Kannelmäen sydämeen, periferioihin, niityille, puistikkoihin ja yksityisille pihoille. Mieleenpainuvinta tässä kuulokkeet päässä koetussa, tarkasti koreografioidussa kävelyssä oli niin sanotun reaalitodellisuuden sekoittuminen esitykseen. Eri puolilla lähiötä sooloina ja ryhmissä toteutetut liikekoreografiat, joissa tanssivat muutamat tanssin ammattilaiset ja joukko harrastajia, istuivat ja asettuivat maisemiin ja avasivat tilaa keholliselle ilmaisun vapaudelle. “Abstraktin liikkeen” ja satunnaisten ohikulkijoiden kohtaamiset loivat hauskalla tavalla tietoisuutta julkisen normaalin ja kehollisen vapauden rinnakkainelosta. Koreografia toi myös kauniilla tavalla esiin mittasuhteita ja etäisyyksiä; kauas katsomisen ja puuhun nojautumisen väliin mahtui joukko monia erilaisten välimatkojen tekoja. Myös kysymys julkisen ja yksityisen paikan rajoista oli reitin varrella läsnä. Oli jännittävää ja radikaaliakin vierailla itselle vieraiden ihmisten pihoilla. Vierauden ja yksityisen tilan kunnioitus muodostaa näkymättömiä aitoja itsen ja vieraiden välille. Teos väänteli lempeästi näitä aitoja hetkeksi uuteen muotoon.

Omassa kehossani voimakkaimmin resonoi puutarha-alueella multakasaan sijoittunut kaivautumisen teko. Lähes alastoman ruumiin maahan penetroituminen, maaksi tuleminen, vastasi omassa kinesteettisessä olemisessani jonkinlaiseen maan ja yhdeksi tulemisen, erillisyydestä irti päästämisen kaipuuseen. Muita aisteihini painautuneita hetkiä olivat sellisti Mikko Perkolan koskettava soitto Kannelmäen kirkossa, lasten kuoro kalliolla sekä niin sanottu loppuhuipennus, joka kokosi esiintyjät omenapuutarhaan loikkimaan yhteistä oodia vapaudelle. Omalle esteettiselle mieltymykselleni Aidattujen unelmien kehollinen ilmaisu sekä liikkeen rimpuileva ja kurotteleva laatu tuntui välillä raskaalta. Itse nautin erityisesti teoksen liikemaailman esiin tuomasta kehollisesta vapaudesta ja tilasta aistia kehoja ympäristössä. Toistuva vapauteen kurottelu, joksi liikkeen ilmaisun tulkitsin, tuntui välillä kokemustani liian voimakkaasti rajaavalta ja herätti etsimään (narratiivisiakin) merkityksiä kohtauksille. Myös ääninauhalta korviimme ajetut tekstit aiheuttivat minussa pientä vastarintaa, koska ne ohjasivat tulkintaani omaan makuuni hiukan liikaa, vaikka niiden käsittelemä ihmisen ja ympäristön suhde on aiheena tärkeä. 

Teoksen loppuosassa meidät johdettiin metsään, jossa joukko nuoria Tanssiryhmä Ihanien kehitysvammaisia tanssijoita tanssi ja oli pesissään. Kehitysvammaisten sijoittaminen piiloon metsään tuntui minusta harkitsemattomalta kehon politiikalta yhteiskunnallisessa tilanteessa ja historiassa, jossa vammaisten näkyvyys ja toimijuus on muutenkin liian hataralla pohjalla.

Kaiken kaikkiaan Aidatut unelmat oli kokemuksessani kunnianosoitus paikoille, maisemille ja mittasuhteille, joissa ihmisen koko on muuntuvainen. Ihmisjoukkojen rinnakkaisesiintyminen tässä nykytanssikentällä massiivisessa tuotannossa oli ilahduttavaa. Se loi toivoa yhteisöllisyydestä, yhdessä tekemisestä ja joukkovoimasta yhteiskunnallisena muutosvoimana. Esityksen jälkeen tiesi kävelleensä ja se tuntui ah, niin hyvältä!

Kati Raatikainen

Kirjoittaja on kirjoittamisesta pitävä koreografi ja esitystaiteilija.

 

Jälkiä, 8.9.2018, Itä 2018 -festivaali
Teos on koettavissa toistaiseksi Vuosaaressa ja Itäkeskuksessa ja tulevaisuudessa myös muilla Helsingin alueilla.
 
Walk me talk me, 8.9.2018, Itä 2018 -festivaali
Konsepti jatkaa mahdollisesti elämäänsä myös tulevaisuudessa.
 
Aidatut unelmat, 18.8.2018, Zodiak – Uuden tanssin keskus
 
Yläkuva Riina Hannukselan Walk me talk me -teoksesta. Kuva: Kati Raatikainen.