Zodiakin toiminnanjohtaja Raija Ojalan kiitospuhe Tanssin valtionpalkinnon jakotilaisuudessa 26.10.2004. Verratessa suomalaisen tanssin nykykuvaa sen 20 vuoden takaiseen, kehitysliemessä lilluneeseen negatiiviin, on nähtävä, kuinka kuva tullut yhä konkreettisemmaksi ja todellisemmaksi. Tämä aineellistuminen ei ole kuitenkaan tapahtunut millään äkkirynnäköllä.
Kuva: Heini Lehväslaiho
Arvoisa ylijohtaja,
hyvät kutsuvieraat ja kollegat,
rakkaat ystävät,
Liikkeellä marraskuussa -festivaalin avajaisissa vuonna 1986 pidin Exupéryn Pikku Prinssin kettuepisodia sattuvana analogiana suomalaisen nykytanssin silloiselle tilanteelle niin sen tuottamisen, taiteilijoiden, tilojen kuin yleisönkin näkökulmasta.
Taiteessa – kuten arkielämässäkin – tarvitaan yhteisiä sopimuksia, konventioita, jotka helpottavat ja edesauttavat vuorovaikutusta. Totesin tuolloin tanssitaiteen kohdalla näissä “sopimuksissa” olevan vielä paljon häiriöitä, jos niitä sopimuksia ilmeni lainkaan.
Tanssin tyystin olemattomat tukitoimet, sen vakiintumaton asema, satunnainen esitystoiminta ja siksi muihin taiteisiin nähden suppea yleisö vaikuttivat mielestäni eräänlaisena syy-seuraus–kierteenä tai itseohjautuvana oravanpyöränä, jossa nykytanssimme sai vapaasti kehittyä tai pikemminkin olla kehittymättä.
Liikkeellä marraskuussa -festivaali oli näet tuolloin niitä harvoja esitystapahtumia, joissa tanssi pääsi ja nousi hurmaamaan yleisöään lähes aineettomista loukoistaan. Siksi siitä haluttiin tehdä joka toinen vuosi toistuva perinne ja mahdollisuus.
Samalla olin kuitenkin näkevinäni paitsi ajassa, myös tanssin kehityksessä piirteitä, jotka oikeuttivat uskomaan, että tanssi olisi tulossa ja sen merkitys kasvamassa niin taideyhteisössä kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Tästä syystä taidepoliittisten päättäjien tuli mielestäni tehdä kokonaisvaltaisia ratkaisuja tuon positiivisen tulevaisuuden toteuttamiseksi.
Verratessani tanssin nykykuvaa nyt tänään tuohon lähes 20 vuoden takaiseen, kehitysliemessä lilluneeseen negatiiviin, on nähtävä, kuinka sen rasteri on tihentynyt piste pisteeltä ja kuva tullut yhä konkreettisemmaksi ja todellisemmaksi.
Tämä aineellistuminen ei ole kuitenkaan tapahtunut millään äkkirynnäköllä, vallankumouksellisella tanssin poliittis-taloudellisella arvonnousulla tai läpimurrolla – kuten silloin ehkä odotimme – vaan pienillä sissiliikkeillä siellä täällä: niin koulutuksen, VOS:n, Zodiakin, vapaiden ryhmien, ensemble-tuen, festivaalien, tiedotuksen, kansainvälisen toiminnan kuin tutkimuksen rintamilla – ja nyt aivan uusimmillaan aluepolitiikan kentällä ja käsittein.
Sekä tietenkin ja ennen kaikkea taiteilijoiden itsensä rajattomasta motivaatiosta ja kunnianhimosta tanssin omimpaan olemistapaan sekä ehtymättömästä luomisvoimasta tuon olemistavan esiinkuorimiseksi ja toteuttamiseksi mitä moninaisimmin muodoin, tyylein ja keinoin – usein olosuhteita nenästä vetäen.
Vaikka kuva ei ole vieläkään kaikilta osin täydellisenä ja toivottuna ilmitullut, ainakin traditioista ja konventioista voidaan jo nykytanssinkin kohdalla alkaa puhua, niitä vertailla ja tutkia.
Mutta koska puutetietoisuuden levittäminen on aina kiitollisuuden harjoittamista varmempi keino taiteen yhteiskunnalliseksi edistämiseksi, on tältäkin paikalta yhä muistutettava mm. tanssin taiteilijapolitiikan niukkuudesta – kuten aivan liian harvalukuisista apurahoista suhteessa räjähtäen kasvaneeseen taiteilijajoukkoon, eläkeongelmasta – kuin myös yhä ratkaisemattomista tilaongelmista, etenkin pääkaupunkiseudulla.
Aleksanterin teatterin akuutti haltijakriisi saa arvotalon näyttämään markkinatuulten armoilla ajelehtivalta arkilta, josta sinne syystä houkutellut tanssin treeni- ja konttorirotat saavat nyt kukin paeta takaisin olemattomiin toimisto- ja harjoituskoloihinsa, minne kukin itsekseen, parhaiten ja suurta mielikuvitusta edellyttäen löytää ja taitaa.
Otan kiitollisena vastaan minulle myönnetyn palkinnon, vaikka sydänjuuriani kalvaakin epäilys “omasta kuormasta syömisestä”. Onhan Zodiakin tuotantoajattelun yksi tärkeimmistä periaatteista ja lähtökohdista ollut kollektiivinen taiteilijajohtoisuus erotuksena yhden johtajan, kuraattorin tai tuottajan mallista ja mielipidevallasta. Tämä periaate on toiminut Zodiakissa hyvin ja toimii yhä edelleen.
Zodiakin saama tanssin aluekeskusstatus ja sen myötä tuleva lisäresurssointi nousee lohdukseni merkityksessään tämän henkilökohtaisen huomionosoituksen yläpuolelle. Haluan omalta osaltani taata, että tuo yhdistetty valtion- ja kaupunginpalkinto jakautuu mahdollisimman monille taiteilijoille – mm. syventyvänä luomisrauhana, lisääntyvinä työtilaisuuksina, parempina palkkoina, pidempinä esityskausina, aktiivisempina yleisösuhteina, tiuhempana koti- ja ulkomaisena yhteistyönä ja –tuotantona jne.
Niin kuin tanssin henkinen ja etenkin aineellinen tuki, niin on sen voima ja vaikutus oleva – aina ja kaikkialla.
Kiitos!
Raija Ojala
