Simo Kellokumpu — Nuori koreografi kohtaa taitelijaelämän realiteetit. Ensimmäisen toimintavuoden tilinpäätös.
Lokakuussa 2003 suoritin viimeisen osan tanssitaiteen maisterin tutkinnostani Teatterikorkeakouluun. Virallisen maisterin paperin sain käteeni joulukuussa.
Siirryin tanssin kentälle äärimmäisen onnellisena opintojeni vihdoin päätyttyä, mielessäni jonkinlainen aavistus kentän kovasta arjesta. Irtisanouduin opiskeluaikani työpaikasta, jolla olin mahdollistanut opintoni ja päätin keskittyä koreografin toimeen.
Varsin pian huomasin, että opintosoosista selviydyttyäni oma koreografinen identiteettini selkiytyi voimalla ja nopeasti, kun niin sanotusti ”ylimääräinen kohkaaminen” opiskeluun liittyvän valtaisan informaation kanssa päättyi. Huomasin myös, että selviytyäkseni taloudellisesti voimalla ja nopeasti selkiytyneen koreografin identiteettini kanssa minun olikin haettava muuta kuin tanssityötä.
Tämä oli oletus arjesta numero yksi, joka piti paikkansa: töitä ei ehkä ole, olipa ala mikä hyvänsä. ”Heittäydyin” freelancer-koreografiksi.
Yhteen vuoteen on kuitenkin mahtunut yllättävän paljon arkista tanssiasiaa. Päätin listata tapahtumia satunnaisessa järjestyksessä:
1) ensimmäinen ja toinen varsinainen ammattiproduktio koreografina
2) kaksi tanssijantyön peruuntumista/lykkääntymistä teosten rahoitusvaikeuksien takia
3) yksi koreografisen työn peruuntuminen
4) keikka Pyhäjärven Täydenkuun tansseissa
5) oman tanssiryhmän perustaminen
6) keikka Turussa
7) Tiloja tanssille –yhdistyksen ammattilaisten treenitunneilla käyminen
8) kahteen koetanssiin osallistuminen
9) Tanssitaiteilijain liittoon liittyminen
10) pieni väärinkäsitys tanssikriitikon kanssa
11) tuotantohakemusten suunnittelua
12) taksiajelua ympäri pääkaupunkiseutua ahdistuneena koreografina (ks. kohta 10)
13) ryhmäteoksen suunnittelua
14) yhden tv-mainoksen koreografikeikka
15) liiton koreografijaoksen kokoukseen osallistuminen
Listattuani ensimmäiset 15 kohtaa päätin lopettaa listaamisen, koska tajusin että freelancerin irrallisuus on täysin tanssikentässä elämistä.
Tajusin myös että taloudellinen tilanteenikin on alkanut kohentua, koska tällä hetkellä osa-aikainen työni liikuntavammaisten parissa takaa minulle perustoimeentulon. Työlläni ei ole mitään tekemistä ammattinimikkeeni tai maisterin tutkintoni kanssa, jos asiaa yrittäisi ilmaista opintopoliittisin termein.
Oli miten oli, taiteilijan näkökulmasta ajatellen tilanteeni on lähestulkoon täydellinen: keskityn koreografisten taideteosten tekemiseen. Koreografin ammattinimikkeen näkökulmasta ajatellen tilanteeni on yleinen: valmiita työpaikkoja ei ole ja saan pääasiallisesti palkan työstä, jolla ei ole mitään tekemistä ammattini kanssa.
Monta kertaa olen pähkäillyt kuinka selvitä pelkästään kulttuurisen pääomani kanssa yhteiskunnassamme. Pähkäily jatkuu.
Tanssikentän pelit ja leikit
Olen seurannut viime aikoina käytyä tanssikulttuurikeskustelua mm. kriitikon ja taiteilijan välisestä suhteesta. Näkökulmaani voi pitää helsinkiläisenä ja esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuurisivujen ja Tanssi-lehden seuraamiseen pohjaavana.
Todella vitsikkäästi aloittaen ehdotan, että ensi vuoden Helsingin yleisurheilun MM-kisojen yhteyteen järjestettäisiin tanssin omat kisat. Saisimme näin ollen kaikille selväksi kuka tuli ykköseksi, kuka oli toiseksi paras ja niin edelleen. Tanssikisojahan on jo, mutta näissä tanssikisoissa mittaisimme senttimetrit ja sekunnit, jolloin mitään tulkinnanvaraa ei jäisi sille, kuka nyt loppujen lopuksi on paras eli tanssin maailmanmestari.
Mukaan otettavien henkilöiden valinnasta voisi tietysti kiistellä loputtomasti, ja jokaisella olisi esittää oma listansa. Ja niin edelleen. On joka tapauksessa selvä, että kaikki mukana olevat ansaitsevat paikkansa, selvisivät he sitten alkueriin tai finaaliin, hiukan olympiahenkeä mukaillen.
Kulttuurissamme on tapana luottaa asiantuntijoihin. Taiteessa tämä ei suoranaisesti päde; taiteen kokeminenhan perustuu henkilökohtaisille mieltymyksille. Taiteen kokemiseen en tarvitse asiantuntijan apua, koska se tapahtuu spontaanisti. Ero hyvän ja huonon taiteen välillä ei liity siihen pidämmekö teoksesta vai emme; moni hyvä teos on vastenmielinen.
Tanssipolitiikan harjoittaminen kritiikeissä on melko läpinäkyvää. Mitä merkitystä lukijakunnalle loppujen lopuksi on kirjoituksista kuka on paras ja kuka toiseksi paras?
Idols- ja Popstars –kulttuuriin väsyneenä kaipaan luettavakseni kritiikkejä, jotka myös herättävät syvempää sisällöllistä pohdintaa teoksesta eivätkä ainoastaan tyydy toteamaan ilman perusteluja että menkää katsomaan Suomen parasta tanssia. Tiedän minne suunnata, jos haluan nähdä Suomen parhaat tanssijat Suomen parhaissa teoksissa, mutta minne menen jos haluan nähdä Suomen parasta teatteria tai ostaa Suomen parhaan kirjan?
”Menkää ostamaan Suomen paras kirja.” Esiintyykö tällaista kritiikkiä muilla taiteenaloilla? Vai onko niin, että mainostamalla tanssia Suomen parhaaksi kriitikot kantavat kortensa kekoon edistääkseen tanssin asemaa kulttuurikentällä?
Oma kokemukseni elämäni ensimmäisestä ammattiproduktion saamasta kritiikistä on jälkeenpäin ajateltuna melko hupaisa prosessi, mitä se ei ollut niihin aikoihin kun kritiikki ilmestyi.
Lyhyesti sanoen työryhmälläni tuli pientä kiistaa kriitikon kanssa koreografiseen työhöni liittyvistä faktoista koskien musiikkivalintojani. No, tärkeintä koko prosessissa oli se, että tällaiset hellät yhteentörmäykset vahvistavat ja lujittavat uskoa omaan tekemiseen. En tietysti toivo, että tulevaisuudessa joutuisin ahdistuneena huristelemaan taksilla pitkin pääkaupunkiseutua halutessani todistaa kantani teostiedoista oikeiksi; tähän minulla ei ole taloudellisesti varaa. Tajusin konkreettisesti, että tärkeintä on tehdä teoksia eikä pyöriä mediabordellissa. Turnaus- ja törmäyskestävyyden lisääjänä koko jupakka toimi erinomaisena esimerkkinä itselleni.
Faktojen puolustaminen on eri asia kuin makuasioihin reagoiminen. Tietenkin negatiivinen kritiikki ottaa päähän, mutta pitäisikö taiteilijan avata teosta hiukan lisää murskakritiikin jälkeen? Jokainen tehköön oman ratkaisunsa.
Uskon, että taiteen arvosteluja seuraava ja lukeva yleisö ymmärtää makujen moninaisuuden. Jokaisellahan on kokemusta teoksista, joiden näkeminen on itselle ollut jotain aivan muuta mitä kriitikon kirjoituksista olisi voinut olettaa. Olennaista kuitenkin työryhmän kannalta on, että kritiikki ilmestyy.
Helsingin Sanomien kritiikki on pääkaupunkiseudulla työskenteleville tärkeä, epäilemättä myös maakunnissa. Mielestäni on turha edes pohtia tuleeko kritiikkiä vai ei; Helsingin Sanomien tehtävä ja samalla vastuu on osaltaan ”uutisoida” kritiikein kulttuurikentän esityksistä ja tapahtumista. Yksittäisen kriitikon tai toimittajan tehtävää ja vastuuta en tiedä.
Tanssin arvokkuudesta
Tanssin eri lajien vastakkainasettelu on vanhanaikaista. Ymmärrän kyllä mikä arvo on sillä, että aikuiset ihmiset leikkivät suurella näyttämöllä prinsessantapaista tiara päässä, mutta miksi arvostusta ei löydy myös Paula Tuovista lainatakseni esimerkiksi naiskoreografille, jota ”..haukutaan lehmäksi, joka terapoi (Tanssi-lehti 2/2004).”, vaan lukiessani tanssikritiikkejä prinsessa ja lehmä asetetaan palstoille siten, että lehmän pyörinä saa pienemmän palstatilan kuin prinsessan.
Tästä taas voi, mikäli haluaa, vetää johtopäätökset lehmän pyörinän taiteellisesta ja kulttuurisesta arvosta, koska kaikkeahan mitataan määrällisesti; mitä enemmän ja suuremmin sen parempi.
Odotankin innolla niin sanotun lehmäteoksen toisen miehityksen kritiikin lukemista sen rinnalle, että tiedän kuinka toisen miehityksen prinsessa selviytyi vaikeasta roolistaan.
Ymmärrän, että länsimainen sivistysvaltio tarvitsee prinsessansa, mutta mitä tanssitaiteelle tapahtuisi, jos näyttämöllä olisi aina juhlat käynnissä? Teosten ja lajien ottaminen osaksi nykyaikaa on tärkeää. Lakonisesti tietysti voi todeta että ”terapoiva lehmä” –määrittelyt ovat osa nykypäivän ilkeilyn kulttuuria. En tosin tiedä, kumpi on ilkeämmin sanottu aikuisesta naisesta: ihana tiarapäinen prinsessa vai terapoiva lehmä?
Mitä sitten on arvokkuus? Arvokkuutta on kaikissa yrityksissä täyttää velvollisuus. Ymmärrän toki, ettei kriitikon tehtävä ole edesauttaa tanssitaiteilijoiden ja tanssin asemaa kulttuurin kentällä, vaan hän voi ja saa yksipuolisesti suosia tai valita ne teokset joista on hyvä kirjoittaa. En peräänkuuluta peruskoulumaista tasapäistämistä, jotta kaikilla olisi kivaa, vaan pikemminkin tanssin monipuolisuuden näkemistä arvokkaana ja suomalaista kulttuuria rikastavana.
Uskon, että kritiikin kirjoittaminen on mitä suurimmassa määrin luovaa työtä. Arvostelijalla on suuri valta joko vahvistaa tai murtaa vallitsevia ennakkoluuloja ja uskon, ettei arvostelijan tulisi olla liian sidoksissa aikakautensa kaavoihin ja arvostuksiin. Yksipuolisen (tanssi)politiikan tekeminen köyhdyttää mitä tahansa yhteisöä ja ajatusta pidemmälle vietäessä siihen sisältyy fasismin siemen.
Kirjoittaja on Helsingissä asuva freelancer-koreografi.
www.simokellokumpu.com
