Tuuli Loehensalo-Lindström ja Liisa Vihmanen ruotivat Kansallisbaletin uusinta ensi-iltaa.
Kaikki kaunis, mitä baletissa on!
Kansallisbaletti toi ensi-iltaan helmikuussa kantaesityksen uudesta satubaletista Kaunotar ja hirviö.
Teoksen koreografia on Javier Torresin, jonka Prinsessa Ruusunen on ollut ohjelmistossa jo muutaman vuoden ajan. Torres oli sovittanut tämän klassikkosadun nyt baletiksi, muokannut
tarinan baletin keinoin toteutettavaksi ja koostanut musiikin Ottorino Respighin orkesteri- ja balettisävellyksistä koko illan teokseksi.
Vaikka teos ei ollutkaan läpisävelletty baletti, musiikki kuljetti tarinaa selkeästi. Torres oli onnistunut valitsemaan johtoaihetekniikalla muutamia toistuvia melodioita, jotka soidessaan viittasivat hirviöön tai kaunotar-Belleen ja antoivat teokselle ryhtiä. Suosikiksi nousi Bellen yöllinen tanssi kuun valaisemassa huoneessaan, johon koreografi oli tuonut muusikot verhon taakse näyttämölle. Yleisesti orkesterin sointiväri oli täyteläinen ja oli virkistävää kuulla ihan erilaista musiikkia akustisesti soitettuna.
Kaunottaren ja hirviön maailma avautui muutoin katsojalle yltäkylläisinä väreinä ja rikkaina muotoina. Hetkittäin tuntui siltä kuin katsoja olisi siirretty vanhan, ehkäpä 1900 -luvun alusta olevan satukirjan sivuille. Tätä tuntuikin koko tuotanto tavoitelleen puvustuksen, lavastuksen sekä
musiikin keinoin. Suuri kiitos kuuluu Erika Turusen satumaisen kauniille puvustukselle.
Johanna Nuutinen, Ilja Bolotov, Evaldas Bielinis ja Lucie Rákosníková. Kuva Mirka Kleemola.
Javier Torres oli kerännyt tähän uuteen satubaletiin kaiken kauniin, mitä baletissa voi kuvitella olevan: keijukaishahmot, lavasteet, jotka osoittautuvat tanssijoiksi ja heräävät henkiin sekä divertiment-numerot, jotka kuljettivat tarinaa eteenpäin. Dramaturgisesti Kaunotar ja hirviö on onnistunut balettisatu. Tarina kulki eteenpäin rauhallisesti, mutta ei laahaten ja pysyi hyvin uskollisena alkuperäiselle sadulle. Pääparilla oli tarinan myötä aikaa kasvaa ja kehittyä ja pienillä karaktäärihahmoilla oli oma paikkansa.
Koreografisesti teos risteili konventionaalisen satubaletin ja neoklassisen baletin välillä. Konventionaalisuutta edustivat codat sekä pantomiimit, mutta niistähän klassikot koostuvat.
Neoklassiset osat olivat teoksen raikkainta antia. Tuulten ensemble-kohtauksen liikemateriaali oli
virtaviivaista ja tuulen olemusta korostettiin pirueteilla, liikkuvilla kuvioinneilla sekä käsien virtaviivaisella liikkeellä. Tämä, sekä Bellen ja hirviön kolme pas de deux’tä olivat ehdottomasti kauneinta liikettä teoksessa. Torres oli mahduttanut balettiinsa myös valkoisen näytöksen, jossa oli viitteitä niin Gisellen, Bajadeerin kuin Sylphidin valkoisiin unikuviin.
Bellenä tanssi keskiviikkona 26.2. Edita Raucerová ja hirviön roolin teki Michal Krcmar. Molemmat vakuuttivat teknisesti erittäin varmalla työskentelyllä. Ennen kaikkea Krcmar ylti toisen näytöksen codassa huikeisiin hyppypiruetteihin. Krcmarin tulkitsema hirviö oli
uskottava, ja takanani näytöstä silmä kovana seuranneiden pikkukaunotarten mielestä myös täysin rakastettava ja hurmaava hirviöprinssi. Väliajan alkaessa viereltäni kuului kiukustuneita huomautuksia, kuinka Belle saattoikaan olla niin häijy omalle hirviölleen.
Kaiken kaikkiaan Kaunotar ja hirviö oli kaunis satubaletti. Jotenkin hauskasti tuli mieleen, että siinä oli sisarpuolia Tuhkimosta, satuhahmoja Ruususesta (kissat!) ja unikuvien hurmaa Gisellestä. Jos pitäisi pohtia, mihin veisin pienen ballerinan alun tai ”palettia” vierastavan pienen herran, niin vastaus löytyy tästä teoksesta. Tässä oli kaikkea: sotilaita, keijuja, prinssi ja prinsessa ja ennen kaikkea taikaa!
Tuuli Louhensalo-Lindström
Kirjoittaja on FM, tanssija-koreografi ja tanssintutkija.
Vahva pääpari hurmasi
Linda Haakanan ja Tuukka Piitulaisen vuoro tanssia uuden baletin pääparina tuli perjantaina, 28. helmikuuta. Olen aina pitänyt Haakanaa varmana tanssijana, jonka suoritusta ei tarvitse koskaan jännittää. Niin oli nytkin. Teknisen varmuuden ja tarkkuuden lisäksi Linda Haakana on pikku hiljaa kypsynyt pirteästä tanssijasta kohti yhä lyyrisempää ja tanssillisempaa ilmaisua. Hänen liikkeissään ja ilmaisussaan on paljon samaa kuin Salla Eerolassa. Molempien käsiin voi huoletta antaa kokonaisen baletin.
Nuorelle Tuukka Piitulaiselle hirviön rooli oli varmasti lottovoitto. Täytyy antaa tunnustus baletinjohtaja Kenneth Grevelle, joka uskalsi antaa vasta parikymppiselle Piitulaiselle näin suuren vastuun. Eikä suotta. Nuoressa tanssijassa on kaikki edellytykset nousta miestanssijoiden eliittiin. Piitulaisen hypyt, piruetit ja linjaukset olivat kauniita ja kokonaisilmaisun tanssillisuus poikkeuksellisen vahvaa.
Linda Haakana ja Tuukka Piitulainen. Kuvaaja Mirka Kleemola.
Pari selvisi hienosti ensi-illasta, vaikka roolit ovat poikkeuksellisen raskaat. Sekä kaunotar että hirviö ovat näyttämöllä lähes koko teoksen alusta loppuun, muutamia suvantopaikkoja lukuun ottamatta. Toisen näytöksen alussa ollut pas de deux lukuisine nostoineen oli nappisuoritus. Haakana ja Piitulainen liukuivat toistensa käsissä sulavasti ja ilman pienintäkään puserrusta.
Torresin koreografiassa toisen näytökseen loppuun sijoitettu pitkä pas de deux, jossa hirviö on jo muuttunut prinssiksi, meni sen sijaan väsymyksen rajamailla. Muutaman haparoinnin lisäksi parin ilmeet kertoivat siitä, että kohtaus oli pitkä ja kivinen. Kaiken kaikkiaan ilta oli hieno ja tanssijat olivat upeita. Pikkuhirviönä tanssinut Oskari Karo Kansallisoopperan balettioppilaitoksesta toi oman hellyttävän lisänsä tarinaan.
Liisa Vihmanen
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka laittoi 7-vuotiaana balettitossut jalkaansa, eikä ole saanut niitä vieläkään pois.
