Anna Maria Häkkisen koreografia Dance oli elähdyttävä kokemus. Liikkeen energia, virtaava musiikki ja raikkaat valot tuottivat kokemuksen, joka tuntui hyvältä. Minulle se tarkoitti tässä yhteydessä ilahtumista, vapautumista, sallivia ajatuksia, uudelleen ihastumista tanssitaiteeseen ja kysymysten heräämistä.
Esityskauden päättymisestä on kulunut hetki aikaa ja katsomiskokemukseeni vaikuttavat itse esityksen lisäksi teoksesta kirjoitetut toiset arviot, Anna Maria Häkkisen ja Erno Aaltosen haastattelu Esitysradiossa sekä keskustelut muiden esityksen kokeneiden kanssa. Nämä kaikki suhteessa toisiinsa loivat minulle ajatusten jatkumoa.
Kun asetettuun liikkeeseen, valmiisiin tanssifraaseihin perustuva koreografia väheni tanssiteoksista, pitkään kaipasin niitä takaisin. Sen myötä tapani katsoa tanssia on kuitenkin muuttunut melko paljon, mikä on onni ja välttämättömyys. Käsitän eri tavalla aikaa ja tilallisuutta, ajattelen eri tavoin tanssin taituruudesta, esitysten rakenteiden mahdollisuuksista, katsojien ja esiintyjien suhteesta, esityksellisyydestä ja liikkeestä. Dance-teos sekoitti jollain tasolla historian ja nykyisyyden katsomisen tavat, ja ajattelun rakenteet tuli järjestää uudelleen. Teoksen ympärillä käydystä keskustelusta heijastelen myös sitä kysymystä, miten tanssiliikkeitä katsotaan? Voiko nykypäivän katsoja kokea 60-luvun tuoksuista tanssikoreografiaa tämän hetken ajattelusta käsin, vai ajaako se katsojan takaisin samoihin katsomisen tapoihin kuin menneessä ajassa? Onko helpompi olla täysin avoin, jos ei ole ennakkoymmärrystä asiasta? Vai painavatko historian suuruus, historian konteksti ja menneestä tuotu muoto liian paljon? Dance-teoksen taustalla vaikuttaa 1960-1970-luvuilla toimineen koreografi Lucinda Childsin työskentely ja ajattelu.
Dance-esityksen esiintyjät toteuttivat unisonoa toisiaan keskittyneesti aistien ja omaa liikkumista havainnoiden, jatkuvassa muutoksen mahdollisuuden tilassa. Unisono tarkoitti esityksessä minulle sitä, että he jakoivat saman rytmin ja tilan suunnan. Fokus ei ollut kohdennettu suoraan katsojiin, vaan se suuntautui aistivana olemisena tasavertaisesti tilaan, musiikkiin, aikaan, kanssaesiintyjiin ja esiintyjän omaan tanssiin. Tanssi kohottautui ympärijuoksuun, pyörimiseen, ja olin hurmioituneena vakuuttunut, että siinä näkyi kokonainen tanssin sykli, kiertokulku ja tanssijoiden keskenään luoma energia sekä heidän vapautensa kokea sitä kaikkea. Toistettavan koreografian, liikesarjat koin menneisyyden haamuiksi, jotka olivat olemassa tanssijoiden kehossa ja meidän kaikkien muistissa. Haamu-sanan voisi yhtä hyvin käsittää määrittäjänä tai jonkin raamittajana, joka näkyi esiintyjien tanssin tekemisen tavassa, laadussa ja dynamiikassa soolojen ja yhteisen, toisteisen koreografian välillä. Miten arvotan erilaisia tanssimisen tapoja vai onko kyse niiden vaikuttavuudesta? Olisin itse halunnut nähdä Anna Torkkelin soolon vasta esityksen loppupuolella, koska se sykähdytti minua paljon, ja ajattelin, että se olisi loogista esityksen rakenteen kannalta. Miten menneisyys on tanssijan kehossa, ja miten se löytää muodon, henkilökohtaisen olemuksen, kun tanssija saa vaikuttaa omaan tanssiinsa? Nyt ymmärrän, ettei kyse ole menneen arvottamisesta, eikä minun tarvitsisi ajatella tanssitaidetta lineaarisella janalla, vaan enemmän jatkuvana syklinä. Tästä kertoo myös se, ettei tanssihistoriaan esityksessä suhtauduttu ironisesti tai huumorilla, mikä on ollut ehkä yleistä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Dancessa pyrkimyksenä tuntui olleen toivottaa historia vilpittömästi tervetulleeksi, toiveena luoda suhde sekä historiaan että nykyhetkeen. Tämä tuli esiin myös esteettisissä valinnoissa. Ihastuin esimerkiksi esiintyjien kenkiin, sillä ne muuttivat koreografian estetiikkaa suhteessa historiaan ja ne synnyttivät ääntä; liikevastuksen ääni, kun kenkä koskettaa lattiaa.
Teoksen herkistyneisyys yrittää ymmärtää ja luoda suhdetta historiaan säilyttivät uutuudenviehätyksen, alati aistimisen ja tietynlaisen varuillaan olemisen katsojassa. Esityksen päättyessä, valojen sammuessa Saara Norvion askeleet kuuluivat vielä hetken pimeydessä, jonka olisin toivonut jatkuvan kauemmin. Metaforana ne varmasti jäävätkin kaikumaan aina seuraavaan hetkeen.
Heini Tuoresmäki
Koreografia: Anna Maria Häkkinen
Tanssi: Hanna Ahti, Georgie Goater, Anna Mustonen, Saara Norvio, Anna Torkkel, Soile Voima
Musiikki ja valot: Erno Aaltonen
Koreografin assistentti: Soile Voima
Tuottaja: Riikka Thitz
Tuotanto: Zodiak – Center for New dance, Stoa, Anna Maria Häkkinen
Teosta tukeneet: Koneen Säätiö, Suomen Kulttuurirahasto, Suomen Kulttuurirahasto / Uudenmaan rahasto, Taiteen edistämiskeskus
Residenssit: Ehkä-tuotanto (Turku), Kunstenwerkplaats Pianofabriek (Bryssel), O Espaço do Tempo (Montemor-o-Novo)
Kuva: Katri Naukkarinen
