Koreografi Arja Raatikainen kertoo haastattelussa uusimmasta teoksestaan sekä paljastaa muun muassa unohtaneensa tanssi-innoittajansa nimen.
Kuva: Tanja Ahola
Tanssin kautta kohti luonnontilaista ihmistä
Arja Raatikainen teki Pyhäjärven Täydenkuun tanssit -festivaalille kantaesityksen Numen, joka myös oli festivaalin avaustapahtuma. Teos nähdään elokuussa myös Helsingin juhlaviikoilla. Pitkä prosessi on takanapäin ja ennen kuin ehdin kysyä yhtäkään kysymystä Raatikainen ehättää sanomaan:
– Älä tee sitten haastavia kysymyksiä (naurua). Olen aika tyhjä koreografi tällä hetkellä. Tuntuu kuin kelluisin vain ilmapatjan päällä. Hymyilen vaan kaikille ja sanon joo-o, kiva. Tällaisissa fiiliksissä siis olen.
Miltä tuntuu nyt kun Numen on eilen, 25.7.2006 saanut ensiesityksensä?
– Niin kuin sanottu niin vapauttavalta. Mieletön työ on taas saatu päätöspisteeseensä. Ensi-ilta on aina ensi-ilta ja siinä voi mennä ihan lukkoon, mutta tanssijat onnistuivat kuitenkin hyvin ja se oli minulle kuin lahja.
Numen on muotoutunut pitkän ajan kuluessa ja harjoitusjaksot Raatikainen jakoi kahteen osaan, joiden välillä oli kuukausien muhimistauko.
Kerrotko Numenin tekoprosessista?
-Työryhmän kanssa aloitin lavastus-, puvustus- ja äänisuunnittelun kesän lopulla. Tyttöjen kanssa aloitin lokakuussa, tehtiin sellainen periodi lokakuusta joulukuun loppuun. Silloin tuotettiin liikemateriaali. Nyt sitten toukokuun puolesta välistä tähän on jatkettu.
– Tein ensimmäistä kertaa näin, että jaoin ajan kahteen osaan ja se tuntui aika hyvältä. Syyskaudella olin saanut jonkun liikkeellisen aihion tuotettua. Sitä sitten fundeerasin kevätkaudella. Työtapa tuntui jotenkin helpommalta. Liikemateriaalin tuottaminen on mielestäni hirveän työläs vaihe.
– Silloin jos teen soolotyötä, niin silloin tykkään sellaisesta alun möyhennysjaksosta, jossa päivitän omaa kehollista olotilaa ja viritystä. Niitä lähden kaivelemaan vapaan assosioinnin kautta. Se on ihanaa, kun ei ole minkäänlaista suorituspainetta tai luomisen tuskaa siinä vaiheessa, sen kun piehtaroi ja mölyää siellä. Siitä pikkuhiljaa lähtee koreografinen kaiverrustyö.
– Tyttöjen ( teoksessa tanssivat Jonna Eiskonen, Jenni-Elina Lehto ja Terhi Vaimala, toim. huom.) kanssa tein kyllä ihan samalla tavalla, teimme paljon improvisaatioharjoituksia. Tässäkin teoksessa ilmaisullinen spektri on aika laaja ottaa haltuun. Tässä teoksessa en itse yksin tehnyt tätä vaihetta vaan aloitin suoraan tyttöjen kanssa. Käytän sellaista lämmittelyohjelmaa, joka koostuu ihan yksinkertaisista harjoitteista.
Jatkaako Numen edellisten teostesi teemoja?
-Kyllä, aihiot ovat kehittyneet pitkän ajan kuluessa. Kaiken kaikkiaan naisteema ja eläinaihiot ovat olleet jo pitkän aikaa nähtävissä töissäni, kuten koreografiassa Kommentteja vuodelta 1998. Eläinaiheessa on primitiivisyyttä, sillä ihminen on aina imitoinut muuta luontoa. Se on myös naivistinen tapa hakea muotoa. Nyt nämä elementit ovat tällaisessa muodossa tänään.
Jos palataan ajassa taakse päin, niin miten olet alun perin ryhtynyt tanssijaksi ja koreografiksi?
– Ensikosketukseni taidetanssiin on Varalan liikuntaopistosta Tampereelta. Olin siellä neljän viikon liikunnan ohjauskurssilla vuonna 1978. Olin kirjoittanut ylioppilaaksi vuotta aiemmin, enkä oikein tiennyt mitä alkaisin tekemään. Voimistelunopettajani oli kehottanut minua kyllä suuntaamaan liikunnalliselle alalle, minulla oli voimistelu ja urheilu koulussa aina 10.
– Ajattelin sitten käydä Varalan kurssin, ajatuksenani oli hakea sitten Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan. Kurssi oli kaiken kaikkiaan ihana ja siellä tehtiin liikunnan eri muotoja laidasta laitaan. Kurssiin sisältyi myös viikon tai kahden mittainen modernin tanssin kurssi. Jännää on se, että minulle on hieman epäselvää, että kuka se vetäjä oli.
– Aion kyllä vielä selvittää sen kuka hän oli, koska se on ratkaisevaa. Hän on antanut minulle sellaisen kipinän. Se oli Graham-tekniikan kurssi, joka oli ihmeellistä lattialla istumista ja muodon hakemista. Se oli niin kummallista, että jokin siinä vetosi, johonkin mitä minussa ei ollut aikaisemmin kosketettu. Mikään urheilu ei ollut sellaista saanut aikaan.
– Tämän jälkeen hakeuduin selkeästi tanssin pariin. Otin monenlaista tanssia mukaan, muun muassa balettia ja jazzia. Olin vuoden 1980 Tukholmassa töissä ja siellä tanssin jo sitten ihan täyttä päätä, olin Balettakademin tunneilla päivittäin.
– 1983 alkoi Teatterikorkeakoulu, olin silloin 24-vuotias. Ajattelin, että herran jumala, olen liian vanha, että en enää voi mennä sinne. Onneksi kuitenkin menin hakemaan ja pääsin. Siitä kääntyi ihan uusi sivu. Se oli ihan ensimmäinen vuosikurssi. Katri Soini oli nuorin ja minä olin vanhin. Muita kurssilaisia olivat esimerkiksi Jyri Pulkkinen, Ari Tenhula, Anneli Viikanen ja Tarja Suominen. Se oli aika hauska kurssi, mutta ensimmäinen tosiaan joten siinä oli ihan omat karikkonsa.
– 1987 valmistuin tanssipedagogiksi, sillä olin valinnut sen linjan. Opiskelun ohjelma oli sellainen, että saimme kuitenkin ottaa osaa kaikkiin tanssijan työn juttuihin. Lopputyön tein taas koreografiassa, Oulun tanssistudiolle, joka oli nimeltään Painajainen. Siinä tanssivat Pirjo Yli-Maunula, Paula Tuovinen ja Jaana Lämsä. Tämä kehä on ihana, tämä meidän pieni tanssiperhe.
– Miten minusta sitten yhtäkkiä tuli koreografi, niin se on mielenkiintoista. Teakin koulutus tarjosi sellaisia mahdollisuuksia kokeilla siipiään ja sain siitä sellaisen kipinän, että haluan kokeilla koreografian tekemistä. Kokemus lopputyön tekemisestä oli mielettömän iso juttu itselleni, josta sain myös rohkaisua. Koreografioiden tekeminen lähti heti siitä liikkeelle, välissä oli toki kausi kun tein tanssijan töitä Kenneth Kvanströmin ja buto-taiteilija Anzu Furukawan kanssa. Ne olivat isoja käännekohtia, joissa sain kehittää omaa tanssijuuttaani. Koreografian tekemisen veto oli niin kova, että en tehnyt enää ulkopuolisten juttuja näiden jälkeen. Nyt se voisikin olla taas ihan kivaa. Se on ihanaa, kun toinen antaa sitä haastetta.
Raatikainen on puhunut tanssista ”katsojan herkistämisestä toiselle taajuudelle”. Onko alitajunnan taso toiselle taajuudelle siirtämistä ja yhdistääkö se tekijän ja katsojan?
– Uskon siihen, että meissä kaikissa on joitain perustotuuksia ja -kokemuksia jossain ihmisen juuristossa, joka on kaikille sama. Evoluution ketju on ”paketoinut” meidät tietynlaisiksi. Kollektiivinen alitajunta on olemassa ja se kiinnostaa minua hirveästi.
– Uskon että tanssi mykkyydessään vieraannuttaa arjesta. Se kuljettaa sitä vaistoihmistä, luonnontilaista ihmistä kohden sisäänpäin, jolloin yhteiset alueet alkavat herkistyä. Tästä minulla on vahva kokemus.Ulkokerrokset musertuvat ja samalla rationaalinen, kylmä pelkällä päällä ajattelu, sivilisaation kuorrutus ihmisen päällä. Kun se puretaan pois niin ihminen alkaa todella näyttäytyä. Niihin ihmisen juuristoihin yritän kaivaa kontaktia.
Keskusteletko tanssijoiden kanssa näistä teemoista tehdessäsi teosta?
– Kyllähän he ovat Numen-teoksen kohdalla esimerkiksi joutuneet melkoiselle matkalle kanssani. Kuljen mielikuvissani rankasti ja poukkoilen. Kyllä ne ovat täyttyneitä mielikuvilla ja ohjauksellani. En ihan tällä tasolla ole keskustellut heidän kanssaan, mutta nämä teemat tulevat esiin toista kautta tanssijoilla – liikkeessä. Toivon kuitenkin, että tämä taustalla oleva kaivuuprosessi olisi myös aistittavissa tanssijoista lavalla.
– Hienot kompositiot ovat kuitenkin toissijaisia ja sitä paketointia. Siellä sisällä oleva aines, joka koskettaa tai tulee lähelle on ratkaisevaa yleensäkin taiteen teossa myös itselle. En tee vain kompositioita, vaikka niitä teenkin suurella tarkkuudella.
– Ihmisyyden merkki kehossa on mielestäni huokoista elementtiä ja se liittyy rintakehään. Jos se on panssaroitu ja tiukka, niin se on lukko koko ihmisyydessä. Työstän mielettömästi tätä huokoisuutta, että kehoon tulee hengittävyyttä, että keho on auki ja siinä kulkee ilmavirta.
Miten rentoudut nyt, Numenin kantaesityksen jälkeen?
– Lähden Nomadi-tuotannon ”veljieni” saareen mökille. Kaikkein parasta minulle on sauna, uiminen, tuli ja laineen liplatus. Nämä ovat minun elementtini, yritän paeta suuria massoja. Tämä latautuminen ensi-iltaan on ollut hyvin hektistä, voimat on ihan poikki.
Siis palaat luonnon peruselementtien pariin?
– Olen niin onnellinen kun tämä meni niin hyvin ja on luvassa ihana pehmeä ja myönteinen lepohetki ennen Helsingin Juhlaviikkojen esityksiä. Voi olla, että Numenille tämä Pyhäjärven Inmet-areena oli paras paikka, tila oli kuin nakutetttu. Siinä lavaste-elementti sai oikeat mittasuhteet.
Haastattelijana toimi Karoliina Yli-Honko.
