Mikä luo hyvinvointia, lisää työpaikkoja, ehkäisee syrjäytymistä, lisää yhteisöllisyyttä, kehittää yritysten innovatiivisuutta, tuo vientituloja ja turisteja sekä vahvistaa kilpailukykyä?
Vääriin käsiin joutuessaan taide luo otolliset edellytykset älylliselle tyhjäkäynnille. Taide on käsitteenä niin moniselitteinen, että siitä voidaan tarvittaessa muokata väline mille tahansa pyrkimykselle – oli sitten kyseessä rahan tai politiikan tekeminen. Taidetta arvostetaan yhä enemmän sen välineellisten arvojen vuoksi ja vähemmän sen itsensä vuoksi. Taiteesta halutaan milloin sitä ja milloin tätä. Varmaa on, että taiteelta vaaditaan yhä enemmän. Tuloksia, vaikutuksia, tuotteita, mielipiteitä, ideoita. Sama se, kunhan taide osoittaa hyödyllisyytensä.
Kulttuuripolitiikassa ollaan ihastuttu taiteesta ja luovasta toiminnasta saataviin taloudellisiin hyötyihin. Lähes yhtä paljon sydämentykytystä aiheuttavat taiteella saavutettavat sosiaalipoliittiset edut. Yhteisötaiteesta on lyhyessä ajassa tullut tapa todistaa taiteen yhteiskunnalista vaikuttavuutta. Yhteisötaide liitetään usein marginaalisten väestöryhmien yhteyteen. Esimerkiksi vanhusten, kehitysvammaisten, maahanmuuttajien, lähiölasten- ja nuorten kanssa toteutettavista yhteistaideprojekteista kuulee usein. Keski-ikäisten ja -luokkaisten toimistotyöläisten kanssa tehdyt projektit eivät osoittaisi samanlaista vaikuttavuutta.
Taide yhteiskunnan keppihevosena
Yleisen yhteiskuntapolitiikan ja kulttuuripolitiikan vahva liitto alkoi jo 1960-luvulla. Tällöin yhteiskuntaa ohjasi pyrkimys laajentaa hyvinvointivaltiota, mikä korosti valtion asemaa kansalaisten tukijana ja kasvattajana. Tässä ajassa kulttuuri ja taide nähtiin keinoina sivistää, lisätä tietoisuutta yhteiskunnasta ja itsestään sekä vahvistaa osallisuutta, toisin sanoen ehkäistä syrjäytymistä. Nähtiin tärkeänä, että kaikki kansalaiset ovat mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa. Näin voitiin varmistaa todellisen demokratian toteutuminen. 1970-luvun kulttuuripolitiikassa taiteen tarkoituksena oli yhdistää mullistavien rakennemuutosten repimää Suomea.
1970-luvun lopun Suomen kulttuuri- ja taide-elämää leimasi demokraattinen eetos, jota myös sen ajan kulttuuripolitiikka tuki. Taide kuuluu kaikille -ajatusta toteutettiin kehittämällä kuntien kulttuuripalveluita sekä edistämällä kansalaisten yhdenvertaisia mahdollisuuksia taiteen tekemiseen ja sen kokemiseen. Helsingissä muun muassa alueellisten kulttuuritalojen (Stoa, Kanneltalo, Malmitalo ja Vuotalo) perustaminen liittyy vahvasti tämän ajan kulttuuri- ja kaupunkipolitiikkaan. Tuomalla kulttuuria ja taidetta lähiöihin pyrkimyksenä oli luoda alueellista tasa-arvoa, tarjota kulttuuripalveluita sen alueiden asukkaille ja mahdollisesti ehkäistä niin sanottujen huonojen alueiden syntymistä.
Kohti taloudellista hyötyä
1970-luvulla taiteen maailmaan ei vielä ollut luikertanut ajatus hyödyn ja tavoitteiden vaatimuksesta. Taide palveli yhteiskuntapolitiikan pyrkimyksiä, mutta taide sai olla mitä oli, ilman sitovia tulostavoitteita.
Taloudellisen ja yhteiskunnallisen hyödyn dogmi nosti päätään 1990-luvun laman yhteydessä. Tänään taiteellisen toiminnan tulosten ja vaikutusten arvioiminen on tullut itsestään selväksi osaksi taide- ja kulttuurilaitosten, taiteilijaryhmien ja taiteilijoiden arkea. Nykyään taiteen olemassaoloa oikeutetaan melkein pelkästään muilla kuin taiteellisilla perusteilla.
Iso-Britanniassa taiteen yhteiskunnallinen vaikuttavuus, joka liittyy keskeisesti yhteisötaiteeseen, on ollut edellytys julkisen tuen saamiselle jo 1970-luvulta lähtien. Vaikka Suomessa tällaista vaatimusta ei eksplisiittisesti ole asetettu, penätään kuitenkin monilta tuen saajilta vaikutuksia, jotka ulottuvat pelkän taiteellisen kentän ulkopuolelle. Tuen saajat kohtaavat yhä voimakkaampia vaatimuksia osoittaa taiteellisen toiminnan hyödyllisyyttä ja monille sektoreille ulottuvia vaikutuksia. Luonteenomaista tälle eetokselle on taiteen yhdistäminen esimerkiksi hyvinvointipalveluihin tai liiketoimintaan. Taiteesta tulee näin ollen väline muiden hyötyjen saavuttamiseksi.
2000-luvulla taiteelta on alettu vaatia yhä enemmän näkyviä ja mitattavissa olevia tuloksia. Käsi kädessä tämän kehityksen kanssa kulkee taiteen soveltava käyttö. Taiteelliset sovellukset ovat erityisesti 2000-luvun kulttuuripolitiikan lempilapsi. Taidetta ja sen sovelluksia halutaan käyttää osana sosiaalipoliittisia pyrkimyksiä, kuten hyvinvoinnin ja terveyden lisäämistä, työttömyyden vähentämistä ja syrjäytymisen ehkäisyä.
Yhteisötaide – taiteen demokratiaa vai välineellistämistä?
Yhteisötaide ja yhteisötanssi jatkavat 1970-luvulla syntynyttä ajatusta taiteen demokratiasta ja demokraattisesta taiteesta sekä pyrkimyksiä vahvistaa ihmisten osallisuutta yhteiskunnassa. Voidaankin kysyä, palvelevatko taiteen yhteisölliset sovellukset pelkästään yhteiskunnallisia pyrkimyksiä taiteen jäädessä varjoon?
Yhteisötanssi voidaan nähdä yhtenä tämän kehityksen ilmentymänä. Yhteisötanssiprojektit ovat yhä useammin osa organisaatioiden yleisötyötä. Projektien kautta potentiaaliset yleisöt saavat tutustua teoksen tekoprosessiin, ehkä jopa itse olla mukana vaikuttamassa siihen. Niillä on myös markkinointiviestinnällinen pyrkimys. Tavallisille ihmisille suunnatut teosten ulkopuoliset tanssiprojektit toimivat keinoina tehdä oma organisaatio ja toiminta tunnetuksi. Projektit ovat yksi tapa osoittaa oman toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.
Yleisötyön toteuttaminen yhteisöllisten taideprojektien kautta on integroitunut niin voimakkaasti monien organisaatioiden ja toimijoiden arkeen, että sen luonnetta ei useimmiten kyseenalaisteta. Kasvava paine rahoittajien taholta vaikuttaa, mutta myös yhdenmukaisuuden tarve – kun nuokin, niin mekin.
Voidaan toki ajatella, ettei ole mitään pahaa siinä, että taiteen saavutettavuutta ja tunnettuutta lisätään erilaisilla projekteilla ja esityksillä. Taiteen tekemisen prosessi avautuu ja ihmiset pääsevät lähelle taidetta. Parhaimmissa tapauksissa huokutellaan uusia yleisöjä. Tuntuu kuitenkin siltä, että yhteisölliset ja osallistavat projektit ovat usein varsinaisten taiteellisten pyrkimysten kylkeen liimattava välttämätön paha.
Taide itsessään on yhteiskunnallisesti vaikuttava teko ilman väkisin väännettyä yleisötyöpajaakin. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö taidetta voisi hyödyntää moneen hyvään asiaan tai etteikö taidetta saisi tehdä mahdollisimman helposti lähestyttävästi. Mutta jos taiteessa arvostetaan vain sen välinearvoa, jokin olennainen osa taiteesta menetetään.
Taide on aina ollut ja tulee olemaan väline muiden kuin taiteesta itsestään kumpuavien tavoitteiden saavuttamiseksi, tavalla tai toisella. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää vaalia taiteen arvoa itsessään eikä ruokkia välineellistävää tapaa ymmärtää taidetta.
Laura Norppa
Kirjoittaja on saanut toteuttaa analyyttistä puoltaan ja intuitiivista taiteilijasieluaan monipuolisissa työtehtävissään taidehallinnon ja tanssin parissa. Syksyllä 2013 hän osallistui Liikekieli.comin järjestämään Writing Movement -kirjoitustyöpajaan, jossa tämä teksti sai alkunsa.
¤¤¤
Kirjoittajan kommentti:
Olen käyttänyt kirjoitukseni lähteinä graduani, jossa tutkin taiteen autonomiaa Suomen kulttuuripolitiikassa vuosien 1978 – 2011 välillä. Graduni lähdeaineistona hyödynsin mm. Eleonora Belfioren, Clive Grayn ja Jim McGuiganin tutkimuksia kulttuuripolitiikan välineellisyydestä ja sen vaikutuksista taiteeseen. Teoreettisenä viitekehyksenä käytin Theodor W. Adornon esteettistä filosofiaa taiteen autonomiasta. Tavoitteenani oli selvittää miten paljon kulttuuripolitiikassa välineellistetään taidetta eli pyritään sen kautta saavuttamaan muita hyötyjä kuin taiteesta itsestään kumpuavia. Tein gradun Sibelius-Akatemian taidehallinnon koulutusohjelmaan loppuvuodesta 2013.
